Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Omaan nilkkaan osunut toinen todellisuus


Tiedätkö tunteen, kun joku ylenkatsoo sitä mitä edustat hänelle ja jonkin Maailmankaikkeuden kieron vitsin vuoksi päätyy lopulta samaan? Minä tiedän.

Rouva Me (nimi muutettu) on perhekeskeinen puuhanainen. Hän kuuluu jokaiseen saatavilla olevaan järjestöön, tapahtumaan, vanhempainyhdistykseen päiväkodista yläkouluun, kirkkonaisiin, luokkaretkitoimikuntaan ja nuorisotalon varainhankintatoimikuntaan. Hän on aina äänessä, oikeassa ja varsin pedantti mielipiteineen. "Puuhakas" on sanaksi kovin laimea, mitä tulee Rouvan loputtomaan kasvatukselliseen intoon. Jos Rouva Me olisi koira, hän olisi paukkuherkkä terrieri. Jos hän olisi ystävä, hänelle jaksaisi parhaiten vastata puhelimeen sunnuntaina hyvin levätyn viikonlopun jälkeen. 
Älä ymmärrä väärin, rouvan kaltaisille on paikkansa maailmassa, ja vaikka minä uuvun tästä taifuunin lajista, en mitenkään arvostele hänen panostaan lasten – ainakaan omiensa – hyvinvointiin. Rouva on ihmisenä varmasti mitä kultaisin, jos vain osaa suodattaa hänen omakehuisen ylistyspuheensa juuri heidän perheen ylivertaisuudesta kaikkia muita kohtaan. Minä en aina oikein osannut. Nyt Rouvan lapsista kasvaa hyvää matkaa ihan taviksia, eikä lukiosta enää puhuta mitään nuorimmankin mentyä aikanaan ”vain ammattikouluun”. Mikä mielestäni on tämän päivän koulutuspolkuja seuranneena – ja itse käyneenä – täysin typerä ja luokkayhteiskuntaan kuopattu ajattelumalli.

Rouva Me omasi yhden erityisen voimakkaan mielipiteen. Avioerosta, etenkin sen sivutuotteena tulevasta yksinhuoltajuudesta. Yksinhuoltajien lapsista kasvaa jo lähtökohtaisesti yhteiskunnan pohjasakkaa, osatonta ja häiriöherkkää. Jos yksinhuoltajan poika tekee jonkin kolttosen, se johtuu siitä, että vanhemmat ovat eronneet. Jos ydinperheen poika tekee samanmoisen, se johtuu siitä, että hengailee yksinhuoltajan pojan kanssa. Tietenkin tiedän, että malli on valitettavan usein myös totta. Näen päivittäin periytyvää avuttomuutta ja miten yhteiskunta yrittää ohjata oikeaan suuntaan, jos kotona ei. Työkyvyttömyyseläkettä enteilevä putki kouluhaluttomuuden ja osittain keksittyjen mielenterveyshäiriöiden vuoksi kun tulee aika kalliiksi muille, jos syy ei ihan oikeasti ole kyvyissä ja terveydessä. Tämä ei tosin ole mitenkään perhemallin seuraus. Jos vanhemmat jo kolmannessa polvessa tarjoavat kotona notkutun mallin, millä nuoret saa hakemaan kouluun ja töihin?
Että kyllä perheissäkin löytyy. Silti juuri yksinhuoltajuus on aivan liian leimaherkkä ja pelätty tila, johon liittyy keksittyjäkin ennakkoluuloja. Silläkin uhalla, että joku tästä mielensä pahoittaa, mutta harvemmin sitä leskien lapsia leimataan yhden vanhemman vuoksi yhtä paljon, kuin eronneiden. Toisaalta eroperheissä on paljon erilaisia varioaatioita yhden termin alle laitettavaksi. On jaettua vanhemmuutta, uusperheitä ja totaalista yksinhuoltajuutta. Saunaan mahtuu ja loput porstuaan, sanoisin.

Kuten jo kirjoituksen alussa viittasin, Maailmankaikkeuden huumorivastaava mitä ilmeisimmin rakastaa sanontaa ympäri käydään, yhteen tullaan. Joskus se tulee omalle kohdalle. Rouva Me eli kuten opetti, eikä hänestä ei koskaan tullut parjaamaansa puolikasta. Hän erosi kaikessa hiljaisuudessa vasta, kun nuorin lapsi täytti kahdeksantoista. Ehkä hänen lapsensa saivat siten onnellisen ydinperhemallin, jonka omiltani riistin silkkaa itsekkyyttä epäonnisen parinvalinnan väistämättömänä seurauksena. Tai ehkä he nyt uutispommia purkaessaan miettivät millaisessa petoksessa mahtoivat elää näennäisen onnelliset vuotensa.

Olen saarnannut tästä monasti, ja mitä luultavammin myös vastakin; ero ei ole mikään syy. Sen ei ainakaan tarvitse olla. Pidän täysin itsestäänselvänä, ettei kukaan minusta syntynyt tule käyttämään puolustuksena koska mutsi ja faija on eronnu… niin kauan kuin henki minussa vain pihisee. Päinvastoin, saan vapauden toteuttaa rakkaudella ja rajoilla ohjattua syy-seurauskasvatusta ilman, että toinen yrittää koko ajan sabotoida vieressä. Kasvatusristiriidat kun olivat meillä kauniisti muotoiltu ilmaisu eriäville tavoille luotsata laumaa, joka ei luotsaamatta ainakaan itseohjaudu oikeaan suuntaan. Kasvatusvastuun toisella osapuolella oli käytössä tasan kaksi tapaa; täysin lepsu tai täydellisen kohtuuttoman ankara. Eikä näistä kumpaakaan mitenkään johdonmukaisessa järjestyksessä. Voihan se olla, että kuten Rouva Me, myös minä tulen vakaat sanani vielä pyörtämään. Kaksi nuorinta kun ovat vielä kirjoittamattomia lukuja; he, joiden lapsuus ei ollut yhtä kuin ydinperhe. Toisaalta, vallitseva todellisuus on ainoa mitä nuorimmat enää oikeastaan muistavat.

Rouva Me ei ole suinkaan surullinen poikkeus. Olen vuosien aikana seurannut sivusta muutamaakin paremmuudestaan äänekästä lajia, jotka sittemmin vähän vihellellen ja kengänkärkiä tuijotellen äkisti vaikenivat. Jokainenhan meistä perustaa perheen kestämään. Valitettavasti toisissa perheissä ero on vasta tulossa, osapuolet eivät sitä vain vielä tiedä. Liiton vakautta ei ennusta edes hääpäivänä kuolemaan saakka tahdottu lupaus, saati tulevien vuosien yhteen kasvaminen. Vakaakin liitto voi päättyä toisen vakaaseen päätökseen lähteä eri suuntaan. Henkisessä kasvuprosessissaan –tai yksinkertaisimmillaan ihan vaan ulko-ovesta.
Rouvalle ja kaikille kaltaisilleen minulla on yksi neuvo. Älä ylenkatso heitä, jotka elävät eronneen todellisuutta. Jonain päivänä se voit olla sinä. 

3 kommenttia:

  1. Kun minä erosin niin minä en ollut se joka tahtoi erota.
    Niinpä ero sattui enemmän kuin mikään ennen sitä tai mikään sen jälkeen.

    Olisiko liittoa pitänyt jatkaa?
    Miksi? Parikymmentä maailman parasta vuotta ovat menneitä. Pari vuotta helvettiä on tässä ja nyt.
    Pitäisikö lasten vuoksi näytellä?
    Niin tai että avioero on rahallisesti jokseenkin kalleinta maailmassa joka on molemminpuoleinen taloudellinen katastrofi.

    Minä en vieläkään iloitse erosta mutta lähinnä siksi, että kaipaan entistä elämääni. Tulen kaipaamaan aina.

    Mutta jos 20 vuotta menee täydellisesti niin onko se epäonnistuminen?

    Ei ole. Ei mitenkään.

    Rouva Meetä käy sääliksi jos hänen piti pitää kulisseja kunnossa kunnes lapset ovat tarpeeksi isoja. Siinäkö sitä hyvän liiton mallia?

    Ydinperhe on semmoinen jossa äiti ja isi tykkää toisistaan. Jos ei niin ydin on poissa ja sit vaan leikitään näyttelijää.

    Kuka tommoista tahtoisi?

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain syystä tämä kommentti oli joutunut roskapostiin. Tiedänpä kurkkia sinnekin nyt säännöllisesti sitten.

      Olet niin oikeassa. Entistä elämää minäkin toisinaan kaipaan. En sitä miestä tai liittoa, vaan niitä kaikkia onnellisia aikoja, lasteni lapsuutta, itseni nuoruutta. Ydin katosi meiltä johonkin jo aika varhaisessa vaiheessa, en vain sitä itse ymmärtänyt. Loppu olikin vain välttämättömyyden totuettamista tilanteessa.

      Poista