Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Päätösten tekemisen vaikeus


Katsoin kerran dokumentin, jossa nainen aivovaurion saatuaan ei kyennyt enää minkäänlaisiin päätöksiin. Jopa aivan arkinen markettikäynti oli hänelle mahdoton. Valinta kahden eri tavaran välillä kun tuotti vain loputonta ahdistusta, eikä ainuttakaan ostosta korin pohjalle. Dokumentin jälkeen jäin pohtimaan minkähän laatuisen tällin olen itse mahtanut saada etuotsa -ja päälakilohkon välille, sillä näiden kahden välisen tiedonkulun heikkouden ajatellaan olevan syypää vaikeuksiin tehdä päätöksiä.

Ihmisissä on kahdenlaisia mitä tulee päätösten tekemiseen; säilyttäjiä ja uudistajia. Historian alkuhämäristä asti lajin säilymiseksi on ollut tärkeää, että kulloinenkin heimo on sisältänyt molempia; heitä, jotka rohkeasti tutkivat uusia paikkoja ja asioita, ja heitä, jotka säilyttävät rakenteet, luovat pysyvyyttä ja turvaa. Näidenkin ominaisuuksien ajatellaan olevan synnynnäisiä, sillä jo lapsissa on nähtävissä selviä eroja päätöksentekijöinä.

Uudistajalle kokeilemisen onnistuminen on yhtä kuin täysin mahdollinen palkinto. Säilyttäjä puolestaan näkee asian hieman toisessa valossa epäonnistumisen mahdollisuuden ollessa onnistumista suurempi ärsyke. Olisi helppo oikaista ajattelupolkua vetämällä yhtenäisyysviivat rohkean uudistajan ja myönteisten luonteenpiirteiden välille säilyttäjän ollessa lähinnä pessimistinen pelkuri, mutta näin ei kuitenkaan ole. Säilyttäjäkin kokeilee uutta, yleensä hitaammin ja turvallisuushakuisemmin, mutta eipähän lyö koko omaisuuttaan punaiselle elämän ruletissa. Elo kävisi sangen vaaralliseksi, jos meillä kaikilla olisi yhtä vallaton riskinottokyky.

Minun on helppo tehdä päivittäisiä päätöksiä. En jahkaa ruokalistan kanssa, valitsen aivan varmasti ulkonäön perusteella kumpi mekko on nätimpi, tiedän mieleni ja mistä pidän, ja teen niiden perusteella päivittäiset valinnat. Pakolliset kauppakäynnitkin lähinnä juoksen kärryjen kanssa marketin läpi punnitsematta lähes lainkaan eri vaihtoehtoja. Olen itse valinnut puolisoni, ammattini (kaikki ne), asuntoni, lasteni lukumäärän, jopa avioeroni, joka ei ihan kaikkein helpoin päätös ihmispololle olekaan. Olisi helppo ajatella olevani uudistaja. Mitä en millään mittarilla ole.

Päätösten tekeminen on helppoa, kunhan ovat konkreettisia ja nähtävillä. Valinnat asiakokonaisuuksien kanssa ovatkin sitten jo täyttä kidutusta.
Ajattelen vaihtoehtoja aivan liian pitkälle, mikä on tehnyt minusta varmaan luotettavan ja turvallisen äidin, mutta ihmisenä toisinaan melko turhautuneen.

Esimerkki.
Olen vakituisessa työsuhteessa, mikä tekee lähtemisestäni jokseenkin mahdottoman. Pohdin mm. sellaisia asioita, kuten mistä saisin enää nelkytplus pysyvän viran eläkkeelle saakka, vaikka en edes tiedä ovatko päiväni luetut jo ennen. Tiedän miten hankala on työttömänä saada töitä, joten alalleni tyypillisiin projektiluontoisiin pätkiin en voi mitenkään lähteä. Entä jos rahoitus ei jatku enää luvatun kahden vuoden kuluttua? Millä minä sitten nämä minusta riippuvaiset elätän? Näen loputtomat hakemukset, työttömien aktiivimallin, laskukasat, itseni asiakkaana siellä, mihin minut on työntekijäksi aikanaan koulutettu. Näen ne niin paljon selvemmin, kuin kuulen kaikkien järjellisten olentojen ympärilläni äänet sanomassa; ota nyt hyvä ihminen jalat alle ja lähde, sinä menet ihan hukkaan siellä.
Niin menen. Mutta ku…

Parisuhteessani edustamme näistä kahta ääripäätä. Mies on täydellinen uudistaja, rohkea ja täydellisen optimistinen kokeilija, joka odottaa aina parasta ja luottaa hyvään. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö olisi kokenut takaiskuja ja tappioita ihan yhden ihmisen tarpeiksi. Hän ei vain näe niitä sellaisina. Minä puolestani olen pess…realistinen tuumailija, joka seisoo jarrupolkimella ja heittelee sellaisia lauseita, kuten oletko ottanut huomioon ja entä jos. Parisuhde näiden kahden ihmistyypin välillä on yllättävän toimiva. En tiedä tuleeko meistä vuosien hiomana jonkinlainen keskijakautunut kompromissi, vai säilyttävätkö molemmat synnynnäisen tapansa tutkailla maailmaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia / uhkia. Sen vain tiedän, että haluan tästä jahkaamisesta pois.

Sigmund Freudin mukaan elämän tärkeät päätökset tulisi tehdä intuitiivisesti ja tiedostamatta. Toisin sanoen, meidän pitää suodattaa järkipuhe ja pelko ja luottaa sisäiseen ääneen. Intuitiivisesti tiedän, että puhkeaisin kauniimpaan kukkaan jossakin muualla aikaisempaa työesimerkkiä käyttääkseni. Riskit nyt vain sattuvat olemaan estävinä rationaalisessa mielessäni suuremmat. Aikoinaan tiesin avioliiton karmeaksi virheeksi jo pohtiessani ensimmäistä kertaa vakavissani eroa seitsemän vuotta ennen sen todellista tapahtumista. Noiden seitsemän vuoden aikana ehti kuitenkin tulla vielä kaksi lasta lisää ja itse rakennettu omakotitalo. Miksi? Koska yritin kynsin hampain tunkea intuitioni sinne, mihin päivä harvemmin pääsee paistamaan ja tarvittaessa ihan konkreettisesti istua ajatusteni päälle. Riskianalyysin mukaisesti en olisi mitenkään pärjännyt yksin kahden lapsen kanssa. Mikä todennäköisesti olikin totta, tuolloin. Erikoista onkin, että vuosia myöhemmin pärjäsin aivan loistavasti yksin neljän lapsen kanssa. Tämä tekeekin päätöksenteon prosessista mielenkiintoista.

Voiko jokin päätös olla väärin nyt, mutta oikein myöhemmin? Ihan varmasti voi. Ongelma onkin miten erottaa oikea-aikaisuus puhtaasti väärästä vaihtoehdosta. Pitkäkään pohtiminen ei aina takaa oikeaa lopputulemaa. Toisaalta, valinnan vaikeutta seuraa aina tietämättömyyden onni; kun päätös on tehty, meni se syteen taikka yhä syvemmälle saveen, en voi tietää mitä olisi tapahtunut toisessa vaihtoehdossa. Saatan vain kuvitella, ja vallassani onkin lähinnä vain, mitä.
Voin päättää valita tulevaisuuskuvitelmien vaihtoehdon kahdesta eri kanavasta. Toinen näyttää onnellisia elokuvia, toinen silkkaa kärsimystä ja sotadokumentteja. Jos siis ajattelee vaikkapa avioeroa ja sen jälkeistä loputonta vatkaamista teinkö sittenkään oikein, mieli pyörittää katastrofidokumentteja onnellisten elokuvien sijaan. Oletusarvona tuolloin on, että hirvittävän virheen vuoksi tulevaisuus on yhtä surua ja murhetta, kun taas puolestaan mennyt olisi voinut muuttua paremmaksi. Seikka, jota kukaan ei voi oikeaksi todistaa. Minulla itselläni on kaukosäädin, joten lopulta ainoa järkevä valinta on vaihtaa kanavaa ja alkaa ajatella miltä kaikelta sittenkin ehkä säästyin. Tämä saattaakin olla ainoa seikka, joka kaltaistani vatvojaa lohduttaa. Jos teen päätöksen, vääränkin, en voi ihan varmaksi tietää mihin toinen ratkaisu olisi johtanut. Voin vain vaihtaa kanavaa päässä.

Pitääkö päätöksiä ohjata järki vai tunne? Meitä on opetettu nukkumaan yön yli. Punnitsemaan ja tarkoin miettimään eri vaihtoehtoja. Päätösten avuksi on ehdotettu milloin listaamaan plussat ja miinukset, milloin käymällä syväluotaavia keskusteluja ulkopuolisen tahon kanssa jokaisesta kuviteltavasta vaihtoehdosta. En millään muotoa arvostele yhtäkään metodia kohti parhaita mahdollisia ratkaisuja, mutta jokainen näistä hautaa intuition yhä syvemmälle ahteriin. Ihminen toimii, miten kulloinkin parhaaksi näkee ja sopeutuu kulloiseenkin todellisuuteen lopulta. Tutkittuani aihepiiriä internetin ihmemaasta alan kallistua intuition puolelle, vaikka kuinka käyttäisin lähdekriittisiä lähteitä pohdinnoilleni. Järki on hyvä ratkaisuperuste nopeille, päivittäisille päätöksille, mutta isoja suuntia miettiessä tunne tulisi valjastaa ajurinpenkille. Tässä yksi hyvä pohdinta aiheesta kiinnostuneille.

Lopetan kirjoituksen tähän, päätös jonka teen puhtaasti järjellä (kaikki oleellinen on jo sanottu) tai syvästi tunteella (minusta tuntuu, että jatkaminen olisi vain vanhan toistoa). Kumpikin näyttäisi osuvan yhtä paljon oikeaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti