Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 11. joulukuuta 2017

Eka hyvässä ja pahassa


Synnyin joitakin vuosia sitten punakkana ja jokseenkin kovaäänisenä nuorille vanhemmilleni. Vuosiluku oli mallia Kekkonen, nolot puntit ja oranssit keittiönkaapinovet. Vanhempani menivät ennen ensimmäistä parkuani presidentin luvalla naimisiin. Seikka, josta olin lapsena erityisen ylpeä. Olinhan eittämättä niin merkittävä henkilö, että itse valtionpäämies vaivautui piirtämään nimensä paperiin, joka takasi säädyllisen syntymän. Naimalupa ehti ensin. Minä tulin hyvänä kakkosena.

Olen sisarparveni vanhin, joka tekee minusta esikoisen. Tämä täytyy muistaa erikseen mainita, sillä syntymäjärjestys kuulemma vaikuttaa ihmisen luonteeseen. Esikoisten sanotaan olevan keskimääräistä hieman älykkäämpiä. ”Hieman” ei sinänsä merkitse mitään yksilötasolla. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sisarusten kesken sillä on aina väliä. 

Esikoiset ovat tutkimusten mukaan määrätietoisia, kunnioittavat auktoriteetteja, hakeutuvat johtotehtäviin ja vaativat itseltään paljon. Äkkiseltään piirteet yhdistäisi myönteisiksi ja vaikkapa keskisuuren suomalaisyrityksen selkärankaiseen toimitusjohtajaan, sellaiseen jolla on luja kädenpuristus ja paljas katse. Tarkempi tarkastelu päästää päivänvaloon hämärän totuuden. 

Esikoinen vastaa ”ei minua mikään vaivaa”, vaikka vaivaakin. Esikoiset piilottavat tyynen vastuunkantajan viittansa alle tonneittain tukahdutettua vihaa ja väkivaltaisia unelmia. Esikoinen on näet taitavasti oppinut peittämään pettymyksensä ja taputtamaan ihastuksesta käsiään yhteen saadakseen palan hyväksyntää silloinkin, kun tekisi mieli lähinnä tukehduttaa huomionjakaja tyynyllä. Esikoinen ei opi olemaan tappamatta nuorempia sisaruksiaan siksi, että haluaisi huolehtia ja rakastaa näitä. Hänet määrätään tähän tärkeään tehtävään ja mitäpä muuta auktoriteetteja kunnioittava totinen puurtaja tekisi. 

Esikoinen kuulee koko lapsuutensa olevansa jo iso tyttö / poika. Esikoinen kaitsee nuorempia sisaruksiaan niin paljon, että vannoo aikuisena ostavansa koiran ja kursivansa suvunjatkamisjohtimensa kiinni. Esikoinen tekee enemmän kotitöitä. Esikoinen ei saa mennä festareille, reilaamaan tai viikonlopuksi yhen Annin mökille, koska vanhemmat muistavat omasta nuoruudestaan mitä Annien mökeillä tapahtuu. Tai sitten saa mennä sangen naiivien kasvatusvastuullisten vuoksi kaikkialle ja hankkii orastavan, mutta taidokkaasti peitellyn päihdeongelman, joka puhkeaa täyteen kukkaansa viimeistään opiskeluaikoina omassa vuokraluukussa. Esikoinen raivaa seuraavia varten kotiintuloajat ja ikärajat ja ampuu arestiriman taivaalle, josta se tipahtaa sopivasti nilkkoihin kakkosen saapuessa samaan ikään. 

Esikoinen on harjoittelukappale. Esikoinen menee pilalle. Esikoinen jatkaa perheyritystä. Esikoinen käy kauppakorkean, menee naimisiin, ostaa asunnon, tekee 1,7 lasta ja puurtaa työssä ja avioliitossa, joita ei oikeastaan olisi kumpaakaan halunnut. Esikoinen käy terapiassa lähes koko aikuisikänsä. Sitten vielä kysytään ”mikä nyt vaivaa?”
Ei mikään. Yhtään mikään. 

Oikeastaan on etuoikeutettua olla esikoinen. Varsinkin tyttöesikoinen. Kai siinä on jotain erikseen arvokasta vanhentua sisarparven ensimmäisenä. Päättää mihin hoitolaitokseen vanhemmat kipataan ja koska kesämökki myydään. Paitsi kohdallani kohtalaisen nuoret vanhempani saattavat päättää mihin minut kipataan, eikä kesämökkiä edes ole. Sitä vastoin saan kunnian kertoa aikanaan kuumista aalloista, virtsankarkailusta ja osteoporoosilääkityksen sivuoireesta (hiustenlähtö, yleinen), sekä julistaa ylpeänä, että tällaiset hamsterinposket meidän suvun naisille sitten tulee. Esikoisista sanotaan, että ovat piiloagressiivisia itsekkäitä paskiaisia. Tiedä sitten.

Esikoisuus ei suinkaan ole pahin mahdollinen kohtalo. Keskimmäisyys on. Keskimmäiset ovat näkymättömiä, hajuttomia ja mielipiteettömiä selviytyjiä, jotka nätimmin muotoillen tunnetaan sopeutuvina myöntyjinä, kivoina kavereina ja uskollisina kumppaneina. (Haukoitus.) Keskimmäiset eivät ole tottuneet pitämään ääntä itsestään, mutta sietävät keskimääräistä kusipäisempiä ihmisiä – kiitos lapsuutensa kaikkivaltiaan esikoisen ja egosentrisen kuopuksen välissä. Keskimmäisten terapia kestää – jos mahdollista – vielä pidempään. Kuopukset puolestaan saavat olla ikuisia lapsia, joilta ei odoteta muuta kuin…no…kuopuisuutta. Vähän sellaisia söpöjä maskottiapinoita. Melko lellittyjä tosin. Ja ärsyttäviä.

Synnyin sisaruksiani – ja kotitöitä – hoitavaksi esikoiseksi, en kuitenkaan käynyt kauppakorkeaa, eikä minulla ole 1,7 lasta. Olen yhtä kunnianhimoinen kuin puudutettu ruutana. ”Vastuunkanto” sijaitsee synonyymisanakirjassani kohdalla ”vastenmielinen”. Tunnistan silti monia esikoisuuteen liitettyjä piirteitä itsessäni, vaikka olenkin mielestäni vähän salaa kuopus. Salakuopus. Salakuopus on pienesti rebel ja savage ja muita ”köyhän” kotimaisen kielen vuoksi sateisen saarivaltion sanavarastosta lainattuja. 

Salakuopusta ei kiinnosta olla nuoremmilleen latukone. Salakuopus lukee monta ammattia, mutta ei etene yhdessäkään. Salakuopus ottaa avioeron. Salakuopus jättää jumpan väliin krapulan vuoksi. Tänäänkin. Salakuopus pitää aamukampaa lasten opiskelujen alkuun toisella paikkakunnalla. Salakuopus ei silitä, eikä mankeloi. Ikinä. Salakuopus ei omista järkeviä säänkestäviä retkeilykenkiä. Salakuopus ei täytä pakastinta itsetehdyillä laatikoilla, eikä leivo kuin pakotettuna. Salakuopus haaveilee pelkästä menolipusta, tai ainakin viikonlopusta ihan yksin. Salakuopus kuvittelee voivansa rallatella läpi elämän kahta tyhjää kättä heilutellen, kuin mikään arkinen ja velvollisuus ei häntä koskettaisi. Lempisanontansa kuuluu; ”ai jaa, täällä olikin jo kaikki tehty”. Yleensä tosin ei ole. Salakuopus ottaa vanhana tatuoinnin, jossa lukee kanaa ananaksella. Sitten, kun nahkaan hakatut sanat eivät ole enää muotia.
Ikävä kyllä salakuopuksia ei ole edes saduissa. Esikoisena minun nyt ainakin pitäisi tämä tietää. Kun kerran väitetysti niin fiksu olen (köhöm).

Täytän tänään vuosia. Taas. Mikä on toki iloinen todiste siitä, että olen saanut elää näinkin pitkään, mutta samalla aika vääjäämätön marssi kohti tuntematonta. Ja kaikki mikä ei ole tuttua on vierasta.
Vanheneminen on tavallaan kuin intiaanien hautausmaa. Vähän pelottavaa ja kauhutarinoin lastattua. Esikoisena minun täytyy tämäkin kohdata ensin. Uljaana. Leveät hartiat tuulia uhmaten. Sisarusparven esimerkkinä ja ennakkotapauksena.

Jos valita saisi, syntyisin uudelleen kuopuksena. Sellaisille jo vähän väsyneille vanhemmille, jotka eivät enää niin jaksa pitää meteliä kotiintuloajoista ja kännikokeiluista. En niinkään nuorimmaisena kasvaneen valloittavan luonnemääritelmän vuoksi. Vaan ihan toisesta syystä. Kuopuksena syntymisestä on yksi ylittämätön etu; näyttäisi naamakin vielä paremmalta.

2 kommenttia:

  1. Olemme täysin ekan kappaleen 'kohtalo'toverit! Ja salaa olen tästä ollut aina ylpeä..

    Hyvää syntymäpäivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huippua! Minä en ihan aina niin kovin salaakaan... :D

      Ja kiitos. <3

      Poista