Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Varovaisen maanantailapsen tapahtumaton loikka



Maanantai. Miten sen nyt enää paremmin muotoilisi...

Ei haittaa vesisade. Ei silmien sietokyvyn ylittävä pimeyskään. Työpaikan pihassa on vapaa parkkipaikka. Oven sähkölukko aukeaa ensimmäisellä yrittämällä. Mikä sitten mättää? Kaikki.

Maanantaista selviää ymmärtämällä, että se kestää vain rajalliset tunnit, korkeintaan kaksikymmentä ja neljä. Mutta maanantaita seuraa tiistai ja koko joukko muitakin sellaisia päiviä, joiden ainoa tarkoitus lienee paiskata ihmispolo paikkaan, jossa ei halua olla, tekemään asioita, joita ei halua tehdä. Tästä ajasta ja tekemisestä maksetaan korvausta, joka hupenee asumiseen ja yleiseen hengissä pysymiseen, jonka vuoksi on käytävä paikassa, jossa ei haluaisi olla tekemässä asioita, joita ei haluaisi tehdä.

Saako työstä valittaa aikana, jolloin niin moni on sitä vailla? Saa. Aivan kuten saa rutista tikusta varpaasta, vaikka toisilla ei ole jalkoja lainkaan. Paitsi että tämä ei ole valitus, vaan toteamus.

Iso joukko ihmisiä painoi tänään aamulla herätyskellon hiljaiseksi ja samalla autopilotin päälle. Viikonloppu on ohi, poissa näennäinen vapaudentunne ennen seuraavaa. Odotetaan jotain. Lottovoittoa, eläkettä, että joku soittaisi edes pommiuhkauksen töihin tai laukaisisi palohälytyksen. Mitä tahansa muuta, kuin puuduttavaa ihmisenpyörää. Jos elää pitkään arvojaan ja odotuksiaan vastaan, alkaa tulla fyysisiä oireita. Unet karkaavat ja selkä prakaa. Elämästä katoaa kaikki keveys. Arjesta tulee selviytymisen näyttämö ja omituinen kilpailu kenellä on vielä kurjempaa ja enemmän velvollisuuksia. Työelämä ei jousta, kotielämä puristaa aikatauluillaan viimeisetkin mehut. On huolta lapsista, parisuhteesta, rahasta, terveydestä tai iäkkäistä vanhemmista. Vain muutama mainitakseni. Toiset painavat vastoin mieltään ja kroppaansa kolmivuoroa ja uhraavat terveytensä, sosiaalisen elämänsä ja yöunensa työn alttarille.
Usein on kuitenkin niin, ettei työssä sinänsä ei ole mitään vikaa, tarjoaahan se säännölliset (tai ainakin jokseenkin -) tulot, ryhdin ja raamit elämälle ja parhaassa tapauksessa joukon mielipuolisen mahtavia työkavereita. Eikä siellä sentään kukaan nyt kuumilla kivillä heittele (eihän?).

Minua on viimeaikoina mietityttänyt useasti seuraavaa kysymys. Pitääkö töissä edes olla kivaa? Pitääkö kaikkien saada toteuttaa itseään ja tehdä elääkseen vain sitä, mikä sattuu huvittamaan? Mikäli on uskominen ehtymättömään konsultti - kurssi - kirjanmyyntimarkkinarakoon, kyllä. Löydä unelmaduuni, unelmaelämä, unelmaunelma. Sinulla on oikeus tehdä mitä haluat, viis siitä että niillä pienillä ihmisillä, jotka kotona asuvat, olisi oikeus syödä suhteellisen säännöllisesti. Todellisuus ei ihan aina kohtaa tätä syntymälupauksena saatua oikeutta kävellä oma onni edellä jokaisesta kuviteltavasta ovesta.

Tunnen erään ihmisen, jonka mielestä ammatin vaihtaminen, ja varsinkin itsensä toteuttaminen sitä kautta on jotenkin tuomittavaa. En ihan pääse kartalle miksi. Tietenkin työtä saa ja pitääkin vaihtaa, jos ainoa hetki vuodesta sietää mitään siihen liittyvää sijoittuu pikkujouluaikaan ja edellyttää muutamaa drinkkilippua. Mutta sen sijaan en ihan aina ymmärrä hypetystä "vapaan loikan ympärillä".

Muutama sana vapaasta loikasta.
Esimerkki yksi.
Irmaa nyppivät jatkuvasti lisääntyvät paineet, aikataulut, kohtuuttomat odotukset. Töissä on kuppikuntia, lähiesimies jakaa vuoroja ja töitä miten mielii. Irma on yhä useammin alkanut miettiä, etteivät arvot ja todellisuus mitenkään kohtaa. Ilo on kadonnut. Työpäivän jälkeen Irma makaa raatona sohvalla, energiaa ei riitä oikein mihinkään. Eräänä kyllästymispisteen huipentumana Irma jättää irtisanomisilmoituksen ja ottaa vapaan loikan tuntemattomaan. Kuukautta myöhemmin Irma löytää uuden työn. Eikä mitä tahansa työtä. Irma elää unelmaansa ja perustaa porojen fysioterapia - ja hierontalaitoksen Vantaalle, vaikka se ei ehkä niin kannattaisikaan.

Esimerkki kaksi.
Taas Irma, tällä kertaa keskituloinen yksinhuoltaja. Sama virsi työpaikan kanssa, samat sävelet uupumisesta. Eräänä kyllästymispisteen huipentumana Irma jättää irtisanomisilmoituksen ja ottaa vapaan loikan tuntemattomaan. Vuotta myöhemmin hän on edelleen työtön.

Mitäpä lotota, kummasta kirjoitetaan mediassa?

Rohkea. Sinnikäs. Esimerkki kaikille turvallisuushakuisille nössöille. Jos kerran Irma ykköselle se on mahdollista, niin miksi ei muille?
Irma Ykkösestä kirjoitetaan aukeaman juttu valtakunnalliseen sanomajulkaisuun. Unohdetaan – hups ihan sattumalta – mainita, että kotona on Herra Ykkösen säännöllinen ja varsin paksu palkkapussi, loppuun maksettu talolaina ja lapset jo maailmalla, joiden vuoksi Irmalla on edes teoreettinen mahdollisuus hypätä tyhjään. Todellisuudessa on jokseenkin sama miten Irma lopulta tapaa aikaansa viettää. Vaikkapa sitten poroja hieromalla keskellä lumetonta etelää.

Irma Kakkosesta sen sijaan ei kukaan puhu mitään, eikä kirjoita aukeaman juttuja valtakunnalliseen sanomajulkaisuun. Mitäs läks.

Olen paininut tämän asian kanssa jo pidempään. Ellei eurojaskassa tilille kilahda joku perjantai muhkeaa ennenaikaista eläkerahastoa, tulen myös asian kanssa painimaan vastakin. Olen aivan liian varovainen ja realisti hypätäkseni hirttoköydestä, vaikka tiedänkin, ettei työpaikkani pihaan vallan patsasta olla kunniakkaan uhrautumiseni vuoksi pystyttämässä. Sitä paitsi, se mikä minulle on urautumisen ja ammatillisen pystyyn kuolemisen korahteleva ruumiillistuma, on jollekin toiselle unelmaduuni. Seikka, jota koitan mullasentäänontöitä –mantran ohella hokea itselleni. Auttaako se? Ei. Onko asiaan tulossa ratkaisua lähiaikoina? Ei. Vakituinen työ alalla, jossa moni paahtaa pätkätyöstä toiseen on asia, josta kannattaisi olla erityisen kiitollinen, tai ainakin osata pitää vastalausesuunsa tiukasti supussa. Vaan maanantaisin kiitollisuutta ei ihan kauhalla ammenneta. Ei ainakaan tänään.


Lopuksi hyviä uutisia kaikille kaltaisilleni nuutuneille maanantailapsille. Huominen on taas yksi päivä lähempänä vapaita.

Irma Kakkosesta sen sijaan ei kukaan puhu mitään, eikä kirjoita aukeaman juttuja valtakunnalliseen sanomajulkaisuun. Mitäs läks.

Olen paininut tämän asian kanssa jo pidempään. Ellei eurojaskassa tilille kilahda joku perjantai muhkeaa ennenaikaista eläkerahastoa, tulen myös asian kanssa painimaan vastakin. Olen aivan liian varovainen ja realisti hypätäkseni hirttoköydestä, vaikka tiedänkin, ettei työpaikkani pihaan vallan patsasta olla kunniakkaan uhrautumiseni vuoksi pystyttämässä. Sitä paitsi, se mikä minulle on urautumisen ja ammatillisen pystyyn kuolemisen korahteleva ruumiillistuma, on jollekin toiselle unelmaduuni. Seikka, jota koitan mullasentäänontöitä –mantran ohella hokea itselleni. Auttaako se? Ei. Onko asiaan tulossa ratkaisua lähiaikoina? Ei. Vakituinen työ alalla, jossa moni paahtaa pätkätyöstä toiseen on asia, josta kannattaisi olla erityisen kiitollinen, tai ainakin osata pitää vastalausesuunsa tiukasti supussa. Vaan maanantaisin kiitollisuutta ei ihan kauhalla ammenneta. Ei ainakaan tänään.


Lopuksi hyviä uutisia kaikille kaltaisilleni nuutuneille maanantailapsille. Huominen on taas yksi päivä lähempänä vapaita.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti