Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Liikuntasuorittajan pakko ja pari muuta totuutta


Tunnustan. En lähtökohtaisesti pidä urheilusta, joka on sekin varsin lievästi muotoiltu. En katsottuna, enkä itse osallistuttuna. Voisin syyttää koululiikuntaa, joka kilvoitteluhengellään tappoi haluni kaikenlaiseen ryhmähikoiluun. Ala-asteella oli hull...köh...ankara opettaja ja muutama vuosi myöhemmin koulun taakse pinkaistu salatupakka kiinnosti enemmän, kuin iänikuinen Cooperin testi. Silti tumppasin jo vuosia sitten ja pakotan itseni salille tai lenkkipolulle. Seuraavassa kerron miksi.


Olen saanut kyseenalaisen kunnian seurata sivusta, miten nopeaa on lihaskato urheilullisen nuoren tilapäisesti käyttökelvottomaksi tuomitussa raajassa. Jo muutamassa viikossa oli kinttu kuihtunut silminnähden pariinsa verrattuna, joten jouluun mennessä lapsi roikottanee housunpuntista lähinnä pulkannarua.

Tällähän meitä on peloteltu. Vikkelästi katoavaa lajia ovat lihakset, jos niitä ei käytä. Jokainen neljänkymmenen likapyykkirajan (vai oliko se rajapyykki?) ylittänyt on vähintään kerran kuulut, miten tärkeää on omata lihakset. Määrä kun alkaa hupenemaan väkisinkin mentäessä kohti kronologista poistumiskautta. Papua on paitsi tärkeää ylläpitää, myös hyvä hankkia jo etukäteen. Kerran menetettyä on vaikea saada takaisin pätee tähänkin.


Pitää siis urheilla. Jotta käsite ei olisi liian helppo, maailman luonnollisin asia ei mitenkään ole yksi homogeninen tapahtuma. Legendaarinen liikuntapiirakka hahmottaa urheilutapahtuman seuraavasti. Joka viikko työikäisen tulisi liikkua 2,5 h reippaasti ja tämän lisäksi kohentaa lihaskuntoa kahdesti viikossa tapahtuvalla treenillä. Käytännössä lihaskuntoa kohennetaan parhaiten kasvattamalla lihasta, eikä se valitettavasti tapahdu tuulipukua päälle vetämällä. Lihas kasvaa vain tarpeeksi suurella vastuksella, esimerkiksi pumppaamalla kyllin painavaa rautaa.

Eli. Viikossa pitäisi käydä kaksi kertaa salilla, mielellään kolme. Tämän lisäksi tulisi liikkua reippaasti keskimäärin 30 min päivässä (x 5), koska salilla käyminen ei ole aerobista liikuntaa. Ei kuulosta pahalta, eihän? Älä kuitenkaan erehdy ajattelemaan, että perus kävelylenkki riittäisi. Puolituntisensa pitäisi kerätä vaikkapa pyöräilyn, hölkän, uinnin tai reippaan sauvakävelyn tiimoilta. Puolituntinen venyy erinäisten lähtöön, siirtymiseen ja paluuseen liittyvien asioiden vuoksi tunniksi tai enemmän. Omalla kohdalla päälle pitäisi vielä lenkittää koira, ellei ottanut eläintä mukaan hölkälle. Sauvakävely ei ihan onnistu koiraa keihästämättä, eikä tuollainen seuraeläin hirveän pitkälle arvosta edes sitä hölkkää, saati pyörän perässä vedettyä puolituntista. Se kun haluaa lajiominaisesti pysähdellä puskiin ja nuuhkia

Arvaat mihin tämä kirjoitus on menossa. Aivan. Jos ylipäätään ehtii, niin kuka jaksaa
Olen sitä lajia, joka periaatteessa kyllä kokee tyytyväisyyttä liikunnasta, mutta yleensä jälkikäteen ja silloinkin lähinnä vastahankitun puhtaan omantunnon vuoksi. En ole koskaan saanut itse liikunnasta hyvää oloa, ja tiedän tämän vuoksi kuuluvani vähemmistöön. Liikun yksinkertaisesta vain, koska ymmärrän että on pakko – muutamaa harvaa kesälajia lukuun ottamatta.

Pidän toki minäkin riuskaa hyötyliikuntaa ensisijaisena ja luonnollisimpana ihmisruumiin toimintakyvyn ylläpitäjänä, mutta käsi sydämelle, kuinka moni kaltaiseni toimistorotta kantaa vedet kaivosta ja haravoi takapihaa joka ilta puoli tuntia? Lumitöitä saa nykyajassa tehdä kaksi kertaa koko talven aikana ja pikkutilkku nurmikkoa tulee kesällä ajettua kymmenessä minuutissa. Koska tavaroiden noukkiminen ja imurin kuljettaminen huoneesta toiseen eivät ole näiden vuosien aikana kerryttäneet rankani tueksi mittavaa lihaksistoa, en usko niin käyvän vastaisuudessakaan.


Toiset pystyvät yhdistämään huvin (?) ja hyödyn. Tämän vuoksi työmatkapyöräily olisi erikiva. Väittävät vaan, ettei moottoriteillä niin kovin laillista. Tosin fillarilla kahdenkymmenen minuutin automatkan sijaan kiertoteitä saisin kätevästi koko viikon liikuntapiirakan yhden suunnan rykäisyllä täyteen. Ikävä kyllä herätyskellossani ei ole sellaista asetusta, jolla saisi minut nousemaan kello neljä nolla nolla. Todella harmillista.

Työmatkat eivät siis onnistu. Entä jokin harrastus? Vihaan kaikkia joukkuelajeja ja alle 37 asteista vettä. Heti putosi pari potentiaalista pois. Jäljelle jää se iänikuinen sali ja rivakka koiran puskista kiskominen, joista kumpaakaan en rehellisesti ja aikataulullisin syin ehdi harjoittaa silti tarpeeksi.
Seuraavassa esimerkki saliohjelmastani. Tarpeeksi painoja ja kaksi – tai viisitoista toistoa jalkaprässiin;  yksi…kaksi…koska…kolme…täältä…neljä…pääsee…viisi…pois… Esimerkkiä koiralenkistä en laita. Siinä ei ole mitään erikseen mainittavaa.
Ai niin, pitää muistaa venytellä iltaisin, jota itse erityisesti jaksan inhota syntymäjäykkänä olentona. Ja pyöritellä hartioita. Nousta välillä ylös, jos on edes alas saakka ehtinyt. Töissä on onneksi sähköpöytä ja sitä myöten jalkojen laskimoläpät kovilla. Seison aina kun voin, ja kävelen portaat. Hyvä tyttö.


Olen tähän mennessä tavannut vain kaksi kohtalotoveria, jotka hampaat yhtä irvessä jaksavat huolehtia tomumajansa kurinpitotoimenpiteistä jokseenkin säntillisesti. Uskon, että meitä liikuntasuorittajia on kuitenkin paljon. Yleensähän ihminen, joka ei halua harrastaa jotain ei sitä myöskään tee. Logiikkani mukaisesti en pidä erityisesti kaupassa käynnistä tai vaatehuollosta, mutta koska pakko. Aikuisuuteen nyt vain kuuluu koko joukko asioita, joita ei ihan aina tee mielellään. Liikkumalla saavutetaan niin mittava joukko terveyshyötyjä, että kaltaiseni kuolemanpelkoinen terveysinto taivuttelee kyllä itsensä joka päivä uudelleen. Joskus ihan kirjaimellisesti. 

Liikunta on myös yksi tapa karttaa napaläskiä, joka on seurausta siitä, ettei ruokahalu katoa, mutta alituinen pikkulasten perässä säntäily käy vuosi vuodelta vähemmäksi pikkulasten kasvaessa ja muuttaessa yksi kerrallaan omatoimiseen elämään aika pian ajokortin saamisen jälkeen. Ei minunkaan tarvinnut ennen neljänkympin rajoitusta miettiä mitä suuhuni tungin. Nyt yksi ylimääräinen annos väärään aikaan nautittua porkkanaraastetta kiipeäisi kernaasti kiloiksi, joita ei enää koskaan saa karistettua. Jos nuorena joululäski oli yhtä kuin kerran vähän isommalla hädällä käyty vessareissu, nykyään ennen ja jälkeen paasto, jonka pituus lisääntyy vuosi vuodelta. Paitsi. Jos hankkii lisää lihasta. Lihas kuluttaa energiaa ja enemmän energiaa tietää käsi suklaarasiassa vietettyjä joulunpyhiä. Tässä olisi vajaa kuukausi vielä aikaa. Ei taida riittää.

Taidan mennä haravoimaan. Kaivo jäätyi jo. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti