Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Eräs emävalhe ja onnistuneen äitiyden resepti


Koska juuri nyt on maanantailta tuntuvan tiistain tyhjillä silmillä tuijotettu päivän uupumus, en jaksa olla kovin syvällinen tai kantaaottava vaikka kuinka olisi vuoden ensimmäinen kirjoitus. Sen sijaan paljastan yhden suurimmista emävalheista ikinä. 

* * * 

Olen saanut lapsia kaksi kertaa keskivertonaista enemmän, joka tekee minusta tilastollisesti suurperheen äidin. Ehkä juuri tämän takia minulta onkin monesti kysytty onnistuneen äitiyden reseptiä. No ei ole, mutta jos olisi, vastaisin näin; onnistuneen äitiyden resepti on etu – ja takanamit. Mutta niistä lisää myöhemmin. Sitä ennen siihen emävalheeseen. 

Saatuani (kertauksena, lapset saadaan, ei tehdä) liudan minultakin näyttäviä pieniä ihmisiä, sain äitiyden varhaisvuosinani kuulla lapsi lapselta saman sanonnan. ”Pienet lapset, pienet murheet. Isot lapset, isot murheet”. Jo pidemmän äitikakun lusineet myhäilivät siellä kuuluisalla hiekkalaatikolla kulloiseenkin elämää suurempaan ongelmaani ”odotas vaan, kun se tuosta vielä kasvaa…” Ja minä odotin. Monta vuotta. Mitä tapahtui? Ei mitään.
Pienet lapset, pienet murheet, anteeksi että nyt mitä? Kehtaako joku ihan tosissaan väittää, että isojen lasten kanssa on rankempaa, kuin loogisuuden tuolla puolen konttaavien korvatulehduskierteiden, jotka tunkevat suuhunsa kaiken legoista ja lasista lähtien?

Pienten lasten kanssa on ihan oikeasti rankkaa! Ensinnäkin kidutus numero yksi, valvominen. Lapset valvottavat vanhempansa järjenlähdön partaalle. Paitsi tietenkin kaukosäädinpidikeolennon, joka ansaitusti nukkuu korvatulpat, Pelttorit ja isoisävainaan karvalakki päässä saunan lauteilla, koska sillä on se työ (tiedäthän, mystinen paikka, jossa saa ilmeisesti mennä vessaan rauhassa ja ihan yksin). Jokainen valvottu vuosi vanhentaa vähintään kolmella. Neljä lasta kasaa siten uria nassuun vähintään kaksitoista ylimääräistä vuotta. Turha odottaa äitienpäivälahjaksi mikroneulausta tai ultraäänikohotusta. Samat vinoonvirkatut patalaput ja vessapaperirullasinivuokot joka vuosi.

Ensimmäiset kuukaudet valvot, soseutat porkkanaa ja liotat kakkatahroja ja kun valvominen, soseuttaminen ja kakkatahrat loppuvat, nukut noin kaksi kuukautta, kunnes kupeistasi pullahtaa uusi hedelmä. Nerokas ansa, jonka luonto on virittänyt naiselle. Sen nimi on ”unohdus”. Valvovan vauvan lisäksi sinulla on juuri oman tahdon löytänyt ihmishirviö, joka käyttää kaikki hereillä oloaikansa tarkkailemalla mikä nyrjäyttää sinut sijoiltaan. Mikäli luulit paikkaavasi univelkaa päikkäreillä, erehdyt. Taapero ja vauva nukkuvat aina eri aikaan. Aina.

Uhmaikä on ihmisen elämässä ainoa aika, jolloin on sosiaalisesti hyväksyttävää vastata kaikkeen tavan vuoksi ei. Niin ja huutaa, räkiä, purra ja häpäistä vanhempansa joutumatta siitä virkavallan edessä vastuuseen. Uhmaikäinen käyttää tuota oikeuttaan ja paljon. Syöminen on taidetta. Vessaaminen on taidetta. Kaikki mihin liittyy jokin esine, ruumiintoiminto, pyyntö, kielto, käsky, lähtö, paluu tai ihminen, on taidetta. Suurin show saadaan aikaan asioissa, joissa osallisena on ulko-ovi tai sänky. Kun olet kantanut kirkuvan kolmevuotiaan kyllin monta kertaa julkisista rakennuksista ulos, alat välttää sosiaalisia kontakteja. Yrität iltaisin nukutuspuolimaratonin aikana itku kurkussa muistaa, että mitä pontevampi ei, sitä parempi piltin kehityksen kannalta. Pienen olennon juuri löytynyttä tahtoa ei saa polkea! Tulee olla kärsivällinen ja ymmärtää tahtomiekkojen kalistelun tuottavan tervejärkistä materiaalia. Jos annat aina periksi, kasvatat sosiopaatin. Jos et koskaan anna periksi, kasvatat sosiopaatin. Tehtäväsi on kasvattajana häilyä näiden kahden sosiopaattipisteen välillä. Joka. Päivä. Niinpä hakkaat päätäsi seinään, johon olet kynnet verillä raapinut täsmälleen samat lauseet. Ei saa purra pikkusiskoa. Ei saa hakata TV:tä pikkuautolla. Ei saa juosta tielle. Ei saa työntää pajunkissaa nenään. Ei. Saa. Kuka oikeesti jaksaa?

* * *

Seuraavassa muutama itselleni erityinen perustelu miksi pienet lapset ovat huomattavan paljon haastavampia, kuin ne kaikkein pelätyimmät, eli murkut.

Murkkua ei tarvitse herätä ruokkimaan yöllä
Murkku ei pure tissiin, oksenna kangassohvaa, sylje ja pudottele ruokaa pitkin lattioita, revi koiraa turkista, tule portaita alas pää edellä, tunge suuhunsa kiviä, multaa, muurahaisia, kolikoita, purukumeja, kissanpökäleitä ja nappeja
Murkku ei maalaa sänkyään omalla kakalla
Sairaalle murkulle voi soittaa töistä ja kertoa Buranapurkin sijainti
Murkku ei pissaa mielenosoituksellisesti kaupan lattialle, kun ei saa haluamaansa
Murkku osaa pestä hampaat, harjata takut ja kylpeä itse
Murkulle ei lueta pyhään puutumiseen saakka samaa kirjaa ääneen, vain koska neuvolan natsi huomautti viimeksi sanavaraston vähäisyydestä
Murkkua ei tarvitse jahdata ja pukea hiki hatussa kello viisi yli ”pitäisi olla jo palaverissa”, koska sillä nyt vain sattui olemaan huono aamu
Murkua ei raahata päiväuniaikaan muskariin ja naperojumppaan 

Murkku osaa pyyhkiä itse
Murkun voi jättää yksin autoon
Kotiin.
Rippileirille.
Murkulle voi syöttää eineksiä selittelemättä
Kukaan ei edes ehdota murkuntahtista imetystä tai oikea-aikaista vastaamista tarpeisiin
Murkku nukkuu viikonloppuisin pitkälle iltapäivään, jolloin voit lukea kirjoja, syödä suklaata ja roikkua netissä rajattoman ajan.
Murkku ei sabotoi kotiaskareita haluamalla osallistua niihin
Murkku saattaa ymmärtää mitä tarkoittaa ”odota”, ”myöhemmin” tai ”ensi viikolla”
Jos lyöt murkulle porkkanan käteen, sinun ei tarvitse vahtia tukehtuuko hän siihen
Kurahousut ovat historiaa
TV:stä ei tule loputtomiin vain lastenohjelmia
Saunassa murkku ei yritä hankkia arpitatuointia hyppäämällä kiukaaseen
Voit puhua kokonaisen puhelun alusta loppuun kertaakaan keskeyttämättä 
Et kohtaa päivittäin puistollista omakehuisia idiootteja
Edellinen alleviivaten
Tussilla
(permanent)

Ellet vielä vakuuttunut murkkujen helppoudesta, kysy itseltäsi seuraavat:
Kuinka monta uhmaikäistä on saatu tottelemaan eväämällä viikkoraha, irrottamalla huoneen ovi ja sulkemalla puhelinliittymä? Aivan. Entä montako taaperoa tyhjentää säännöllisesti astianpesukoneen tai ulkoiluttaa perheen Fiat Punton kokoista susikoiraa?

Pienet lapset, isot murheet. Älä muuta usko.

* * *

En ehkä selvinnyt äitiyteni varhaisvuosista selväjärkisenä, mutta selvisin vain ja ainoastaan sillä oletuksella, että jonain päivänä voin lähteä ovesta ja palaaminen on vain ja ainoastaan vapaaehtoista. Nyt on se päivä. Ainakin useimmiten. 

Älä ymmärrä väärin. Lapsista on valtavasti iloa, jonka määrä suorastaan kasvaa suhteessa kokoon. Niin, edellyttäen, että sinulla on hippunen itsetuntoa, jokseenkin kiero huumorintaju ja kohtalainen sietokyky sotkua kohtaan. Jokainen poikalapsi näet pitää jossain kohtaa huoneessaan farmia, joka sirittää, surisee tai kiipeää kahdeksalla jalalla, joko itse kerättynä tai silkasta siivoukseen puutteesta. Korvaukseksi tästä poikalapset saavat äitinsä luulemaan itsensä jos nyt ei vallan kuningattareksi, niin ainakin ihan rakastettavaksi olennoksi. Tyttäret sen sijaan tulevat vielä kertomaan totuuden. Olet tyhmä, huono, tylsä ja varsinkin ärsyttävä. Hyvänä hetkenään tytär kietoo kädet ympäri ja rakastaa niin, että keuhkot menevät ruttuun. Hyvät hetket kestävät yleensä noin kymmenen minuuttia viikossa. Loput ajat olet ärsyttävä. Sen lisäksi, että sinulla on ryppyjä, karvainen luomi ja nolot hiukset. Toki pojatkin osaavat ampua alas suuruuskuvitelmista, mutta mikään ei tee sitä niin isolla tykillä kuin oma tytär. Jälkikasvu on ylipäätään sitä varten, että ymmärtää olevansa hyvin vajavainen ihminen.

Elämä minkä tahansa ikäisten lasten kanssa tuntuu joskus olevan lähinnä kondomimainos. Murkut eivät tee tässä mitenkään poikkeusta. Vaikeina hetkinä kiljun ääneni käheäksi tyhjistä maitopurkeista jääkaapissa, märistä pyyhemytyistä huoneen lattialla, alati varatuista vessoista kun pitäisi lähteä töihin ja väsyn hokemaan miksi ”kaikki muutkin saa” ei kiinnosta minua sitten tippaakaan. Sitten kaivan listan murkku vs. uhmaikäinen ja voin taas hetken aikaa henkisesti hyvin.

Niin se onnistuneen äitiyden resepti? Tee näin. Osta pussillinen tylsiä nameja – mielellään pihjalakarkkeja, hyvin tummaa suklaata tai viinikumeja – ja sitten lempiherkkumättöjäsi. Piilota tylsät namit vaatekaappiisi puoliksi näkyviin. Nämä ovat etunamit, jotka on tarkoitettukin löydettäviksi. Sitten survot lempiherkkumättösi niin perälle, ettei päivä paista. Nauti tarvittaessa. Sinä ansaitset kultaa ja kaikki muutkin sillanpäälatteudet. Ja varsinkin pienen palan salaa syötyä takanamia.

2 kommenttia:

  1. Kiitos Nelina, mä just niin allekirjoitan tän. Olen aina ihmetellyt niitä isoja murheita (yksi 19v, omillaan, ja toinen, kohta 12v) ja nyt toivon, että universumi ei heitä mulle Pahinta Murrosikää Ikinä.

    Vauvaiän jälkeen on vaan ollut niiiin helppoa, kun on voinut puhua, selittää, perustella, no ok, lahjoa ja uhkailla kans. Ei onnistunut parina ensimmäisenä vuotena!

    Upeaa alkanutta vuotta sulle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syyn ja seurauksen saumatonta yhteyttä on niin paljon helpompi opettaa edes jokseenkin perustelua ymmärtävälle, kuin toistaa sitä "eitä" aamusta ehtooseen ja kantaa sätkivä piltti kainalossa pois. Uuvuttavaa. Hyvin uuvuttavaa. :D


      Upeaa vuotta 2018 sinullekin, Marjaana. <3

      Poista