Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Turvallisuusohjautuvan neurootikko-ohjuksen matka kauas kotoa


Kirjoitan tätä jossain päin yhteistä Eurooppaamme. Auringonpaisteessa, pilvimeren pilvisaarikumpujen yllä, joiden välistä pilkottaa maailman pohja. Matkalla, joka ei kohdallani ihan itsestäänselvyytenä toteutunut.

Vähän turhan monta lentoturmatutkintaa tullut vissiin ruudusta tuijotettua, semminkin tuskaista matkalle lähtö oli ainakin mitä perheen kahteen nuorimpaan ihmisjäseneen tuli. Äidin veisi siivekäs kone, joka paloi soihtuna tai hajosi osina mereen arki-iltaisin kello kaksikymmentä National Geographic kanavalla. Tytär ilmoitti ykskantaan ainakin lopettavansa maallisen matkansa ja tulevansa samaan paikkaan mihin äitikin, jos tälle jotain sattuisi. Poika halasi pitkään. Sellaisen jälkeen lähteminen viikonlopuksi Finnairin (ei mainos, mutta saa laittaa rahaa, jos on ylimääräistä) keveillä siivillä hevosenkukkuun asti yhdistettyyn työ – ja vapaamatkalle tuntui kieltämättä melko itsekkäältä.

Myönnän. En ole enää seikkailija. En tiedä olenko koskaan ollutkaan, vaikka joulukuun lapsena osun eniten kaukomaille kaihoavien horoskooppimerkkiin, mikäli niihin on yleinen uskominen. Rakastan kyllä matkustamista, mutta en niinkään matkalla olemista. Etenkään kovin pitkään. Viikko kohteessa on jo aivan liikaa, kaksi viikkoa ei tulisi kuuloonkaan. Kaltaisilleni outoeläjille voitaisiin hyvin myydä yhden yön reissuja. Aamulla kohteeseen ja seuraavaksi illaksi kotiin. Täydellinen loma! Harva ymmärtää hinkuani tulla pian takaisin. Ehkä on syytä hieman avata miksi.

Saatan kyllä inhota arkea, mutta rakastan elämää senkin edestä. Elämää ylipäätään, elossa olemista. Olen turvallisuushakuisena ihmeisenä aivan liian tietoinen mikä kaikki voi tapahtua. En pelkää niinkään lentämistä (yhtiöstä riippuen), mutta autobaanalla kolmesataaheppaisen vuokramyllyn repsikkana – kyllä. Väkijoukkoihin ajetut kuorma-autot, pommit, veitsi-iskut, onnettomuudet. Tarvitseeko jatkaa? Sanotaan, että se mikä on tarkoitettu, tapahtuu. Voin toki jäädä seinästä irtoavan keittiönkaapiston murhaamaksi kumarruttuani tiskialtaan ylle jonain arkisena mitättömyytenä kello vähiten odotin tätä, mutta en pidä päivittäisiä rutiineja niinkään kohtalolla leikkimisenä. On vain huonoa tuuria, jos huono tuuri osuu kohdalle. No, mitäpä muuta sitten? En välttämättä halua järjestää huonolle tuurille ihan erikseen tilaisuutta.

Sitten se toinen, ikävöin laumaani. Ikävä tuntuu kertautuvan mitä enemmän kilometrejä on välissä. Vallan mahdottomaksi tunne riistäytyy, jos tiedän etten millään pääse kesken kaiken pois. Mitä jos niille tulee joku hätä? Mitä jos minulle tulee joku hätä? Mitä jos on täydellisen turhaa, tiedän. Mutta tietäminen ei vähennä jossittelua yhtään.
Lapseni ovat kaksi kertaa olleet onnettomuudessa, jossa en ole ollut paikalla, tai minuun ei ole saatu heti yhteyttä. Se tunne, emon hätä ei ole tästä maasta. Ajatus omastaan huutamassa kivusta äitiä tulee öisin uniin ja tatuoi sieluun ikuisen trauman. Sitä traumaa ruokkii jokainen kauas karattu kilometri erikseen. Tiedän, ettei läsnäoloni estä yhtään mitään. Ei muuta, kuin omaa mieltäni vaeltamasta. En ole ihmisenä mitenkään korvaamaton, mutta neljän ihmisen ainoana äitinä kai vähän kuitenkin. Koen velvollisuudekseni pysyä elossa, ihan jo heitä varten. Siksi kaikki mitä ikinä teen, tähtää lopulta kuitenkin turvallisimpaan mahdolliseen lopputulemaan.

Olen onnellisin omieni luona. Saattaisin silti vallan rakastaa reissaamista, ellen näkisi kaikkia sellaisia asioita, joita levoton elokuvateatteri mielen kankaalla pyörittää. Uskon, että viimeisenkin pakatessa muuttolaatikoita ihka uuteen aikuiselämään loputon henkinen emona päivystäminen alkaa väistyä. Maailmassa on vielä paljon kolkkia, joita haluan koluta. Rakastan kirkkoja, linnoja, historiaa. Mikään ei ruoki mielikuvitusta ja kirjoittajan kielikuvia, kuten uusien asioiden, ihmisten, paikkojen ja tapahtumien kokeminen itse nähtynä ja paikan päällä. Nyt osaan taas paremmin tarvittaessa kuvailla, millaista on joutua (jälleen kerran) turvatarkastuksen tarkempaan syyniin, jos joskus pitää kirjoittaa katkelma salakuljettajan mietteistä ja fyysisistä pakoreaktioista. Minä en salakuljettanut tosin mitään. Ellei käsimatkatavaroissa ollutta isoa meikkipieliä sellaiseksi lasketa. Tässä iässä ei enää ihan pienellä selviä.

Oli ihana matka! Muistelen tätä vielä pitkään ja haaveilen jo seuraavasta. Erityisen mahtavaa oli olla ihmisen kanssa, joka on matkustelun raskaan sarjan ammattilainen. Maailmankansalainen, kokenut ja optimistisuudessaan lyömätön. Ja erittäin, erittäin hyvähermoinen, mitä tulee ymmärtämään kaltaistani turvallisuusohjautuvaa neurootikko-ohjusta. Vastakohdat kun tunnetusti täydentävät toisiaan.

Sitä paitsi – kuvainnollisesti ja etenkin kirjaimellisesti – jokainen mies tarvitsee naisen, joka polkee jarrua miehen sisäiselle pikkupojalle siinä kohtaa kolmikaistaista tietä, jossa nopeusrajoitukset lakkaavat kokonaan olemasta.


 xxx


Muutama tunti myöhemmin, paluu miltei arkeen ja omaan tuttuun elämään, tapahtumapaikkana erään rivitaloluukun alakerroksen olohuone. Kolmaspoika oli jo kotona odottamassa ja Tytärkin laitteli isilästä tiheään viestejä. Eläin sekosi ihan täysin, ajantajuton koirariepu luullen yhden isoimman ihmisrakkauden kadottaneensa. Niille on sama onko poissa viikon vai vuoden, yhtä iso ikäväenergia vapautuu. Koirat, lapset. 
Eläin oli nukkunut Täysi-ikäisen kanssa alakerran sohvalla. "Kun sillä oli äitiä ikävä". 


Ja äidillä kaikkia niitä. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti