Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Anteeksi annetut ja unohdetut


Kumpi on vaikeampaa; pyytää vai antaa anteeksi? Asia ei ole ihan yksikoikoinen. Molemmat voi näet tehdä väärin. 

Antaa anteeksi. Lakata kantamasta kaunaa tai odottamasta oikeutusta. Unohtaa. Parsia itsensä kasaan ja katsoa eteenpäin. Velvollisena ja vähän pakotettuna?
Myönnän. Olen luontaisesti taipuvainen olemaan pitkävihaista sorttia. Tätä ei saisi tietenkään ääneen sanoa, sillä samalla tulee tunnustaneeksi itsestään jotain hyvin pikkumaista ja epäkypsää. Meidän oletetaan unohtavan kaikki vääryydet ja loukkaukset heti, kun joku vaan keksii niin ääneen pyytää. Vihaisuutta tai ylipäätään negatiivisia tunteita ei ole juuri sallittua näyttää. Kiukku tulee niellä ja raivo painaa alas. 
Vihaisuuden keston sanelee kuitenkin aika pitkälle synnynnäinen kaveri, eli temperamentti. Omaa tapaansa reagoida voi tietoisesti muuttaa, mutta ei täysin toiseksi. Pitkävihaisuutta pidetään yleisesti pikkumaisena piirteenä, mutta siihen taipuvaisuus ei vielä tarkoita vihaa. Vihaisuus on eri asia kuin viha, mutta kroonistuessaan pitkävihaisuus luonteen ominaisena reagointimallina yltyy helposti vihaksi. Siksi anteeksiantamista kohtuullisessa ajassa on syytä harjoitella aktiivisesti, riippumatta siitä kuinka vielä korventaisi ja kostoa hautoisi. Leppymistä voi ja saa onneksi opetella, tilaisuuksia kun tulee koko ajan lisää. Ihmiset eivät aina toimi reilusti tai edes jokseenkin ennakoitavasti. Oma lajinsa ovat kroonisesti ilkeät, joille pitäisi langettaa valovuoden pituinen lähestymiskielto.

Anteeksi pyytäminen, edes sen antaminen, ei aina ole vilpitöntä pyrkimystä hyvään. Joskus tuon pienen sanan katveessa on muka sallittua tehdä todella julmia asioita täysin viattomille, kunhan vain katuu tekojaan. Kaikkea ei elämässä tarvitse antaa anteeksi. Joidenkin asioiden kanssa joutuu vain elämään.
 Olen antanut anteeksi kaikille, pyytämättäkin. Anteeksianto ei kuitenkaan aina käynyt kovin helposti tai erityisen nopealla aikajänteellä. Joskus olen ollut pitkäänkin vihainen. Klassisena esimerkkinä avioero, jossa haudoin kostoa kaikkien kuudentoista vuoden aikana kertyneiden vääryyksien edestä. Vuosi ja puolikas vielä päälle meni kaikkinensa, kunnes vihan polttoaineena toiminut katkeruus oli käytetty loppuun. Jäljellä jäi vain tyyni ymmärrys. Että ei se tehnyt asioita niin vain minut rikkoakseen. Ihmisten toimintaa kun ohjaa aika usein oma ja varsin itsekäs napa.

Anteeksi antamista helpottaa joissain tilanteissa, jos yrittää ulkoistaa kokemuksen, ainakin pyrkiä ottamaan vähemmän henkilökohtaisesti. Ihmiset nyt vain tapaavat sanoa tai tehdä pikaistuksissaan asioita, joita eivät aina tarkoita, eivätkä ihan kaikki maailman loukkaukset ja teot ole kovin pitkälle suunniteltuja. Ei se ala-asteen nuiva liikunnanopettaja minua mitenkään ihmisenä vihannut, vaikka muisti nöyryyttää ja nokkia kaikkien nähden. Eikä ilkeä hiekkalaatikkotuttavuus yrittänyt sulkea naislauman ulkopuolelle puhtaasti minusta lähtöisin syin. Joskus motiivina toimii pelko, kateus tai jokin muu yllättävä. Toisinaan tulee vain osuneeksi pahuuden ampumaradalle. Anteeksi antaminen helpottaa omaa oloa, vaikkei sillä pahuutta maailmasta millään perata. 

Jos anteeksi voi antaa väärin perustein, miten voi pyytääkin? Kaikilla niillä sanoilla, jotka tulevat ”mutta” sanan jälkeen. 
Tätä olen opetellut; jos pyydät anteeksi, pyydä vain anteeksi. Jos haluat selittää, selitä. Mutta älä jatka vastuuttamalla toista osapuolta. Pyydän anteeksi, mutta kun sinä aina… pilaa vilpittömänkin tarkoituksen. Pyydä anteeksi. Nielaise loput. Niiden aika on jokin toinen, ei nyt. Kukaan ei tee mitään valkoisella lipulla, jos sitä kantaa syyttelevä sormi.


Sain tässä taannoin kaksi hyvin erilaista vastausta tekemääni potilasmuistutukseen. Toinen ylihoitajalta ja toinen toimialuejohtajalta. Kävipä niin, että erään ison sairaalan isossa ensiavussa sattuneen virheen ja muutaman muun huolimattomuushudin vuoksi lapseni joutui kärsimään hirvittävistä kivuista täysin turhaan. Tapahtunutta ei enää muuksi muuttanut tekemäni muistutus, mutta toivoin ettei sama toistuisi uudelleen jonkun toisen kohdalla. Tein asiallisen ja täysin faktoihin perustuvan vastauspyynnöllisen selvityksen, kun kykenin siihen vasta useamman yön yli nukkuneena. Olin jo unohtanut koko asian, kun postista tipahti kirje, jossa oli kahden eri henkilön vastaus.

Ylihoitaja lähti odotetusti puolustuskannalle ja kertoi seikkaperäisesti miten kiire heillä on. Äitinä minua ei kiire selityksenä mitenkään kiinnosta, vaikka kuinka ymmärtäisinkin sen. Olisin ollut tyytyväinen pelkästään kuulluksi tulemiseen ilman sen suurempia fanfaareja. Sen sijaan sain ylimalkaisen ja närkästyneen purkauksen siitä, että tällaista sattuu, kun on kiire ja nyt ei ole käytettävissä kaikkia tietoja, joten ei voi ottaa kantaa. 
Hauska vastaus, ottaen huomioon etten edes syyttänyt ketään. Päinvastoin lopuksi jopa kiitin henkilökunnan olleen kuitenkin ystävällistä.

Ylemmän Tahon vastaus oli täysin vilpitön, selityksiin sortumaton, jopa lämmin. Se painotti, ettei missään tilanteessa voi toimia kuten nyt oli toimittu ja tapahtunut käsitellään yksikössä, ettei vastaisuudessa pääsisi toistumaan. "Pahoittelen syvästi tapahtunutta ja pyydän koko yksikköni puolesta anteeksi". Ei selityksiä, ei vetoamista kiireeseen. En ikinä, missään kuvitelmissani olisi odottanyt mitään tällaista! Olin täysin sanaton ja liikuttunut.

Asia on osaltani loppuun käyty jo pelkästään siksi, että alkujaankin halusin vain tuoda tapahtuneen tarkasteluun ja saada sitä kautta oikeutta. En hakenut korvauksia, en syyllisten kivittämistä aamunkoitteessa. Ei tarvitse paljon arpoa, kumpi anteeksipyyntö lämmitti enemmän. Minulle on aivan sama, tarkoittiko toimialuejohtaja mitä sanoi ja kuinka paha päivä ylihoitajalla oli vastineettaan kirjoittaessa, mielikuvani on ja pysyy. Vain vilpitön ja selittelemätön anteeksipyyntö on mitä hienoin ja rehellisin valkoinen lippu.


Asiat saattavat olla loppuun käsiteltyjä, mutta eivät aina loppuun muisteltuja. Erään sanonnan mukaan miehet eivät anna anteeksi, he vain unohtavat. Naiset sitä vastoin antavat kyllä anteeksi, mutta eivät unohda koskaan. Pystyn vieläkin palauttamaan elävästi mieleeni karvaan loukkauksen vuodelta 2001, tarkemmin elokuun seitsemästoista kello kahdeksan nolla ja kolme. No en oikeasti pysty. Minä mikään ihmistietokone ole. Yritän sitä paitsi elää, kuten opetan. Antaa anteeksi, jatkaa elämää. Kohtuullisen ajan kuluessa. Ilman muttia ja vastapuolen loputonta syyllistämistä.

Joskus se onnistuu paremmin, joskus vaatii vähän pidemmän puuhastelun peilin edessä. Mutta kannattaa aina. 


6 kommenttia:

  1. Se ettei heti anna anteeksi, on myös itsesuojelua eli ei välttämättä pikkumaisuutta. Riippunee asin asteesta, tässä nyt tosiaan on miljoona harmaan eri sävyä. Mutta ajan kanssa anteeksi antaminen, kun on valmis ja ettei tuo aika ole kohtuuton, kertoo mielestäni myös viisaudesta. Itseään on tärkeää myös suojella, mutta jos jää jyvittämään vihaa, elää vihasta ja anteeksi antamattomuudesta, niin se on pikkumaisuutta pahimmillaan. Eli ole vaan itsellesi armollinen, joskus anteeksi antaminen vie aikaa, pääasia on se lopputulema, että lopulta pystyy antamaan anteeksi ja elämässä on valoa.

    Kiitos kivasta kommentista blogiini ja näin löysin sinun blogin samalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentistasi. :)

      Kirjoitin alkuperäiseen tekstiin pitkät pätkät juuri tuosta itsensä suojelusta. Siitä tuli lopulta niin pitkä postaus, että leikkuri kävi. Kiva kun nostit myös tämän näkökulman.

      Mukavaa alkanutta viikkoa.

      Poista
  2. Olen opetellut töissä tuota "olen tosi pahoillani, tämä on ihan meidän moka" -tyyppistä anteeksipyytämistä ja mitä ihmettä, tuohtuneinkin tyyppi yleensä rauhoittuu sillä. Toteaa, että eipä tässä mitään... sellaista sattuu.

    Parisuhteessa se onkin sitten jo vaikeampaa, mutta ehkä sitäkin voi opppia. Selittelemättä syyllisyyden myöntämistä. Anteeksipyyntöä ilman muttaa.

    Olen lisännyt aamumeditaatiooni tämän anteeksiantokohdan "itselleni ja muille ... ommm.... " Toimii tai ei, niin yrittänyttä ei laiteta, eihän?
    ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei laiteta, ei.

      Töissä tulee pahoiteltua useastikin. Vaikka ei edes olisi samaa mieltä tai itse mitenkään syyllinen, voi toisen kokemaa mielipahaa silti pahoitella. Se on sen ihmisen kokemus asiasta, mikä minä olen vähättelemään.

      Ja jos on tullut mokattua, sitten on. Lähtökohtaisesti ihmiset arvostavat enemmän rehtiä tunnustusta, kuin loputonta selittelyä. Pätee etenkin työelämässä.

      Luulisi että läheiseltä olisi helpompi pyytää anteeksi, kuin vieraammalta. Mutta joskus se tuntuu olevan juuri päinvastoin. Haavoittuvuus, ylpeys, kaikki se ihmissuhteissa pesiytyvä kauna ja loukattujen tunteiden velkominen... Anteeksipyytäminen on yksi riskialttein kohta tulla torjutuksi. Siksi kai niin vaikeaa.

      (Minun aamumeditaationi on vasta vaiheessa kiitollisuus; olen kiitollinen, että saan herätä töihin, koska se tarkoittaa...että...tuota...siis...koska ylipäätään herään, täytyy sen tarkoittaa, että olen olen hengissä.)

      Poista
    2. Hei tuo kiitollisuus onkin jo korkeampaa hörhöilyn tasoa, ensin annetaan anteeksi, sitten hyväksytään ja SITTEN osataan olla kiitollisia ;-)

      Poista
    3. Pitäähän näinkin täydellisellä jotain kehitettävää olla. ;)

      Ja hei, voin sitten seuraavassa kehityskeskustelussa esimiehen kanssa ottaa puheeksi, että kiitollisuuteni tästä työstä on vielä tasolla "annan teille anteeksi". (tirsk!)

      Poista