Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Ankea jälkikäteispilausyritys


Kohtasin eilen itse Ankeuttajan lihassa ja ruumiissaan. Tapaaminen oli lyhykäinen ja auttamatta ohi ennen kuin ehdin kunnolla ymmärtää mikä huoneessa pyörähti. Ankeuttajan hyisistä kommenteista jäi pitkäksi aikaa sangen vetoinen olo. 

Ankeuttaja ei juhlinut itsenäisyyspäivää, eikä siten ymmärtänyt miksi joku muu teki niin. ”Hirveä hössötys yhdestä päivästä!” En viitsinyt korjata, että kyseinen hössötyksen laji on itseasiassa sadasta vuodesta, ei yhdestä ainokaisesta päivästä. En kuitenkaan usko, että sanomisillani olisi ollut juuri väliä. Ankeuttaja kun oli päättänyt vihata kaikkea juhlintaa lähtökohtaisesti ja kaikkia juhlijoita täsmälleen samoin perustein.

Ankeuttajan mielestä on varsin kaksinaismoralistista yhtenä päivänä ylistää ja seuraavat rapiat kolmesataa marista, mikä toki on totta, mutta sisältää karkean yleistyksen. En tiedä teenkö jotenkin poikkeuksen, mutta lähipiirini koostuu pääasiassa heistä, joiden mielestä on yhä edelleen seitsemän oikein syntyä Suomeen. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja, kuten jokaisessa ajassakin. Silti ei tulisi mieleenkään täyttää päivät marisemalla niistä. Ankeuttajan mielestä kaikki kuitenkin tekevät niin, jonka vuoksi juhlineet ovat tekopyhiä laumasieluisia idiootteja. Typerää kouhkaamista. Turhaa. Olisi jokainen juhlija nekin rahat voinut laittaa kodittomille. Mietin, ettei minun yhden piccolopullon kuoharilla ihan hirveitä maailmassa vielä tehtäisi.

Ankeuttaja ei siis pidä juhlista ja juhlimisesta – seikka joku tuli erityisen selväksi. Ja koska hän ei pidä, hänellä on lähtökohtainen oikeus pilata myös muiden tunnelmointia halveksimalla ja kyseenalaistamalla kunkin perinteet, arvot ja ajatusmaailma naurettavina ja perusteettomina. Ankeuttajan tarkoitus on poistaa maailmasta kaikki ilo, joka ei häntä kosketa, ja kaikki onni, joka on lähtöisin inhimillisistä tarpeista jakaa ja kokea. Joulut, juhannukset, äitienpäiväkortit ja vappuperinteet. Erityisesti Ankeuttaja vihaa joulua, tuota kaupallisuuden hapatustilaa ja rahanvuodatuksen oksettavaa kliimaksia. En tiedä mitä joulu Ankeuttajalle edustaa, mutta minulle se on yhtä kuin rakkaita ihmisiä, hyvää ruokaa, rentoa yhdessäoloa ja kolme päivää ilman pyykkikonetta, kauppakasseja ja imuria. Toisaalta ei ihme jos Ankeuttajalla nousee käyrä, jos ainoa asia jota pitkien pyhien aikana halata ja vaalia on yhtä kuin väärin paketoidut lahjapaketit, sekä adventtisohjossa piloille kastuneet nahkasaappaat. 

Älä suorita, ole. Tätä oppia yritän takoa päähäni. Nuorempana inhosin juhlapyhiä. Käytinkin siksi itsestäni ansiokkaasti nimitystä antijuhlapyhäilijä. En siksi, että juhlinta olisi naurettavaa tai edes muilta kansalaisilta moraalisesti kiellettyä, koska minulla ei ollut kivaa yrittäessäni yltää typerään itsevalittuun muottiin. En vain riittänyt siihen, mihin halusin. Kaikesta väkinäisestä ilonpidosta jäi lopulta vain jokseenkin turta mieli.

Meillä kotona äiti vaali perinteitä. Halusin luoda lapsilleni samanlaisen kutkuttavan jännittävän juhlanodotusmaailman, jossa itse elin ensimmäiset kaksi vuosikymmentä. Suoritin juhlapyhiä ja kasvatin otsaani uupunutta sarvea, jonka olemassaoloon törmäsivät eniten juuri he, joita varten niin kovasti yritin; lapseni. Ensin lakkasin leipomasta isomummuvainaan piparkakkutaikinaohjeella ja alitin riman ostamalla kaupasta valmiin taikinan. Sitten tekemästä itse kortteja. Lopulta lähettämästä edes niitä valmiita. Juhlaperinteet menivät viimeistään silloin uusiksi, kun vanha kuningatar astui valtaistuimelta ja sinne kiipesi Isin Uusi. Juhlien runko ja ohjelma oli tehty ydinperhettä ajatellen, eikä pöytäni päässä istunut enää tuttu vakava hahmo. Loin uudet perinteet ja säilytin vain ne, joita olin lapsuudestani vaalinut. Jouluista tuli vihdoin minun näköisiä. Niissä oli naurua ja rakkautta, eikä jälkeenpäin koskaan tyhjä mieli. Mutta minulla oli vielä tekemistä vuoden muiden juhlapyhien kanssa.

En tiedä missä vaiheessa riisuin antijuhlapyhäilijän pyjaman. Sillä pyjama se ainakin oli, virttynyt ja vähän turhan pitkään kaapissa pidetyn puuvillan hajuinen. Mutta siten vain huomaamatta kävi. Elämässä on niin vähän aihetta juhlaan ja niin paljon syitä arkeen, että pienikin loikka suorittamisesta sivuun antaa voimia taas jaksaa. Edellyttäen, ettei loikka suuntaudu yhä suurempiin vaatimuksiin.
Kenelle juhlia lopulta pidetään? Eikö tunne ole kaikkein tärkein, ei vatvoa mitä pitäisi olla, tai mitä joskus oli? En tiedä. Eikä Ankeuttaja kertonut.

Ilkeillä kommenteillaan Ankeuttaja ylikäveli sen, mikä minulle on tärkeää. Arvoni, ajatukseni ja haluni juhlia ylipäätään mitään. Tavallaan minun käy sääli häntä. Tavallaan pidän kaikkia yleisesti ilmapiirinmyrkyttäjiä yhtä lailla vastuullisina käytökseensä, kuin tunnelman pilaamiseenkin. Ehkä Ankeuttajan suurin ongelma onkin, ettei hän saanut osaansa tunteesta. Ei tuntenut lämmintä rinnassaan.  Ei osannut liikuttua, tai pitää tarpeeksi tärkeänä. Eikä ainakaan arvostaa. Mikä kullekin sitten on onnistuneen juhlan mitta. Suureelliset puitteet vai tunne. 

Juhlin itsenäisyyspäivää tapaamalla miltei kaikki rakkaani, ainakin he, joita verisukulaisuus yhdistää neljässä polvessa. Jos se Ankeuttajan mielestä on tekopyhää ja väkisin tehtyä, mikä minä olen vastaan väittämään. Mutta yhden asian tiedän varmaksi. Vain toisella meistä oli kiva päivä. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti