Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

6.12.2017



Tämä on poikkeuksellinen kirjoitus poikkeuksellisena päivänä. Maltan laskemasta leikkiä, edes leikkimästä sanoilla, joita molempia erityisesti rakastan. Halusin kuitenkin kirjoittaa oman onnitteluni itsenäiselle Suomelle ja sen rakentajille. Lyhyesti, arvokkaasti. Lämpimin ajatuksin juuri tänä erityisenä päivänä. 

Kirjoitan kielellä, jonka rikkaudelle häviää moni tunnetumpi. Lapseni saavat ilmaisen – tai ainakin hyvin edullisen – koulutuksen, eikä viranomaistoimintaa ainakaan lähtökohtaisesti ohjaa lahjonta, vaan lait ja säädökset. Jos sairastun vakavasti, saan yliopistosairaalatasoista hoitoa asuinkunnasta ja tulotasostani riippumatta. Lasken poikani armeijaan tietäen, ettei heitä simputeta jopa hengiltä osana ”koulutusta”. Tämän kaiken itsestäänselvyys tulee kyseenalaistettua aina silloin tällöin. Ja ainakin joka kerta, kun televisiosta kajahtaa mustavalkoisen Tuntemattoman sotilaan alkutahdit vähän liian kovaa puheosuuksiin nähden.


Suomi on ollut itsenäinen sata vuotta. Onhan se komeaa! Kaikista valituksista huolimatta. Sillä aina on se joukko, jonka mielestä koko itsenäisyys on suuri vitsi. Kaikki on ahterista ja huonosti ja EU ja ei nää nykynuoret enää… Paljon parjattujen nykynuorten äitinä ja muita samanmoisia sivusta seuranneena voin sanoa, että kyllä nämä nuoretkin enää. Edelleen ja ihan varmasti. Maailma on muuttunut, mutta ei niin paljon, että edes nuorempi polvi haluaisi puhua itänaapuria tulevaisuudessaan äidinkielenään. Jotain niistä idästä tulevista..

Myönnän, olen lääninliikuttuja. Kyynelehdin vanhoja koppuraisia käsiä, jotka ovat pidelleet kivääriä pakkasessa kaukana kotoa. Liikutun Lotista ja Ruotsiin lähetetyistä lapsista. 
Sinivalkoisin värein valaistut tunnetut kohteet ympäri maailmaa Suomen itsenäisyyden satavuotispäivän kunniaksi oli jo ihan liikaa kaltaiselleni herkistelijälle. 


Pelkkä ajatus omieni ikäisistä rintamalla saa vedet välittömästi silmiin. En voi kuin kuvitella äitien tuskaa annettuaan isänmaalle kalleimman uhrinsa, oman lapsen. Nöyräksi vetää lesket, sotaorvot, kotinsa menettäneet. Vielä enemmän millä sinnikkyydellä tämä maa on rakennettu ja mistä lähtökohdista. 

Tiedän, että joitakin ärsyttää sotien korostaminen itsenäisyyden tekijänä, olihan maa potkinut menemään jo kauan ennen kuin Venäjä yllätti kansan hyökkäyksellä, jota ei hallituskaan uskonut tulevan. Minulle itsenäisyys on kuitenkin yhtä kuin sinnikkäästi vastaan taisteltu alivoima. Siihen kiteytyy kaikki, eikä mitään jää yli.



Tästä tuli omaan silmään aika paatoksellinen postaus. Aihe suorastaan vaatii tietyn arvokkuuden kuitenkin. Kiitos siis sotiemme veteraanit ja henkensä isänmaan edestä antaneet. Kiitos kotirintama ja raunioilta rakentaneet. Kiitos että saan elää, ajatella ja toteuttaa unelmiani vapaana. 


                                                        Hyvää itsenäisyyspäivää, meille kaikille.   
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti