lauantai 29. joulukuuta 2018

Täytehöpinää välipäiviin



Hyvää joulun jälkeistä elämää itse kullekin suklaita sulatellen, hyggeillen, töitä raataen, tai muutoin vaan suloisesti sivuuttaen sen tosiseikan, että vuoden viimeisiä päiviä vietellään. Itse korkkasin välipäivät menemällä töihin. Tällä ”lomalla” pitäisi taas jaksaa pimeät viikot kohti kirmaavaa kesää. Onneksi ensi viikko on vielä rikkonainen, vaikka loppiaisen mokomat paiskasivatkin viikonloppuun.

Pyhät sujuivat varsin rauhallisesti ja mikä parasta, myös yleistä tyytyväisyyttä lahjoja kohtaan oli havaittavissa. Itse sain tänä vuonna pukilta sukset. En tosin ymmärrä mitä vikaa veljen (nyt 28v) teiniaikaisissa Atomiceissa ja äidin vanhoissa monoissa oli, sauvankin katkennut hihna pysyi ihan hyvin solmulla kiinni! Nämä uudet eivät tosin tulleet yllätyksenä, sillä olin mukana elävänä painona testaamassa sopivia. Pohjien kanssa kun on joku juttu, joka testataan paperiarkilla. Lause kuvastaa hyvin "välineurheiluni tasoa". Minulle kun ovat aina kelvanneet toisten vanhat tai muutoin alekorista jämäpaloista kerätyt. Nyt ei tarvinnut keräillä, eikä juuri tahmaavalla pidolla voidella, sillä voi mahdoton; suksien pohjassa on karvat! Enää toivotaan kunnolla lunta ja latuja. Pertsaa on paha hiihdellä ilman.

♥ ♥ ♥ 

Joku meillä jaksaa uskoa kykyihini muutoinkin, kuin vain keski-ikää pakoon sivakoivana (huono)kuntourheilijana. Tai saattoivat sukset tietty olla vihjekin, mutta antajansa huomioiden en lähtisi arvelemaan eleen takana olevan sen kummoisempaa aietta, kuin korkeintaan puhdas sympaattinen sääli. 

Sain lahjaksi näet erinäisiä taiteluvälineitä:








Kosketukseni puuväreihin on lähinnä muistijälki lapsuuden värityskirjoista, jolloin valinta oli tehtävä kahden paskan vaihtoehdon välillä; hailakat puuvärit, tai sotkevat vahat. Näillä nykyisillä saa aikaan ihan kivoja kontrasteja, joihin 80-luvun sisarensa eivät yltäneet.

♥ ♥ ♥ 

Mitä enemmän ahdistun työkuvioista ja tulevasta muutoksesta niihin liittyen, sitä tehokkaammin olen liimaantunut kynieni kanssa keittiön pöydän ääreen kaikki ne kultaiset minuutit, joita omaksi ajaksi voi kai kutsua. Piirtää voi koska tahansa. Hetken, tai pidempään. Siinä missä maalaamiseen menee pelkkään valmisteluun rutkasti aikaa (raivaa keittiön pöytä, levitä suojaliina, levitä värit, paletit, siveltimet, sekoita pohjustus, sekoita ohennin, sekoita värit…), on muutamastakin kynänvedosta heti nähtävissä jotain valmista. Joskus on kiva tehdä tarkkaa…




…joskus vain luonnostella jotain vailla tarkoitustakaan saattaa mitään valmiiksi.








Piirtämisessä on yksi huono puoli. Se nielee kaiken muun. Kun lapseni olivat mallia vaahtosammuttimen kokoa, kuulin usein sanonnan ”puhe jää jalkoihin”. Tällä tarkoitettiin tilannetta, jossa noin vuosikas piltti opettelee niin uutterasti uutta taitoa, ettei sanojen oppimisille jää sijaa. Minulla kirjaimet jäävät kynän jalkoihin. Kun piirrän, en kirjoita. Kun kirjoitan, olen yleensä ollut piirtämättä jo tovin ja maalaamatta ainakin vielä pidempään. Kaikkeen kun ei luovuus tunnu riittävän, tai ainakaan aika. On kuin luovuutta olisi suotu vain tietty ennalta annettu määrä, eikä sitä siksi riittäisi valutettavaksi kuin yhteen askareeseen kerrallaan. Luojalle kiitos, minua ei ole paiskattu minkäänlaisella lauluäänellä. Naapureiden ja varmaan vähän perheenkin onneksi. Nämä luovat pakkomielteeni kun sijaitsevat melko matalilla desibeleillä kuitenkin.





En vielä kirjoita tiivistelmää, miten luokatonta kuraa se tämäkin vuosi piti sisällään (sarkastinen heh). Joten toivottelen tässä kohtaa hyvää viikonloppua ja koitan raahata persiini läppärin ääreen kirjoittamaan muutaman päivän päähän Ihan Oikean Uudenvuodenpostauksen.

Hali!



lauantai 22. joulukuuta 2018

Einesjoulu.



Tänä(kin) jouluna meillä syödään toisten äitien tekemää ruokaa. Perinne on pitkä ja jo kolmanteen polveen, sillä erotuksella, että edeltävät ovat sentään todistetusti itsekin laatikoita vääntäneet. Nyt seuraa tunnustus; en ole koskaan tehnyt laatikon laatikkoa jouluksi – enkä tee. Minulle ainoa oikea lanttulaatikon maku on Saarioisten reseptillä tehty. Kätevää ihmiselle, joka inhoaa ruuanlaittoa.



♥ ♥ 


Kävipä niin, että 21 vuotta jaksoin ylläpitää kirjoittamatonta vaadetta ruokkia minusta ja siitä toisesta tyypistä alkunsa saaneet itsetekoisesti. Pystyn yhä kirkkaasti osoittamaan elämäni kohdan, jossa sain kyllikseni keittiöhommista yhden ihmisen tarpeiksi. Sanotaanko vaikka näin, että siihen jaksoon liittyi kaksi vaikeasti allergista lasta, yksi keliaakikko ja kolme normaalia sapuskaa mättävää perheenjäsentä. Koska talous oli tiukilla, tein pahimpina päivänä neljät eri ruuat, ja leivoin toki erityisruokaisten leivät vielä päälle. Noista vuosista on enää jäljellä keliakia, ja sekin muutti pojan mukana pois kotoa. Vain yksi jäi. Totaalinen kylliksi saaminen kokkaamisesta.


Meillä syödään eineksiä. Ei vain jouluna, vaan oikeastaan ainakin sellaiset 4 päivää viikossa. Viikonloppuisin jaksan vielä juuri ja juuri pyöräyttää uunibataatit ja broitsunrinnat, mutta viikolla vatsantäytteestä vastaa teollinen osasto. Näin on nyt menty siitä lähtien, kun se ainoa, joka ei saanut lounasta kuin itse tehtynä, muutti kesänkorvalla kotoa, ja siten loppui sekin kokkauspakko. Nyt aikuiset syövät töissä ja lapset koulussa. Päivän toinen lämmin valmistuu mikron kilahduksesta noin kuusi minuuttia kotiin saapumisesta. Törkeää, eikö?



♥ ♥ 


Olen luopunut kiiltävästä naiskuvasta. Suorittavasta, pyhästä, tahrattomasta ja uhrautuvasta. Elämässä on lopulta aika vähän pakkoja. Sormenjäljet kaapinovissa eivät uhkaa kenenkään henkeä ja terveyttä ja ovat pyyhittävissä, kun omaan silmään osuvat. Aina eivät osu. Meillä ei ole erikseen siivouspäivää, edes joulusiivousta! Kuratassuiset koirat pitävät huolen siitä, että luututa muistaa ilmankin. Nyt kun lumi satoi maahan, tassukarvoissa kulkee eteiseen enää sepelimurut. Pyykkiä pestään yleensä useampi koneellinen kerralla, eikä kukaan muistanut tänäkään vuonna haravoida lehtiä ennen pakkasia. Ja se ruoka sitten…Niin, niitä pakkoja on lopulta aika vähän. Käy töissä. Maksa laskut. Vie koirat lenkille. Katso, että kaikilla on puhtaita vaatteita ja vatsassa apetta.

Länsimaisella naisella on vapaus valita. Ja kyllä, tiedän. Valinta on joskus näennäinen. Aloin minäkin ostaa valmiita gluteenittomia leipiä vasta kun talous sen verran koheni, ettei kauppareissu ollut enää neljästä eurosta kiinni. Mutta lähtökohtaisesti meille on suotu valinta toteuttaa sitä roolia, jota ihan itse ja omasta vapaasta tahdosta haluamme. Jos pidät pullien leipomisesta, kiva. Mutta jos leivot niitä hampaat irvessä, koska pullantuoksu on pakko, pysähdy hetkeksi miettimään kenen väitteestä toimit.

Voit leipoa pullia, koska pidät siitä
Voit leipoa pullia rakkaudesta perhettä kohtaan
Voit leipoa pullia, koska se tulee halvemmaksi, maistuvat paremmalta, ovat terveellisempiä tai mitä nyt ikinä syitä onkaan
Voit leipoa pullia, koska valmiin käntyn ostaminen on häpeällistä

Valintoja. Niitä eritoten.

♥ ♥ ♥ 


Syy miksi kirjoitan tästä, juontaa juurensa surullissävyiseen keskusteluun, jota olen vaihtuvien kohteiden kanssa aiheesta käynyt. Tässä muutama teema: 
Einekset ovat kalliita. Täynnä lisäaineita. Opettavat lapset väärille arvoille. Tekosyy. Vapauttavat aikaa jollekin muulle toiminnalle, joka se vasta itsekästä onkin!

Eli. Jos keitän kahden minuutin pastat, lämmitän sillä aikaa lihapullat ja kasvispihvit, olen itsekäs, koska aikaa jää ainakin noin 30 minuuttia vaikka räkiä kattoon, jos aiheelliseksi katson? Avannossa sinun on pyykkisi pesemän, kaivosta juomavesi ja lehmästä kohmeisilla käsillä maito…

Joskus on hyvä haastaa velvollisuuksiaan ja miettiä kenen ne oikeastaan ovat. Voiko tiukkojen ajatusmallien takana lymyillä oikeastaan toive muutoksesta? Mitä tapahtuu, jos luopuu edes osasta? Mitkä lopulta ovat pakkoja ja mitkä mielen tuotoksia? 
Toivon, että tulevaisuudessa meillä on kulttuuri, jossa naiskuvaa ei määritä tekeminen, vaan oleminen. Omissa nahoissaan, omalla tavallaan. Jossa jokainen saa helpottaa arkeaan haluamallaan tavalla tuntematta syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa. Jossa naisilla on aikaa myös omille jutuille, jos ne eivät sijaitse kotiaskareissa. 


♥ ♥ ♥ 

Joillekin joulu ei tule ilman perusteellista joulusiivousta, ja vain omatekemien laatikoiden tuoksu luo oikean tunnelman. Joku askartelee itse kortit, toinen jättää ne valmiitkin lähettämättä. Ihailen ihmisiä, jotka pitävät yllä perinteitä ja jaksavat. Minusta on yksinomaan hauskaa seurata somesta, miten ystävät puuhastelevat joulua. Ihailen, en kadehdi. Siinä on vissi ero. 


Tätä kirjoittaessa on enää kaksi yötä vuoden ihanimpaan juhlaan. Tänään aamulla varhain lastasimme marketin ostoskärryt täyteen laatikkoa ja rosollia, valmista kinkkua ja toisten tekemää leipää. Ja vieläpä kiusallisen hyvällä omallatunnolla. Jos nämä lapseni ja etenkin itsekkyydelläni saastutetut nuorimmaiset muistavat minut einesmutsina, ihan sama. Kai ne seuraavat polvet traumansa aina jostain repivät. 

Toivottavasti olet saanut tehtyä, mistä pidät. Ottanut aikasi ja rennostikin. Ja toivottavasti joulu on näköisesi, missä ikinä sitten oletkaan. Töissä, vapaalla, yhdessä tai yksin. 

Hyvää joulunaikaa sinulle, ihana. 




lauantai 15. joulukuuta 2018

Erään lajin fomo



Jotkut tekevät taidetta kusetuksesta, toiset kusettavat taiteella. Tähän päätelmään tulin kotva sitten, kun törmäsin eräässä erittäin realistista taidetta esittelevässä kanavassa ehtaan kusetukseen. Jaa mistäkö tiedän? Koska tämän lajin kusettajat harvoin ovat kylliksi älykkäitä tarkistaakseen ideansa ennen kuin lataavat lataamisen vuoksi ihan mitä tahansa, kunhan se saa aikaan ”VAU!” -ilmiön ansaittuine tykkäyksineen. 

Josta pääsenkin kätevästi päivän aiheeseen.





Lienet kuullut termin fomo? Kyseessähän on nykyvitsaus, jossa älylaitteen irtoaminen kädestä aiheuttaa raaja-amputaatioon verrattavan henkisen tuskatilan ulkopuolelle jäämisen uhasta. Sosiaalisen elämän yksi – samalla ehkä suurin – ulottuvuus kun sijaitsee ruudulla, jossa tykkäämiset, tarinat ja kuvat rytmittävät koko hereilläoloajan sisällön. Jos et seuraa, putoat auttamatta kyydistä. Pahinta. Siitä nimikin, fear of missing out. Vastaranta on nimennyt päinvastaisen tilan, johon ei liity tuskaa, ei pelkoa putoamisesta. Jomo, joy of missing out.

Tunnustan jomottelevani varauksetta. Viimeistään siinä kohtaa, kun FB ehdotti muisteltavaksi ruokapöytäni myyntikuvaa tekstillä ”sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 8 vuotta sitten”, totesin saaneeni ähkyn aliarvioivasta tykkää, klikkaa, jaa jaa ja vielä kerran, vaikka vanhaa, jaa – hötöstä.

En mitenkään leiki ylevämpää ihmistä tai väheksy sosiaalista mediaa. Tietenkin selaan Instaa, luen Facebookista kuulumisia, katson kivoja videoita. Mutta yhä useammin someähky ajaa epätoivoisiin tekoihin, kuten olemaan kiinnittämättä huomiota muuhun kuin valkoiseen paperiin, ja korkeintaan viivaan siinä. Sellainen kokonaisvaltainen Plaah erityisen kovalla P:llä. Tai ehkä mieleeni on talvi tehnyt pesän, joka painaa harteilla pimeän lailla. Pakottaa hidastamaan askelta, kättä, ajatusta. En tiedä. Jokin käskee nyt käpertymään itseensä. Suru?

Se mikään suru ole. Ihan saatanallinen ikäkriisi





Kävipä niin, että männäviikolla lipsahti lukemat siihen malliin, että jos vuosikymmen neljästä viiteen olisi kalenterivuosi, sijaitsen nyt heinäkuussa. Lähempänä siis joulua kuin edeltävää uuttavuotta. 
Uhkaavasti horisontissa väijyvä viisikymmentä ei ole tietenkään vanha. Minä vain olen niin myöhäissynnynnäinen, että sain elämänliepeistä kiinni vasta noin kahdeksan vuotta sitten. Kuin olisin ollut pakastettuna parikymmentä edeltävää vuotta, sillä erotuksella että niin pitkään pakastettuna näyttäisin nyt paremmalta. Siis sulatuksen jälkeen. Toisaalta perunasta tulee pakastimessa rakeinen, että tuskinpa itsekään olisin iho kimmoisana ja hampaat valkoisina arkkupakkasesta ulos ryöminyt. Mutta se perunoista ja takaisin ikään.

En halua vanheta. En! Ja samalla tietenkin haluan. Vanheneminen tarkoittaa, että

olen elossa
olen voittanut sellaisia tauteja ja sairauksia, joiden olemassaoloa en ole tiennytkään
solujeni jakautuminen ei ole missään kohtaa mennyt pahasti pieleen
olen kärsivällisempi
lempeäkin
vuodet ovat antaneet perspektiiviä ja ymmärrystä
olen oppinut useimmat läksyni
(kantapään kautta)






Olen aina tuntenut itseni vanhaksi. Varsinainen ikäkipuilu alkoi noin 28-vuotiaana ja on jatkunut kriiseillä sen koommin aina silloin ja tällöin tasaisin väliajoin. Tuolloin näet keksin olevani virallisesti vanha. (Huutonaurua!) Keksintöä kieltämättä vahvistaa, että jostain syystä ajaudun aina tilainteisiin, joissa todellakin olen vanhin. Pari aikuisiällä sutaistua tutkintoa ­– vanhin. Työpaikalla – vanhin. Sisarussarja – vanhin. Suurin osa ystävistänikin on minua nuorempia. Eivät onneksi ja Luojani paratkoon sentään kaikki, mutta yleisesti vanhimpana minulta tuntuu puuttuvan malli siitä, että elämä on kivaa ja viihdyttävää vielä vuosienkin kuluttua. Koska onko se oikeastaan? Epäilevä Mieleni voitelee kiihtyvää alamäkeä kohti rapistumista ja raihnaisuutta. Järkevä Mieli käskee pitää piposta ja pulkasta kiinni, sillä vauhti on hurjaa ja riemunkiljahduksista!

Mitä minä haluan (muuta kuin kääntää kelloa taaksepäin)? Eikä tämä ole jo taputeltu 18 vuotta kestäneen kipuilun myötä? Hei, aika mahtavaa, ikäkriisini saavutti juuri täysi-ikäisyyden! Koko tämän ajan minua on vaivannut kummallinen ”äkkiä nyt” -tunne. Että on viimeinen hetki tehdä ja sitä ja tätä, enkä koskaan oikein pääse kiinni mitä nämä sität ja tätät ovat. Hypätä laskuvarjolla? Opetella mandariinikiinaa? Että eipä tässä ehdi paljon somea selailla, on keksittävä mistä kaikesta niin kovasti jää paitsi, kun ikää tulee lisää. Tuli. Ja vieläpä vuosi kerralla!


Ei kannata äänen sanoa, saapuisipa uudet murheet. Sillä niin ne tekevät ja ihan erikseen sanomatta. Vaan tämä kriisi se on ja pysyy.





Mitä jos ei oikein osaa elää tätä elämää? Ja vielä pahempaa – mitä jos osaakin, mutta ei vaan ymmärrä osaavansa? Meillä jokaisella on oma fomo, joka ei koske lainkaan somea. Ehkä ihminen aina jollain tasolla pelkää jäävänsä jostain paitsi.

Hitokseen hankalaa on ihmisenä oleminen. Naisihmisenä etenkin.





Ikä on vain numeroita. Ja vähän leukahelttaa, kipeitä niveliä, aamuyöllä karkaavia unia. Toisaalta niille nuoremmille ystäville ainakin olen toiveikas esimerkki siitä, että elämää on vielä vuosien kuluttua. Hauskaa, eikö? Universumin Huumorivastaavalla on ollut kiva palaveri Herra Sarkasmin kanssa.

* * * 

Kaipa tämä taas tästä, kun keksisi mihin kummaan on niin kova kiire ja mitä ne ”nauti nyt, kun vielä voit” asiat mahtavat olla. Vähän niin kuin sanoisi raskaana olevalle, että nuku nyt, kun vielä voit. Yhtä hanurista. 
Täytyy varmaan postata Facebookkiin narinaa ikäkriisistä, ja nauraa sille sitten kun ”sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 8 vuotta sitten” taas tapahtuu. Jotain perspektiiviä nyt touhuun, nainen!





Osaatko sinä elää vahvasti omannäköistäsi elämää? Tunnetko olevasi vanha sielu vanhassa ruumiissa jo jokseenkin turhan varhain? Mikä on paras lääkkeesi aika loppuu kesken – paniikkiin? Mielellään jokin muu, kuin alkoholi ja PKV -lääkkeet (tirsk)…  

Halaus viikonloppuusi! 




torstai 6. joulukuuta 2018

6.12.2018



Muinaisen hukka-ammattini innoittamana aion tänään nauliintua jälleen televisiovastaanottimen ääreen seuraamaan Linnan juhlia ”sillä silmällä”. Käsityöläisenä itsenään, kuinkas muuten. Sanokaa pinnalliseksi, mutta puvut ovat yhtä oleellinen osa itsenäisyyspäiväni viettoa, kuin Tuntematon sotilas konsanaan. Mallit, leikkaukset, värit, yksityiskohdat, puvun kantamisen ja sopivuus persoonalleen. Voi kyllä!


Olen joskus leikkinyt ajatuksella, mitä itse laittaisin päälle. Ostaisinko puvun, vai ompelisinko itse? Tietenkään leikkiin ei sisälly jokseenkin rajoittavaa etukäteisoletusta, kuten miksi ihmeessä olisin kutsuttu. Kaikki sellaiset vaiheet ovat kuvitelmassa jo lähtökohtaisesti skipattu.
Mekon väri olisi ihan mitä tahansa muuta, kuin musta. Ehkä tummansininen, turkoosi tai vedenvihreä? Sitten saapuukin ongelma numero yksi, ja samalla ongelma numero kaksi ja kolme ja… puvun malli. Kävipä niin että Universumin Avujenvastaava aloitti luomiseni kintuista, mutta kyllästyi sitten, tai ehkä hänelle tuli puhelu kesken ja kiireessä sutaisi loput. No, tommonen siitä nyt tuli, seuraava… Kaikki käypänen näet sijaitsee alueella, jota yleensä peittää farkut. Ja mikäs mekko se arvokkaaseen iltajuhlaan laitetaan? Pitkä. Tyköistuva. Käsivarret paljastava. Mekko jota en olisi pukenut 20 vuotta aikaisemminkaan, saati nyt. Että se niistä avuista sitten...


No jo on ongelmat, saatat miettiä siellä. Eipäs vaan olekaan. Ajatusleikki on yhtä utopistista mietteiden ulottelua todellisuuden tuolle puolen, kuten millaista olisi elämä 100 vuoden kuluttua tai entä jos dinosaurukset eivät olisikaan kuolleet sukupuuttoon. Onneksi en tule koskaan kompuroimaan hikiset kädet turhan pientä iltalaukkua puristaen kättelyjonossa kaiken kansan pällisteltävänä. Kotosohvalta ehkä näkee hieman huonommin yksityiskohtia, kuin tanssilattian laitamilta, mutta menkööt tämän kerran (tirsk).

* * *  

Itsenäisyyspäivässä on toki oma vakavampi, harras tunnelma. Tänäkin vuonna katson Tuntemattoman sotilaan suuren nöyryyden kera. "Sotaväki-ikäisten" poikasten äitinä ajatuskin uhrilahjasta, joita niin monet kaltaiseni isänmaan puolesta antoivat, on käsittämätön. Että oma lapsi kuolisi jossain kaukana, metsässä, kylmässä, yksin. Oma mies, isä, veli, ystävä. Vaikka nykynuorisoa kuinka parjataan, tiedän ja uskon että tosipaikan tullen he tappelevat vastaan aivan yhtä henkeen ja vereen, kuin isovanhempiensa vanhemmat. Maailma muuttuu, näennäisesti huonompaan ja joskus arveluttavaankin suuntaan, perimmäiset arvot kyllä pysyvät. Yksilöllisyyttä ja itsekeskeistä elämäntapaa korostavassa ajassakaan aika harva haluaa luopua vapaudesta juuri siihen yksilöllisyyteen ja omaksumaansa elämäntapaan. Sillä sitähän se lopulta tietää, jos tänne rajan yli marssitaan repimään saloista sinivalkoiset liput. Itsenäisyyttä on niin montaa lajia. 





* * * 

Tänään aion ulkoilla paljon. Syödä paljon ja katsoa televisiosta paljon pukuja. Miettimättä juhlien järjestämisen järkevyyttä kansantalouden näkökulmasta, tai oikeastaan mistään muustakaan. Perinteinen ilotulitus jää kyllä väliin, eikä niitä sinivalkoisia kynttilöitäkään taida enää laatikosta löytyä. Tunnelmaan pääsee onneksi ilmankin. Huomenna vielä päiväksi töihin ja sitten taas muutama vapaa. Ei hassumpaa.

Miten sinä vietät itsenäisyyspäivää? Onko jokin ehdoton perinne, josta et luovu?



sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Joulukuu jo iloa näyttää



Sitkeän flunssan ja lamaannuttavan uupumuksen runtelemat aivoni eivät edelleenkään suostu tuottamaan kuin kevyttä höttöä, joten viiltävät analyysit elämän erityisistä ilmiöistä jäävät odottamaan terävämpää hetkeä. Päällimmäisenä tällä hetkellä on joka tapauksessa syvä ilo vuoden kurjimman kuukauden päättymisestä. Joten siitä seuraava.

Joulukuu. Kiitos Luoja ja Maailmankaikkeus, mikä ikinä siellä säitä ja aikoja säädätkin. Lonkeronharmaa marraskuu on enää muutama mennyt aukeama kalenterissa, jonka sivujen alakulmasta on revitty se pieni hassu kolmio pois.

Ankea.
Tarpeeton.
Tylsä.

Marraskuuhun osui toki kivaakin. Stan uppia, pikkujoulua, perhettä ja ystäviä. Ja sitten kaikkea vähemmän kivaa. Suurimpana jää mieleen väsymys. Tai ei. väsymys on kaikesta valvomisesta (flunssa, migreeni, kuunasento ja sitten ne täydelliset mysteerisyyt) huolimatta pysynyt kohtuu rajoissa. Pahinta on joka marraskuinen lamaannuttava saamattomuus. Pimeään vuodenaikaan pitäisi saada tehdä vajaata työpäivää! Päivänvalon näkeminen edes jossain kohtaa ”päivää” olisi erityisen suotavaa. Vaan ei. Pimeää kun ajaa töihin, pimeää kun ajaa töistä. 

Erityismaininta tälle pimeälle:



Kutakuinkin näin maisema näyttäytyy koko päivän mammaa kotiin innokkaana odottaneiden koiraötököiden pakollisella kävelyttämislenkillä, jonka pituuden määrittelee tasan kaksi toisiaan kumoavaa asiaa; motivaatio ja huono omatunto. Ensiksi mainittu on aina huomattavan paljon heikompi.







Jossain kohtaa marraskuuta keksin paeta omaan maailmaani. Mielikuva itseään nurkassa heijaavasta peukaloa imevästä psykoosista on ennenaikainen, sillä Oma Maailmani on yleisesti luovailun määreet täyttävä aikasyöppö puuhastelu.
Piti ommella kaikkia kivoja farkkujuttuja joululahjaksi. Piti laittaa lelut myyntiin. Tietenkin sen lisäksi, että muitakin pitejä oli rivissä loputtomiin. Pyykkiä, tiskiä, ruokaa, Wilma-viestiä ja maksettavaa laskua. Onneksi on ymmärtäväinen mies ja lapset, tai lähinnä kai tottuneet. 

Pimeään vuodenaikaan tehdään aina vain välttämätön. Sillä ainoa mitä oikeastaan pitää, on yrittää erikseen sietää jokaista lamaannuttavan harmaata päivää ryntäämällä kaiken pakollisen jälkeen keittiön pöydän ääreen, sytyttämällä kaikki valot, avaamalla läppäristä jokin sopiva soittolista, ottamalla kynät ja hiilet ja kaikki ne kymmenet ihanat piirustustarvikejutut, joiden maailmaan olen päässyt nyt tutustumaan. Kiitos marraskuun, kiitos tylsyydensietokokeen. Kiitos netin ihmeellisen maailman, jota ilman en edes tietäisi mikä on kynäkumi ja miten akryylitussi poikkeaa geelikynästä. Kiitos kuolettavan puutunut tylsyys, ilman sinua en olisi ikimaailmassa elvyttänyt entistä harrastusta. Päätän oppia paremmaksi, viedä homman seuraavalle tasolle. Maalata, piirtää, jättää jälkeni hiekkaan ja lumeen.

Olisikin lunta. Onneksi on sentään useimpina päivinä edes kuura.










Marraskuu selätetty, ihanaa! Jos koet kaltaistani syvää lamaannusta erityisesti tämän yhden kohdalla, voit taputtaa itseäsi olkapäälle. Ohi on. Ja vaikka väsymys tuskin päättyy tähän, joulukuu on pakollisista talvikuukausista ehdoton lempparini, lamaannuttavan marraskuun ja ikuisesti jatkuvan tammikuun välinen ihanan kevyt huokaus. Kalenterissa on taas kaikkea kivaa. Itsenäisyyspäivä, synttärit, joulu, uusivuosi. Tosin enää ei ikävuosien kerääntyminen ilahduta kuten lapsena, vaikka vanheneminen on lahja sekin. Osoitus siitä, että on ylipäätään hengissä. 
Eilen yllätin itseni miettimästä, että haluan olla järjissäni, kun noutaja (toivottavasti vasta noin 50 vuoden kuluttua) saapuu. Olisi sääli lähteä täältä syvässä dementiassa, jäisi vähän niin kuin bileiden huipentuma näkemättä. Tai mistä minä sen tiedän, miten ohimolohkojen tuhoutuneet sisäosat lopullisen sammumisensa kokevat. Toisaalta en ole asiaa itse enää siinä kohtaa suremassa. Että jäipä se tämäkin nyt sitten kokematta. Kuolema.

Ajattelu erottaa meidät kuulemma eläimistä. Joskus sitä toivoisi olevansa vähän enemmän eläin ja vähemmän ihminen. 

Mutta takaisin niihin mukaviin. Kunhan tämä sitkeä flunssa tästä helpottaa, on luvassa kivoja juttuja, arkea jossa on ihan oma odottava fiiliksensä, piparitaikinaa (syödään enemmän kuin valmiita tuotoksia), paketointia, glögintuoksuisia tuokioita ihanien ihmisten kera. Luntakin, jota tänään piti sataa, mutta uusimman pitin mukaan ei tälle korkeudelle nyt kuitenkaan. Ehtiihän tuota. Kai. 

Vaikka periaatteessa kaikki on yhä ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, mikään ei ole kuitenkaan.

Joulukuu, kiitos että olet.










Mitkä tunnelmat siellä, jaatko peräti saman ajatuksen kuukauden vaihtumisesta? Onko jokin muu talven parasta aikaa ja miksi? 

Leppoisaa sunnuntaita ja alkavaa viikkoa Sinulle ihana.



lauantai 24. marraskuuta 2018

Pikkuiset joulut ja sen seuraava päivä.



Pikkujoulujenjälkeismorkkis kera hakkaavan päänsäryn. Vahingonilo holtittomasta juomisesta yhdistettynä löyhämoraaliseen ja riidanhaluorientoituneeseen varomattomaan juhlintaan on kuitenkin ennenaikainen, sillä vastoin oletusta olotilani ei johdu krapulasta. Ehkä pikemminkin sen puutteesta.


Tietenkään en väitä, etteikö ilta kätkenyt sisäänsä lasillista hyvää punaviiniä ja muutamaa lonkeromukillista. Ilta, ei sentään koko yö. Uni kun kaappasi syleilyynsä jo ihan inhimilliseen aikaan. Joka on muuten ainoa mahdollinen tapa näillä ikärenkailla pelastaa seuraavat kaksi päivää tuholta. Muutamakin alkoholiannos on nykyään miltei sama, kuin että kiskaisisi kunnon perseet. Valvomisen ja sen muutaman yhdistäminen orastavaan flunssaan ja illalla alkaneeseen päänsärkyyn onkin jo silkkaa tyhmyyttä. Myönnän. 







Yhä useammin huomaan ihmetteleväni, olinko se minä, joka vielä muutama vuosi sitten bailasi aamuun? Nyt ei mikään houkutellut juhlapaikasta baariin. Tylsää, keski-ikäistynyttä krapulanpelkoa, mitäpä muuta. Kannattavuuslaskelmat yksinkertaisesti näyttävät, että hauskaa pitäisi olla ainakin potenssiin neljätoista, jotta pari seuraavaa – ja samalla viikon ainoaa vapaapäivää – jaksaisi täristä sohvanpohjalla kaukosäädin ja karkkipussi käpälissä. Niin hauskaa ei vielä koskaan ole ollut, että krapulapäivä nro kaksi enää naurattaisi.
Pienikin määrä alkoholia heikentää unta, eikä sisäinen kelloni koskaan anna nukkua tuntimääräisesti mitenkään järkevää määrää valvomista vastaavasti. Mitäs läksit, kikkelis kokkelis niin. 

Sitten siihen morkkikseen. Miten kokea voi ei -tunnelmia, ellei sitä edeltävästi ole tapahtunut jotain voivotteluun oikeuttavaa? Helposti. Riittää kun ylipäätään lähtee johonkin, juo ne pari, menee nukkumaan myöhemmin, nukkuu huonosti, herää nenä tukossa järkyttävään päänsärkyyn, joka oli jo illalla lähtiessä, mutta johon ei viitsinyt enää ottaa niiden parin juurinautitun alkoholiannoksen takia lumelää…köh…siis Panadolia, kun Burana on kieltolistalla. Morkkis tulee siitä, kun pilaa itseltään vapaan päivän tehdä keveitä asioita vastapainoksi raskaille.

Olisi pitänyt juoda kunnolla. Oikein nollat tauluun. Olisi pitänyt jättää menemättä. Välimuoto on epätoivoinen ratkaisu saada kaikki yhtä aikaa. Eikä elämässä voi. Ei mitenkään.






Mutta hei. Oli ihan kivaa. Mukavia työkavereita, joita en ole hetkeen nähnyt. Naurua. Hyvää ruokaa. Huonoja biisejä. Kukaan ei tapellut. Kukaan ei oksentanut, sammunut, haistatellut, sanonut itseään irti, eikä toivottavasti kulje maanantaina pitkin seinänviertä häpeissään ahdisteltuaan seksuaalisesti sitä kakkoskerroksen hiljaista tyyppiä, joka tervehtii vain nyökkäämällä.


Tylsät bileet.





Joskus on aiheellista vetää hippamekko päälle ja murtautua ulos mukavuusalueelta, jossa sohva ja suoratoistopalvelut korreloivat ikävuosiin. Tekee hyvää näyttää ihmiseltä itsensä ja etenkin sen hovikuskina toimivan puoliskonsa silmin. Olla hauska, nokkela ja kiva. Rikkoa kaava työkaverista, joka ei koskaan käy missään yhteisissä jutuissa. Nyt kävi. Ja vaikka tämä päivä nyt menee vähän tässä, ollessa ja aikaa kulutellessa, kai sillekin tilauksensa on.


Villasukat ja Netflix, I’m back.





sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Tee parhaasi, se riittää.



Piskuisen autoni radiovastaanottimesta tarttui korvaani jokin aika sitten merkittävä väite. Se kuului vapaasti muistellen jokseenkin näin; nainen ei hae työhön, johon olisi sopiva koulutus, jos kokee olevansa syystä tai toisesta pätemätön. Mies taas hakee paikkaa, vaikka ei olisi koulutusta, koska uskoo olevansa silti pätevä. Kärjistäen, tietenkin. Mutta samalla ikävästi totta.

Ajatus iski kuin metrinen halko takaraivoon, sillä erotuksella, että metrinen halko sattuu enemmän.
Onnekseni sain kaivettua koko haastattelun Suplasta (Radio Aallon iltapäivä / Jenni Alexandrova, 6.11.2018). Kyse oli siis röyhkeyskouluttaja Jenni Juvakan ajatuksista.





Hei Aamen! huusivat naisalemmuustuntoiset aivoni. Kuinka lukuisat ovatkaan toimet, joita en ole samaisesta syystä hakenut. 

Koulutus – check. 
Kokemus – ei! Enkä mä kuitenkaan osaa… 


Viimeiseen väitteeseen ei istu ajatus pettymyksen tuottamisesta, vaan enemmänkin kauhukuvat omasta oppimattomuudesta. Että olisin huijari, hyvällä puheella paikan saanut mestarikusettaja. Että en itsekään jaksaisi. Saisin potkut, tai irtisanoisin koeajalla. Kolmen kuukauden karenssi, ikuisen työttömyysputken katkaisee korkeintaan TE-toimiston määräämään toimintaan osallistuminen. Kuvioon tulisi alkoholi, perheriidat, ero. Ja joku vielä väitti, että hyvä mielikuvitus on lahja.





Tytöt on opetettu jo lapsena pelkäämään pettymyksiä. Kun poika kaatuu, kannustetaan nousemaan. Tyttöjen pitää varoa kaatumasta jo etukäteen. Tavallaan olen samaa mieltä, vaikka minua ei lapsena mikään lannistanutkaan. Opin kyllä naiseksi paljon myöhemminkin. Ja koska olen omaa ainokaista tyttömerkkistä luotsannut ajatuksella; sinusta voi tulla mitä vaan, rohkaissut unelmoimaan isommin, tavoittelemaan, yrittämään, epäonnistumaan, tyttö ajattelee täsmälleen samalla tavalla kuin nekin, joiden ei ole lapsena annettu juosta. Kyse ei siten ole vain kasvatuksesta, vaan jostain paljon isommasta. 

Imeekö naisaivo epäonnistumisen pelon ja häpeän jotenkin hengitysilmasta?








Tiedän ja tunnen paljon upeita, vahoja naisia, jotka ovat toista mieltä. Valitettavasti tiedän ja tunnen myös itseni, ja jos aiheesta kierretään pitämässä täyteen ammuttuja röyhkeyskoulutuksia, luulen etten ole poikkeus.
Oletko sinä koskaan ajatellut, ettet oikeastaan taivu muuhun? Jättänyt hakematta kiinnostavia työpaikkoja ajatellen, ettet kuitenkaan täyttäsi vaatimuksia? Onko myyvän CV:n laatiminen hankalaa? Alisuoriudutko mukavuusalueellasi, koska tiedät jo sen minkä osaat, etkä usko jaksavasi opetella uutta? 





Tunnustan. Olen järjestelmällisesti jättänyt hakematta minulle varta vasten vinkattuihin työpaikkoihin. Osaan nykyisen työni vaikka kädet sidottuina ja silmät kiinni, mikä tekisi päivästä vain jokseenkin hankalaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Olen epämukavasti mukavuusalueellani, turvassa totutussa. En usko itseeni. Tai ei. Usko on sittenkin väärä sana. Kyseessä on ennemminkin liian suurten odotusten pelko.

On yksin työnantajan vastuulla kenet palkkaa. Siten riittää, kun vain hakee paikkoja ja mikäli tulee palkatuksi, voi vähintäänkin kokeilla. Anteeksi, miten niin kokeilla? Kokeileminen on nuoria varten. Pätkätyöt jopa elinehto aikana, jolloin ei enää arvosteta 40 vuoden uraa samalla työnantajalla. Nyt duunipaikkashoppaillaan. Ollaan mukana projekteissa ja hankkeissa. Ommellaan työtilkkutäkkiä, jossa on värikkäitä vaiheita ja opittuja taitoja. Multitaskaus on päivän sana urallakin. Mutta kuinka haluttu paikanvaihtaja on keski-ikäinen nainen, joka ei ehkä jää enää äitiyslomalle, mutta vakuutuslääkäritilastojen mukaan alkaa kärsiä joko tuki – ja liikuntaelinsairauksista tai joku sammuttaa peräti pöntöstä valot?

”Kuvaile itseäsi, miksi valitsisimme juuri sinut?” Ei harmainta aavistusta. Älkää ny mua vaan ottako…


Ja sitten se metrinen halko. Jos hakee vain paikkoja, joihin tietää vain täydellisesti sopivansa, ei pääse kokemaan oivaltamisen ja oppimisen iloa. Ihminen on oppiva eläin, motivoituu uudesta ja sopivasti haasteellisesta. Sitä paitsi, kukaan meistä ei voi päättää mitä toinen ajattelee. Puoliso, ystävä tai se pelottava tyyppi pöydän toisella puolen, joka valitsee ken saa paikan. Jos etukäteen pelkää jokin asia olevan liian haasteellinen, on olettamuksen varassa. Ei ole kokeillut, ei voi tietää. Olettaa. Ja eikös meille juuri niin ole naislehdissä opetettu välttämään oletuksia, mitä tulee ihmissuhteisiin? Sama pätee ihan joka elämänalueella.







Kiltteys on ihan hyvä piirre ihmisessä. Kunhan se ei käänny itseään tuhoavaksi katkeruudeksi, kun parhaat viedään päältä, mitä ikinä koskien. Kukaan ei tule loppujaossa kiittelemään, että olipas hyvä kun et yrittänyt enempää. Käyttämättömistä tilaisuuksista ei saa rahojaan takaisin.

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani tämän syksyn aikana on ollut ymmärtää onnistumisen ja yrittämisen selkein ero. Kun positiivisuutta on tutkittu (valitettavasti en enää muista mistä lähteestä tämän raportin nappasin), on havaittu eräs tärkeä seikka. Optimistiset ihmiset eivät yllättäen ajattelekaan etukäteisesti onnistuvansa tehtävässä. He ajattelevat yrittävänsä parhaansa. Jos etukäteisoletus on onnistuminen, mitä tapahtuu, jos niin ei käykään? Mitä oletusta se ruokkii, ja alkaa ennustaa seuraavilla kerroilla tarpeeksi usein toistuttuaan? Aivan. Jos sitä vastoin ajattelee tekevänsä parhaansa, onnistuu joka kerta, oli lopputulema millainen vain.

Mieletöntä, eikö? "Tee parhaasi – se riittää", saa tässä kivasti ihan uuden kulman.

* * * 

Lopuksi vielä teoriasta käytäntöön. Aloitin juuri maalausharrastuksen 10 vuoden tauon jälkeen. Kävipä niin, että pääsin kokeilemaan heti tuoreeltaan uutta nuoraani, parhaani tekemistä. Mikä oli pelkästään hyvä, sillä aloittaminen olisi päättynyt melko pian lopettamiseen, ainakin sen neljännen saman yrityksen taulupohjan kohdalla. Jokainen *it*u**atana*er**le olisi näet nakannut taulun ikkunasta, jos etukäteisajatus olisi sijainnut onnistua -akselilla. Hoin kuitenkin sinnikkäästi "yritän-kokeilen-opin". Ja se toimi! 





Parhaansa yrittäminen riittää, oikeasti. Ihan kaikessa.