Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Hävityn taistelun päätepysäkki


Aloitin kerran jo valmiiksi hävityn taistelun Kuningasta vastaan. Ensin yritin ymmärtää. Maanitella. Käydä vaihtokauppaa. Uhkaillakin. Kuningas voitti aina vaan. Ajattelin, etten yrittänyt tarpeeksi, sitten etten vain ollut. Tarpeeksi tärkeä tai jotain. Taistelun nimi oli parisuhde ja kuningas se kaikista hallitsijoista vahvin; alkoholi.

Kesti kauan ymmärtää, miten juoppo mies oli. Kunnon virka, oma asunto, siisti ja hyvätapainen. Ei örissyt, kussut alleen tai riehunut humalaansa. Mutta se joi joka päivä. Se joi tarkasti ja aloitti heti kun pääsi töistä kotiin. Riisui takin ja kengät eteiseen. Laski avaimet, lompakon ja kulissit keittiön pöydälle, ja avasi ensimmäisen kaljan. Niin että pääsi aamulla rattiin. Se joi paljon, arkisin vähemmän, viikonloppuisin näkyvän sameaan jurriin. Jos se ei saanut kotiintulokaljaa, se ärtyi. Yleensä se sai. Kalja meni kaiken edelle.
Siihen ei voinut luottaa täysin. Ei laskea liian lähelle omaa avuttomuuttaan. Sitä ei voinut kysyä apuun, jos autosta puhkesi rengas keskellä ei mitään. Ei siksi, etteikö se olisi halunnut. Se ei vaan voinut lähteä rattiin, ei koskaan jälkeen kello ensimmäinen avattu kalja. Mutta mitäpä minä siitä, tottunut itsekseen selviytyjä. Nojaamatta ja pyytämättä mitään.

Myönnän, olin naiivi. Minulta kesti ihan liian pitkään ymmärtää asian varsinainen tola. Emme asuneet yhdessä, emme viettäneet jokaista liikenevää hetkeä, koska niitä hetkiä ei juuri liiennyt. Sen vähän, minkä ehdin arki-iltana luonaan viipyä, miehellä meni muutama kalja. Ehkä kolme. Alle kahden tunnin aikana. Minun silmäni olivat niin rakkaudella kiinniliimatut, etten nähnyt mitään. En kyseenalaistanut, ihmetellyt. Kunnes koko kuva valkeni.

Ei, se ei tapahtunut mitenkään kerralla. Edestäni ensin raotettiin verhoa, sitten siirrettiin yksi puoli kerrallaan sivuun, hitaasti, kunnes maisema aukeni. Se maisena ei ollut järin kaunis. Se oli täydellisen vääristynyt ja täydellisen ainoa totuus, johon juoppo uskoi. Juoppo näet elää toisessa todellisuudessa. Se piti ihan hyvänä joululahjaideana alkometriä, koska silläkin on. Ja minä mietin mihin helvettiin sitä tarvitsen. Jos juon, en aja. En edes arvo voinko.
Juoppo luulee, että juominen on jotenkin normi. Kaikkihan niin tekevät. Kalja on kaveri silloinkin, kun muut ovat jättäneet jo kauan sitten. Lohtu. Syli. Ystävä. Kun ajoin kerran kolarin ja siitä toivuttuani vuodatin ja sadattelin tapahtunutta, lohdutus kuului; noo, ota kalja. 

Ota kalja. Suruun. Iloon. Vihaan. Häpeään. Juhlaan. Merkkipäivään. Yksinäisyyteen. Seurana. Viikonloppuna. Saunassa. Leffan kera. Ota kalja etenkin kaikkiin tunteisiin. Paina alas, niele. Maailma näyttää paljon helpommin lähestyttävältä tuopin läpi. Peilikuva on vähän tuiskeessa täysin särötön, yhtä ehjä kuin mieli.
Miksi Jeppe juo? Minun Jeppeni joi, koska se oli eronnut. K a k s i k y m m e n t ä  vuotta aikaisemmin. Sitä voisi jo kutsua paskojen tekosyiden hopeasijaksi. Ehkä syy joskus olikin erossa. Nyt se oli enää lupa.
Juoppo on loukkaantumisherkkä kehänkiertäjä. Jos erehdyt kyseenalaistamaan juopon perustuslaillista oikeutta imeä iltakaljaa 52 viikkoa vuodessa, kyseenalaistat samalla hänen ihmisarvonsa. Kehtaatkin verrata kaiken menettäneisiin, kodittomiin, likaisiin, haiseviin terminaalivaiheen juoppoihin! Sillä niin juoppo sen ajattelee. Hänellä ei ole ongelmaa. Hänellä on kaikki hyvin. Hyvä tyyppi. Työ ja talo. Kun vaan tuo iänikuinen nalkutus loppuisi. Ei ihme, että tekee mieli kaljaa.

Sanovat, että alkoholismi on sairaus. Minulla on kahtalainen suhtautuminen asiaan. Sairaus on jotain ulkoa annettua, jonka syntyyn, kestoon tai paranemiseen voi vaikuttaa vain hyvin rajoitetuin osin. Flunssakin kun tunnestusti kestää hoitamatta 2 viikkoa ja hoidettuna 14 vuorokautta. Pitää vain kärsiä ja yrittää tehdä olostaan mahdollisimman siedettävä. 
Sairauden taakse voi piiloutua. Pyytää ymmärrystä. Vaatia sitä. Juominen on yksi itsekkäimistä teoista kanssaeläjiä kohtaan. Itsesäälistä ja lopulta aika yksinäistä puuhaa. Niin kauan, kun juoppoa ymmärtää, tuhoaa itseänsä. Ainoa rakkauden teko on lähteä. Myös juoppoa kohtaan. Mutta eihän sairasta saa jättää! Sairasta pitää tukea ja ymmärtää. Ja siten mahdollistaa sairas juominen. Kun ei se voi sille mitään… Samalla logiikalla kaikki maailmassa on periaatteellisin syin oikeutettua, jos vain keksii väittää riippuvuudeksi. Toki Juoppoa saa ja pitääkin ymmärtää. ”Pitää ymmärtää” ei ole kuitenkaan yhtä kuin jäädä. 

Minä jäin. Joka kerta vielä senkin jälkeen, kun uhkasin mennä. Rakastin liikaa, mutta rakkaudellanikin oli rajansa. Oman lähijuopponi kunniaksi täytyy todeta, että hän ei koskaan luvannut lopettaa juomista, eikä siten rikkonut lupauksiaan minulle. Mutta minut rikkoi se, etten ollutkaan tarpeeksi tärkeä ja rakas. Valinnassa viina tai minä oli ainoastaan kakkossija tarjolla. Mikä siinä tissuttelussa sitten ärsytti niin paljon? Eihän se juonut räyhäviinaa, vittuillut ja haastanut riitaa? Se istui sohvalla ja paijasi yhdellä kädellä. Toisessa oli tölkki. Tissuttelu ärsyttää, koska ihminen muuttuu jo muutaman kaljan jälkeen. Itse sanoisin, että yhdestäkin eron huomaa. Puhetapa. Eleet. Maneerit. Juoppo ei ole henkisesti läsnä, vaikka katsoisi silmiin ja pitelisi kädestä. Juoppo voi olla sairaanloisen mustasukkainen, mutta itse samaan aikaan vieraissa, humalan viettelevässä sylissä. Kuiskii hellyyttä väärään korvaan. Kehuu kauniiksi ja ainoaksi ymmärtäjäksi. Ja tekee sen ihan avoimesti. Koska juopolla on aina oikeus. Ja syy.

Oma juopponi raitistui. Ei ainoasta oikeasta lähtökohdastaan, eli omasta tahdostaan. Vaan kun oli pakko. Juomisen aloittamisen syy voi olla ihan mikä tahansa yksittäinen asia. Mutta sen ylläpitäjä pitäisi hoitaa päiviltä, jotta todellinen raittius olisi vaihtoehto. Kuivunut juoppo on katkera kumppani.
En tiedä mitä hänelle kuuluu nyt. Suhteemme päättyi syihin, jotka olivat piilossa juomisen alla, vaikka viina oli jo uloskirjoitettu meidän realitysarjasta. Kamerat sammuivat, lavastemiehet veivät huolella valitut kulissit. Lopulta jäi vain alaston näyttämö, jossa olin minä ja totuus. Oli aika lähteä.

Tuntuu pahalta käyttää sanaa juoppo, etenkään ihmisestä, jota joskus niin rakasti. Rehellisyys ei kai ole syntyjään hienohelma ja osaa aina käyttäytyä kuten toivottavaa olisi, mutta ystävänä mitä luotettavin. Oppaana ja auttajana. Pitää olla ensin rehellinen itselleen, vasta sitten voi vaatia sitä myös muilta. Sillä vaikka valhe voi juosta monta vuotta, totuus saa aina hetkessä kiinni. Ja totuus alkaa tasan siitä, mihin selittelyt päättyvät. 
Selittelin minäkin aikani. Väheksyin. Suljin silmäni ja korvani kaikilta intuitioni tavoilta varoittaa. Rakkaus vain oli tunteena vahvempi, kuin terve halu suojella itseään. Ei minulla siksi ole ohjetta ja nuoraa oman lähijuopponsa kanssa kipuileville. Ihminen tapaa sietää asioita, kunnes ei enää. Jokaisen sietokyvyn päätepysäkki tulee eri kohdassa matkaa. Mutta kun se lopulta tulee, toivoo osaavansa seuraavalla kerralla varoa edes astumasta kyytiin.


4 kommenttia:

  1. Löysin itseni tästä Täysin! Niin totta kirjoitat ja selkeästi aiheen kokeneena. Kaksi vuotta jaksoin ja Yritin, mutta Kuningas vei voiton. Voi Luoja, miten rakastin. Ja miten katkeraa oli luovuttaa Kuninkaan edessä.

    Ihanaa, että olet täällä taas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei taas!

      Kurjaa, että jouduit luovuttamaan vahvemman voiman edessä. Hyvä kuitenkin, että pääsit irti, jos kerran niin oli tarkoitettu. Siitä kai saa salaa olla iloinen allekirjoittanutkin.

      Ja kiva, että löysit tänne. :)

      Poista
  2. Tuli kiehtoo aina.
    Vaikka olisi kuinka monta kertaa polttanut sormensa niin aina se tuli vaan kiehtoo.

    Hellan levy on paljon käyttökelpoisempi; yhtä kuuma, siitä saa samat palovammat mutta hellan levy ny vaan ei kiehdo ketään.

    Juoppoja on moneen lähtöön ja joka junaan. Toiset on Saarikoskia tai JunnuVainioita jotka tarttee korillisen saadakseen aikaan mitään luovaa. Toiset hakkaa akkojaan saadakseen perjantaipullon.

    Vanha sanonta kuuluu, että huumeet on niille joille maailma on liian pieni. Viina on niille joille maailma on liian suuri. Juomalla maailma kutistuu sopivan kokoiseksi.

    Juopon rakkaus on mitä vilpittömintä jos se tapahtuu hänen omassa pienessä maailmassaan. Jonne muilla ei ole asiaa.

    Se ei ole sinun vikasi.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähän ei ole mitään lisättävää, en edes yritä.
      Hyvin tiivistetty kaikki oleellinen.

      Poista