Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Erojuttuja ja erinäisiä juttuja eroista


Erostani on rapeat seitsemän ja puoli vuotta. Tuona aikana olen muuttanut kaksi kertaa, opiskellut uuden ammatin, kasvattanut kaksi katraastani aikuisiksi, rakastunut, eronnut, rakastunut taas uudelleen; sanonut me ei olla enää me ja vika ei ole sinussa, vaikka olikin.
Olen saanut uusia ystäviä ja menettänyt vanhoja. Olen elänyt toista nuoruuttani, tai oikeastaan sitä ainoaa, kun ensimmäinen meni liian varhain vakavaksi. Tiedän miltä tuntuu tanssia pilkkuun saakka ja jalat rakoille, kuunnella aamulintuja kotimatkalla paljain jaloin sandaalit roikkuen kädessä ja sydän ilosta mykkyrällä. Menokenkäni tosin riisuin löydettyäni sydämeni puolikkaan kohta kaksi vuotta sitten.
Olen nauranut paljon ja itkenyt ihan liian vähän. Poraan ne loput sitten joskus elämäni ehtoossa, jos enää muistan syitä. 
Olen kiroillut, huutanut, kysynyt miksi ja kasvanut tyyneksi. Annoin anteeksi rikkovat osapuolet jo aikoja sitten. Ihmisenä olen varmasti valmiimpi, vaikka edelleen kovin kesken.

Seitsemän vuotta on samaan aikaan lyhyt henkäys ja loputon jono hyvien ja huonojen aikojen vuorottelua. Mutta ennen kaikkea kyllin pitkä matka parantua siitä, mitä oli ennen. Ero ei enää määrittele minua ihmisenä, jos on joskus oikeasti määritellytkään, paitsi pienen omiin ihmisiini lukeutumattoman joukon mielestä. Joillekin olen se kammoksuttu yyhoo, miehetön reppana, joka kasvattaa potentiaalisia isää itkeviä sosiopaatteja moraalisen rappeuman, eli avioeron seurauksena. Paras vastaisku ymmärtämättömyyteen on pärjätä, eikä edes pärjätä vaan kukoistaa. Yksin voi onnistua paremmin siinä, missä ennen epäonnistui kaksin.

Ero on epäilemättä ollut elämäni paras kokemus. Kipein, rankin, kasvattavin. Entisestä elämästäni kaipaan vain lasteni lapsuutta ja itse rakennettua taloa. Jälkimmäiseen voisinkin vielä palata jonkin satumaisen munkin seurauksena, ensimmäiseen en enää koskaan. Harva on äitien luku, joka voi aina väittää olleensa läsnä. Etenkään murheen alta. Elän sen asian kanssa. Joskus vuosien kuluttua lellin lastenlapset pilalle.

Joskus mietin, mitä jos olisin jäänyt? Olisin paitsi niin paljosta, en ymmärtäisi mistä. Ehkä elämä olisi ollut jollain tapaa tasaisempaa. Ilman näitä notkoja ja huippuja en kuitenkaan tietäisi miltä tuntuu kiivetä, enkä etenkään millaista on ymmärtää kiivenneensä ihan itse siihen, missä juuri nyt seisoo. Jos olisin jäänyt, en olisi koskaan kohdannut minulle annettuja ihmisiä tai elänyt osakseni tarkoitettuja kokemuksia. Lähtö oli ihan hirvittävän vaikea, ja se vaikea kesti vielä kauan lähdön jälkeen. Mutta kaikki kipuilu kannatti.

Eronneesta tulee helposti ympäristön riskianalyysimittari. Paria seurataan sivusta ja tehdään kannattavuuslaskemia miten niiden käy. Jos eronneella parille menee niin sanotusti persiilleen, tulee taloushuolia ja huoltajuuskiistoja ja mielenterveysongelmia, ero ei näyttäydy kovinkaan kannattavana. Mutta jos osapuolet, tai edes toinen, puhkeaa loistoon ja löytää paikkansa valossa, alkaa helposti katsella sitä omaa vakavaa todellisuuttaan aivan toisin silmin. Ei ole täysin stetsonista vedetty arvio, että ero saattaa tarttua tuttavapiirissä. Niin, ainakin sen yleensä enemmän asioista keskustelevan ja jakavan sukupuolen kesken. Rohkenen väittää, että ero tarttuu, jos on ylipäätään tarttuakseen, korkeintaan vain niihin jo muutenkin asiaa pohtiviin.

Minulta on monta kertaa kysytty kannattaako meidän erota. Mistä minä sen tietäisin, mitä kunkin elämässään kannattaa tehdä. Tiedän vain, että omalla kohdallani ero oli ainoa oikea vaihtoehto. 
Oli aikoja, jolloin epäilin. En ikinä itseni, vaan lasten takia. Sitten tuli enemmän aikoja, jolloin en. Onneksi. Ja vaikka taimitarhani työ on vielä kesken, jo aikuisuuteen ehtineistä kasvoi ihan hienoja ihmisiä. Minun ansioistani ja minusta huolimatta. Molempia yhtä paljon.

Kirjoitin aikanaan paljon erosta. Kokemus oli juuri niin valtavan suuri osa minua ja silloista todellisuuttani, kuin vaikkapa äidiksi tulo ensikertalaiselle. Ero oli yhtä kuin minä, identiteettini. Seitsemässä vuodessa olen potkinut kelkkani jo kauas kyseisen avannon reunalta, tulleiden ja menneiden talvien lumet ovat viimeistään peittäneet jälkeni ja hyvä niin. En ole enää Eronnut Nainen, olen nainen joka on joskus eronnut. Myös sitä. Silti jaksan yhä innostua aiheesta. Ja vastata kysymykseen kannattaako meidän erota. Vastaus on muuten hyvin yksinkertainen. Ei. Niin kauan kuin vielä miettii kannattaako, on jokin vaihtoehtoinen todellisuus johon verrata. Pohdinta loppuu tasan siihen kohtaan, missä mikä tahansa ahdistusta lievittävä ajaa kannattavuuslaskemien ohi sataakuuttakymppiä. 

Jokaista eroavaa osapuolta kohden on myös se toinen. Se, joka jää ymmärtämään mitä juuri tapahtui. Joillekin ero ei ehdi olla edes valinta. Päätös vain tulee päättämättä itse mitään. Jos oli lähteminen vaikeaa, voin vain kuvitella mitä on olla jäävä osapuoli. Joillekin sekin on tosin helppoa. Omalla kohdallani tein uuden rouvan kanssa läpyt ovella. 

Entä jos olisinkin jäänyt? En olisi minä. Olisin joku muu, jonkin toisen identiteetin kautta kasvanut. En saa koskaan tietää. 

Seikka josta olen yksinomaan onnellinen. 



3 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Onnistuin poistamaan Annen viestin, kun kiireellä sohin ohjauspaneelissa. Bloggerilla ei ole enää mahdollisuutta näemmä palauttaa sitä. :(

      Mutta kiitos Annelle kiitoksista.

      Poista