Vesivahinko, osa 2.

Koettelee (hermoja) vaan ei hylkää vai miten se meni. Ensinnäkin hyvät uutiset, tadadadattadaa; vesivahingon vuoksi ei tarvitse lähteä evakkoon! Iso, ruskea ja haiseva möykky, joka on päälleni tästä murheesta kasautunut, lapioitiin siis pois. Meillä oli siis onnea onnettomuudessa. Sanonta voidaan toisaalta kääntää myös toisinpäin. Onnessakin voi piillä "onnettomuus". Tai ainakin raskas ketutus.


Olen kuunnellut lattian piikkaamista, teollisuusimuria, vesi-imuria, naulapyssyä ynnä muutamaa muuta ihan sairaan ärsyttävää vempelettä pari päivää. Nyt voit ihmetellä miksi ylipäätään olen kotona (tai takapihalla oikeastaan). Varasin tarkoituksella nämä ”paperihommiksi”, sillä halusin olla itse paikalla. Sen lisäksi, ettei koiria voinut jättää meteliin (eikä valvomatta takapihallekaan), olen huomannut, että ainoa keino saada edes jotain vastauksia, on kysyä suoraan työmiehiltä. Miltä näyttää, onko paha? Mitä arvioit? Heiltä saa suoran ja kaunistelemattoman vastauksen, jota ei ole kuorrutettu taloyhtiön intresseillä. Sen opin jo näinkin lyhyessä ajassa. Tavallaan mekkalashow olisi siis ollut vältettävissä päivän evakolla johonkin kera kahden karvakaverin kanssa, mutta halusin tietää. Toisaalta karvakaverimyötämielisiä evakkopaikkoja on tasan nolla käytettävissä.

Lähtivät hakemaan järeämpää piikauskalustoa. 

Tätä kirjoittaessa vedet ovat poikki, koska putkien liitokset pitää uusia. Nämä ovat väliaikaisia. Mutta se kuivuri, se perkeles on tullut jäädäkseen. Vesivahinko ei ole laaja, mutta se on silti iso. Selitettävissä miten, en tiedä. Muuta kuin että lattia on ihan kunnolla märkä niiden neliöiden alalta, johon putket ovat iloisesti lorisseet. Kukaan ei oikein osaa sanoa mitä on pahamaineisen betonilaatan alla, siis konkreettisesti; onko vesi valunut lopulta soraan, vai kellutaanko kuin kumivene konsanaan märän päällä. 

Koeporauksia tehtiin tasan kaksi. Märkää on. Märkä tietää viikkoja kuivurin kanssa ja se taas tietää…no, hermojen ennenaikaista raunioitumista. Tai mistä minä tiedän, mikä aika olisi oikea sellaiselle. On kieltämättä ärsyttävää elää pienessä asunnossa viikkoja eteenpäin kuivurin kanssa, etenkin kun olen muutenkin yliherkkä metelille. Siis Todella. Herkkä. Metelille.

Että osaa ihminen olla lyhyesti kiitollinen. Mikä ei pidä paikkaansa. Kiitollisuutta ei vähennä se, että jokin muu asia ärsyttää samaan aikaan. Puolustan jokaisen oikeutta tuntea kaikenlaisia tunteita, myös sanoittaa niitä. Joskus vain ottaa pattiin sinänsä mitättömät asiat. Kuten nyt vaikka kuivurin meteli, vaikka vaihtoehtona olisi ollut viikkojen evakko, pahimmillaan jopa muutto. Epämukavuuden sietokykyä on tässä muutoinkin harjoiteltu urakalla, koronat ja kaikki, jotta pienesti alkaa jo hapottaa. Ihminen on onneksi joustava otus ja sopeutuu lähes kaikkeen. Minäkin. Ehkä kuivurin äänestä tulee meillä pian uusi normaali.

Saadaan asua kotona. Saadaan nauttia takapihasta, toivottavasti myös ilmojen puolesta. Ihan parastahan se on. Yritän ajatella näitä, enkä esimerkiksi miten juuri äsken, putkimiehen lähtiessä hakemaan jotain nippeleitä, alkoi avonainen putkenpätkä pahamaineisesti pulputtaa. Sillä seurauksella, että ilmeisesti putkeen vesien katkaisunkin jälkeen jäänyt määrä syöksähti uudelleen suoja-altaaseen ja sieltä rakenteisiin. Kas kun ei, sitä reikää ei ole edelleenkään korjattu. Todennäköisesti, ja jäljestä päätellen, tuskin vettä nyt ihan merkittävästi tuli kuitenkaan.

Aina roiskuu kun rapataan. Joskus ilman rappaamistakin. 

The Reikä imaisi taas. On se kätevä... 

Toivon siis kaunista kesää, pitkää pinnaa tai lyhyttä kuivausta. Mielellään kaikkia näitä.

Vesivahinko, osa 1

Otsikon luku viittaa epäilyyni jatkokertomuksesta...

Joskus tuntuu, että elämä on loputonta TV-shopin mainosrainaa, jossa innostunut miesääni vakuuttaa ”eikä tässä vielä kaikki”. Meillä on tosiaan vesivahinko, vissiin aika mittava sellainen. Putket ovat vuotaneet lattian alla hiljalleen ilmeisesti jo muutaman vuoden, litramääräisesti tässä puhutaan kymmenistä, jopa sadoista. Ei siis riitä, että koronan vuoksi joutuu sietämään epävarmuutta erinäisistä asioista, kuten tulevaisuudesta, toimeentulosta, lukkoon lyötyjen asioiden siirtymisestä hamaan johonkin. Nyt yritetään päälle sietää epävarmuutta asumisesta. Ja jos joku nyt miettii miksi emme avanneet luukkua aikaisemmin; sitä ei kuulukaan asukkaiden availla. Koko karmeus paljastui, koska sähkömies tuli katsomaan miksi vesimittari ei ole antanut enää kuukausiin lukemia. Ei varmaan niin, kun lillui kylliksi kauan vedessä. Sähkäri joutui lopulta rikkomaan luukun kannen saadakseen sen auki. Mitään kosteusvaroitinta tai ylipäätään varokeinoa ei ollut. Putkien alla tosin on muovinen allas. Ikävä kyllä, altaassa on myös rakenteisiin johtava reikä. Virallinen kosteusmittaus ja muutama koeporaus lattiassa kertoivat, märkää on. 

Voi miksi on minuun asetettu entä jos -kytkin, ja vieläpä varsin herkkä sellainen? Entä jos lattia revitään kokonaan auki? Se tietää muuttoa. Muutto tietää paljon vaivaa ja murhetta. Väliaikainenkin. Muutto kerrostaloon johonkin hevosen kukkuun tietää minulle hermoromahdusta. Näin herkkäuninen ihminen ja sielultaan maalaistyttö ei vain kykene. Eroni jälkeen asuin 1,5 vuotta pakosta kerrostalossa, joten perustan mielipiteeni vankkaan kokemukseen. Silloin ei ollut edes hissinkolahduksia vahtivia koiria. Nyt on. On olemassa kerrostaloihmisiä ja sitten heitä, jotka eivät ole. Ja sitten vielä sellaisia kuten minä, joille asunnosta riippumatta riittää mainiosti maksimissaan yksi seinänaapuri. Tämä koti on ollut siksi siunaus.

Entä jos joudutaan muuttamaan kuukausiksi väliaikaisasuntoon? Tässä kunnassa ei ole perheasuntoja vapaana. Kuntarajojen tuntumassakaan ei ole perheasuntoja vapaana. Anteeksi pappa kermaperseilyni, sinä nukuit lapsena hellahuoneen lattialla, lukuisten sisarustesi kanssa sikin sokin. Teillä kaikilla ei ollut sänkyjä, ei edes kenkiä. Ja minä en halua ahtautua muutamaksi kuukaudeksi keskellä kukkeinta kesää pieneen kaksioon miehen, kahden teinin ja kahden ison koiran kanssa. Ainakaan ellei asunto sijaitse joitakin tuhansia kilometrejä alempana aurinkorannikolla ja mielellään vielä omalla uima-altaalla varustettuna.

Entä jos joudutaan vapaan asunnon puutteessa vaihtamaan kuntaa pysyvästi? Lasten koulut ja kaverit ovat täällä. Heidän koko elämänsä on täällä. He ovat syntyneet tähän pikkukuntaan, asuneet tässä asunnossakin yli puolet elämistään. Mutta mikä pahinta, olen pyhästi luvannut, että täällä myös ollaan koulun loppuun. Miksi? Kyllähän lapset sopeutuvat. Minäkin sopeuduin uuteen yläasteeseen aikoinaan, ainoana uutena tulokkaana. Luokkatoveritkin sopeutuivat minuun, jopa niin hyvin, että ne vuodet muistan lopun ikääni − enkä mitenkään positiivisessa valossa. Silloin vannoin, etteivät omani joudu koskaan samaa kokemaan. On toki fifty-fifty mahdollisuus, ettei tyttölasta revitäkään hengiltä uudessa ja jo muodostuneessa laumassa. Se mahdollisuus on myös toiseen suuntaan. Ja poikanenkin jaksaa varmasti kulkea joka aamu kahdella bussilla yli tunnin suuntaansa tarkasti ja hartaasti valitsemaansa keskiasteen kouluun. Ihan varmasti. Lapset sopeutuvat kyllä. Minusta ei voi sanoa samaa. 

Vesivahinkoa en olisi enää tarvinnut. Vaan eipä sellaista keltään erikseen kysellä. 

Useampi vuotohan siinä. 

Vettä kirjaimellisesti tippui putkista...

...ja päätyi tänne. Reikä, josta vesi on valunut rakenteisiin. 

Tämä koti on edustanut pysyvyyttä. Yhdessä lasten kanssa katseltiin, miten rivitalo rakentui metsän syliin ja kauaksi kaikesta hälystä. Tiesimme jo silloin mikä asunnoista tulisi olemaan meidän. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Noihin vuosiin on varmaan mahtunut enemmän, kuin koko elämääni sitä ennen. Voi mitkä vuodet! Tämä koti on nähnyt niin paljon. Iloa ja vähän kai suruakin. Nyt se näkee huolta ja epävarmuutta. Väliaikainen muutto, kokonaan muutto. Voi koti!

Yhtä huono vaihtoehto on asua täällä samaan aikaan, kun lattia avataan ja rakenteet kuivataan, jos märässä muhiikin jotain. Olen aikaisemmin altistunut sisäilmaongelmille oikein urakalla, ihan siis niille mitatuille ja havaituille. Lafka meni yli vuodeksi kiinni ja me työntekijät väistötilaan korjausten ajaksi. Onneksi en ehtinyt saada mitään pysyviä seuraamuksia. Mutta nyt, jakotukkiluukun avaamisen jälkeen, ja osin huoltotilan lattian peittäneen muovimaton repimisen seurauksena ovat tutut oireet palanneet. Kaksi sormea ihan minkä tahansa kirjan kannella, en edes ymmärtänyt yhteyttä. Pää oli muusta huolesta niin sekaisin, etten osannut huomioida päivä päivältä kasaantuvaa oireilua. Voihan se olla muutakin. Voihan se.

Tämä kohta on vielä helppo. Tässä on sentään vielä toivoa. Jos jokin herran ihme lankeaisi osaksemme ja vahinko ei olisi ihan niin laaja ja seuraamuksiltaan kamala. Jos selvittäisiin vaikka kahden viikon evakolla, jonka jälkeen päästäisiin takaisin. Edes niiden kuivureiden huumaavaan meteliin. Kotiin. Sitten on se järkimieli, joka tappaa kaiken toivon. Hittoako siinä uneksit, maanantailapsi. Mitäpä luulet tässä vielä käyvän? Aivan…

Ahtaudestaan huolimatta olen tykännyt olla täällä. En ole koskaan asunut missään näin pitkään, edes lapsena. Sanokaa mitä sanotte seinien olevan vain materiaa, ja kodin siellä missä sydän, minun sydämeni on täällä. Ja se sydän on nyt hyvin, hyvin surullinen.

Entä jos…kaikki kääntyykin vielä hyvin?

Hyvää äitienpäivää

Hyvää äitienpäivää. Kuinkahan moni blogipostaus ja somepäivitys alkaa näillä sanoilla? Mielikuvituksetonta allekirjoittaneelta, myönnän. Kas kun sanoilla leikittelyn vajavuuteen on tällä hetkellä kaksi mainittavaksi kelpaavaa syytä; toinen sijaitsee näppiksillä, jotka outouttaan painuvat mitä omituisimpiin kirjainyhdistelmiin sormien yrittäessä totutella uuteen läppäriin (vihdoin!) ja toinen muhii jalkojeni alla. Sellainen muutama kymmenen - tai satalitrainen vesivahinko, joka on päässyt vuotamaan putkista lattian alle. Että jos tuossa koronatylsyyden kärkevimmässä tuoksinassa ajattelinkin jotain uutta ja kivaa kaipaavani, niin ihan vesivahinkoa en varsinaisesti tarkoittanut.

Omaa äitiäni en tänään käy moikkaamassa, viikolla jo maskinassuna poikkesin hiuksiansa leikkaamassa, mutta poikaseni sain houkuteltua käpykakulla poikkeamaan iltapäivällä. Tämä jo perinteeksi muodostunut herkku sai alkunsa esikoisen syntymästä. Siitä saakka on joka äitienpäivä pöytää koristanut tuo hassu kakkunen, jonka paras anti sijaitsee kuoressa. Päätypalassa sitä on eniten ja siksi parasta ja sen saan minä. Joku palkinto valvotuista öistä ja uhmakiukuista sentään. Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Lapset itsessään ovat parasta ikinä.

Hyvää äitienpäivää siis äideille ja erityisen kivaa päivää kaikille muillekin.

Joka kerran on äidiksi syntynyt,

hän äiti on kaikkien lasten,

ja kaikkia maailman lapsia

hän on painanut rintaansa vasten,

ja maailman lasten itkua

hän on alkanut korvissaan kuulla,

sillä maailman lapset puhuvat

hänen omien lastensa suulla.

­­(Anna-Mari Kaskinen)

Kymmenen vuotta erosta ja muuta höpinää elämästä

Miten hyväksyä se, ettei elämä mennyt kuten sen olisi suonut menevän? Tähän teemaan olen uppoutunut nyt työn puolesta. Täytyy sanoa, että osuu se kohdalle itselläkin. Kaikki ei totisesti mennyt kuten olisin tahtonut.

* * *

Luin tuossa jokin aika sitten vanhoja päiväkirjojani. Kaiken muun muassa minua yllätti silloinen haaveammattini, jonka olin jo tyystin unohtanut. Olin salaa halunnut radiotoimittajaksi. Aikana ennen kaupallisia radiokanavia unelmoin omasta ohjelmasta, jossa soittaisin upeita levyjä ja höpöttelisin. Muistan jopa alakouluikäisenä leikkineeni toimittajaa. Harmi, että ne höpöttelyt päätyivät C-kasetille, jonka kylkeen tuli kirjailluksi sittemmin Duran Duran. Eipä minusta olisi tullut kummoinenkaan radiopersoona. Sanavalmius ja nopea ajattelu kun toimivat lähinnä vain kirjoittaessa. Rohkeudessakin olisi paljon tekemistä.

"Vasta" parikymppisenä virisi toive tulla kätilöksi. Joka ei valitettavasti silloisten polkujen ja valintojen perusteella ollut mahdollista. Sen sijaan opiskelin muutaman muun ammatin, huomatakseni hutilaukauksiksi jokaisen. Nyt, 47-vuotiaana olen taas lähtöruudussa. Viimeisin tosin ei ole huti, mutta eipä sillä oikein eläkään. Miten tämä nyt näin meni?

En ole paiskattu lahjoilla, joita olisin erityisesti halunnut. En seissyt jonossa, jossa jaettiin sulokasta ulkonäköä, tutkijan älyä tai edes sen lajin päättäväisyyttä, joka takaa jonkinlaisen järkevän linjan elämässä. Jonotin ilmeisesti ilmaisia ämpäreitä ja siksi minut parsittiin näistä ominaisuuksista. Joskus hyväksyminen on ollut tiukassa. Ei aina. Ja nyt sanon provokatiivisen lauseen, joka on helppo ymmärtää väärin; miten elää sen kanssa, ettei minusta oikein tullutkaan mitään erityistä?

Jokainen on erityinen. Joo, tämän tiedämme. Mutta nuorena sitä helposti ajattelee saavuttavansa jotain vähemmän keskinkertaista, jättävänsä jälkensä, uudistavansa maailmaa tai ainakin käsitystä itsestään ja unelmistaan. Kunnes huomaa, että näin tämä nyt meni. Elämä. Miten olla, kun ovet sulkeutuivat yksi kerrallaan, eikä edes kokeillut kahvasta? Vaikkapa tarkastelemalla kaikkia niitä ovia, jotka avasi kuitenkin.

Erostani on kulunut tänään tasan 10 vuotta. Tai mistä sen nyt kukin laskee, minä lasken ensimmäisestä yöstä omassa kodissa. Tämän jälkeen en enää koskaan palannut yhdessä rakennettuun taloon yöksi, vaikka päivisin kävinkin vielä lapsia siellä hoitamassa, milloin eivät minulla olleet. Olihan kesä vastassa ja lasten pitkät lomat isän ollessa töissä.

Kymmen vuotta sitten olin samaan aikaan täysin murtunut ja kuplivan vapaa. Epäonnistumisen tunteet tulivat vasta vähän myöhemmin – onneksi. Mutta niitä kyllä sittemmin riitti. Miten ihminen voi sotkea asiansa siihen tolaan, että rikkoo neljän lapsen perheen, myy ikuiseksi tarkoitetun itse rakennetun talon ja luopuu lopuistakin unelmistaan, kuten jättää kesken opiskelut ammattiin, johon vihdoin olisi päässyt? Se siitä yhteisestä vanhuudestakin. Pettymykseen kietoutuivat kaikki aikaisemmatkin. Kuten nyt vaikkapa lahjattomien ämpärijonossa seisominen. Miksi muut saivat niin paljon enemmän? Mutta eihän se niin mene. Olen saanut asioita, joista joku toinen olisi voinut hakkauttaa vasemman kätensä irti. Kuvainnollisesti, toivottavasti.

Yhden elämän aikana voi elää monta. Se on rikkaus, ei sääli. Ero on ollut elämäni paras päätös, vaikka arki ei sen jälkeenkään helppoa ollut. Se oli vain eri tavalla vaikeaa. Onneksi olen saanut valtavasti myös onnea ja rakkautta kaiken surun ja epätoivon lisäksi.

Joidenkin polut poukkoilevat enemmän, mutta jokainen niistä vie perille. Viimeistään siihen monttuun, johon ei saa mukaansa kuin tietoisuudesta sammuneet kokemukset. Tätä ajatusta vasten on helppo ymmärtää, että elämä on matka. Se ei siis ole suoritus, kilpailu tai häpeäpaalu. Aina jää jotain vajaaksi ja tekemättä kuitenkin. Minusta ei tullut mitään erityistä on ihan hyvä kohtalo sekin. Kukaan ei luvannut, että täällä olisi helppoa, vaivatonta ja etenkään tasapuolista. Toisille totisesti annetaan enemmän, hyvässä ja pahassa. Siitä ei tarvitse pitää, mutta se kannattaa hyväksyä.

Miten siis elää sen kanssa, etteivät asiat ihan menneetkään kuten olisi suonut? 

Olen itsekin melankoliaan taipuvainen. Ehkä turhankin realisti. Näen luontaisesti enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia ja siksi kai toisinaan myös virheeni alleviivaten. Olen se leirituli-ihminen, joka valvoi petoja ja murehti muidenkin puolesta, jotta heimo sai nukkua rauhassa. Mutta aina jos minusta tuntuu, etten ole saavuttanut mitään järkevää, tai on hankalaa hyväksyä sulkeutuneet ovat, luen vanhoja päiväkirjoja ja muita aikaisempia kirjoituksiani. Minun kirjassani ei ole vain lukuja, siinä on osioita ja sivumerkintöjä. Upeita värejä. Vuodet eivät olleetkaan tasaista tapahtumatonta massaa, joiksi ne helposti jälkikäteen mieltää. Jotkut ymmärtävät tämän ikään kuin synnyinlahjana, meidän muiden pitää välillä vähän tuumailla. Loppupäätelmä on silti sama. Tästä tuli ihan hyvä elämä.

Koronakevään voittajat ja häviäjät, osa; parisuhde.

Koronakevät ja sen aiheuttama poikkeama kaikkeen totuttuun saa monet miettimään parisuhdettaan aivan uudelta kantilta. Erojen määrän odotetaan kasvavan, kuten myös jonojen (pari)terapiaan. Ihmekös tuo, kun perisuomalaiseen tapaan välttelevästi kiintyneet laitetaan yhtäkkiä 24/7 symbioosiin, jossa juuri vessaa pidemmälle ei pääse karkuun puolison ärsyttäviä piirteitä. Toisaalta myös parisuhdeonnellisuuden kerrotaan lisääntyneen. Me -henki, harrastuksilta vapautunut yhteinen aika ja keväthormonit tekevät toisille hyvää. Huomataan, että hitto tuohan se olikin mitä mahtavin tyyppi, kun ei enää tarvitse riidellä menoista. Korona kohtelee tässäkin, kuten elämä yleensä; toiset voittavat, toiset lukeutuvat häviävät. Tosin itse en voi puhua erosta ja häviöstä samassa lauseessa. Monille se on silkkaa voittamista.

Oma henkilökohtainen mielipiteeni eroihin on, ettei poikkeustilanteessa (kuten lapsen syntymä, talon rakentaminen, toisen vakava sairastuminen tai nyt tämä korona-aika) kannattaisi kovin herkästi laittaa kantapäitä vastakkain. Elämään kuuluu aikoja ja sitten taas toisenlaisia aikoja. Poikkeuksiakin toki on. Ehta kusipää ei siitä kivammaksi muutu, vaikka kuinka ymmärtäisi poikkeusajan olevan vain nopeasti ja kylmänä lusikoitu siskonmakkarakeitto elämän melko vaihtelevassa ruokalistassa. Onko parisuhteessa sitten lähtökohtaisesti jotain pielessä, jos se ei kestä muutaman viikon tai kuukauden ylen tiivistä yhteiseloa?

Ensin täytyy määritellä tiivis yhteiselo. Onko se sitä, että mennään ja touhutaan yhdessä, tavataan yhteisiä ystäviä, tehdään kenties töitä ja harrastetaan yhdessä? Vai että istutaan ties monettako viikkoa kerrostalokolmion olohuoneessa mörköverkkaissa riitelemässä kumpi saa lähteä kauppaan ja onko vessan pesukerrat nyt varmasti jakautuneet kristillisesti tasan? Tiivis yhteiselo on täysin eri asia tiivis yhteiselo poikkeustilan aikana -kanssa. Luin tutkimuksen, jonka mukaan kaikkein suurimpaan tyytyväisyyteen ponnistelevat he, joilla on perheen (suvun) lisäksi tarpeeksi muita sosiaalisia kontakteja. Vain toinen näistä ei riitä. Ihmisen pitäisi siis – voidakseen oikein hyvin – tavata myös perheen (suvun) ulkopuolisia ihmisiä. Ihminen on laumaeläin, joka pyrkii yhteyteen. Toiset ovat sitä vain enemmän. Suhteessa ei siis välttämättä ole mitään vikaa, mikäli kuuden viikon jälkeen alkaa hapottaa pelkän puolison seura.

Jos siis harkitsee eroa siksi, ettei oikein ole enää mitään puhuttavaa, kannattanee harkintaa venyttää nyt ainakin poikkeusajan yli. Riskinä on toki, että sinänsä ihan toimivakin suhde alkaa pidemmän päälle kerätä kaunaa. Joitakin vaillejäämisiä tapahtuu arjessa. Juhlaa ei ihan hirveästi ole tarjolla. Kun rajat avautuvat ja kaikki ennen normaalina pitämämme siintää Edenin puutarhan lailla edessä täysin saatavilla, löytyy taas puhuttavaa. Tai sitten aika määrättömästi vihreämpää ruohoa sillä kuuluisalla aidan toisella puolella.

Kuten vaikkapa koronan äkillinen katoaminen? (Juu, tiedetään.Yksisarvisosaston toivomus.)

Omasta erostani tulee ihan juuri virallisesti 10 vuotta. Samaan aikaan ikuisuus ja lyhyt henkäys. Luen itseni voittajiin. Jo siitäkin syystä, että jos silloin olisi pitänyt viettää koko kevät karanteeninomaisissa olosuhteissa silloisen puolison kanssa, kirjoittaisin tätä Hämeenlinnan naisvankilasta käsin. Jo ennestään taputeltu liitto olisi paisunut erokorinoissaan katastrofiksi viimeistään viikon kaksi kohdalla. Jouduttiinhan sitä asumaan samaa kattoa koko pitkä kevät ennen muuttoani uuteen kotiin. Silloin pääsi sentään päiväksi karkuun opintoihin ja illoiksi imurinvarresta pyykkisouviin. Että voimia ja sympatiani vain kaikille eropäätöksen tehneille ja samaan kämppään nyt juuttuneille.

Tämä menee ohi. Tämäkin vaihe. Minulla, kuten monella muullakin päivät kuluvat nyt lähinnä odottaen. Joko (edes niitä) lämpimiä päiviä tai jotain ihmettä tulevaksi. Että tämä kylmä siskonmakkarakeitto olisi pian lusikoitu. 

Hypnoosista, meditaatiosta ja rentoutusharjoituksista

Minulla ja eräällä perheeni neljästä miesoletetusta on perustavaa laatua oleva näkemysero aiheesta ”voiko ihmistä hypnotisoida”. Ja tarkemmin; lavahypnotisoida. Imitoimaan vaikkapa kanaa tai konttaamaan lattialla, koska on vielä vauva, eikä voi kävellä. Meistä kahdesta vain minulla on kokemusta hypnoosista, joten mielestäni vain minä voin perustella mielipiteeni. Näkemysero ei tosin ole tästä seikasta moksiskaan. 

* * *

Hypnoosi on syvä, rentoutumisen tila. Voiko ihmistä hypnotisoida. Voi. Voiko ihmistä hypnotisoida leikkimään kanaa? Niin, mitä tähän nyt diplomaattisesti vastaisi. Onko kanaksi itsensä toisen mieliksi kuvitteleva ihminen vain mukana sosiaalisessa leikissä täysin kykenevänä puhaltamaan järjettömyyden poikki, vai voiko joku todellakin manipuloida mieltämme vain laskelmalla kymmeneen, tai vielä pahempi – kolmeen?

Kävin kokeilemassa hypnoosia 18 vuotta sitten. Kärsin tuolloin(kin) vaikeasta unettomuudesta ja olin kuullut hypnoosin voivan auttaa siihen. Varasin ajan tunnetulta ja luotettavalta, uskoen vakaasti vaivani vihdoin helpottavan. Nainen otti vastaan kotonaan, viihtyisä asunto oli kerrostalon ylimmässä, ikkunat antoivat joka suuntaan ja järvelle. Työhuoneen upottavassa nojatuolissa oli helppo vajota raukeaan rentouteen, etenkin kun takana oli luvattoman monta huonoa yötä. Naisen ääni oli pehmeä ja hidas. Ruumiini oli painava ja rento, mutta yllättäen mieli täysin kirkas. Jopa niin, että kuulin kuinka naisen kouluikäiset lapset rymistelivät kotiin. Tästä ei kokenut ammattilainen häkeltynyt, hän muutti käsikirjoitusta ”yhä syvemmälle ja syvemmälle” -kohdasta suoraan ”et kuule mitään ympäristön ääniä, vain puheeni” – seivaukseen. Kuulinpas. Minua nauratti. Teki mieli sanoa se ääneen, mutta suun avaaminen olisi edellyttänyt sitä kannattelevien lihasten aktivoimista ja ruumiini oli painava ja rento. Ei maksanut vaivaa. 

Kokemus hypnoosista oli lopulta kamala. Unettomuuteni paheni tuon käynnin jälkeen, sillä jotain siinä meni pieleen. Kauhu nukkumista (sen tapahtumattomuutta) kohtaan oli minussa niin tiukassa, että vaikka kuinka nainen hoki sen tapahtuvan vastedes luonnollisesti, helposti ja blaablaa, aivoni harasivat vastaan. En yksinkertaisesti uskonut. Minua ei pysty lavahypnotisoimaan.

Minulle hypnoosi on syvä rentouden tila, jossa ollaan kuitenkin herkeämättä tietoisia ympäristöstä. Kun nainen antoi ohjeet hiljalleen alkaa tulla takaisin tietoisuuteen, olin jo silmät auki ja täysin maailmassa, ennen kuin hän ehti ensimmäiseen symboliseen numeroon kymmenellä askeleellaan. Tuon kokemuksen jälkeen on rahtusen hankala uskoa näihin kanahommeleihin.

Voiko hypnoosi auttaa vaikkapa tupakoinnin lopettamisessa, urheilusuorituksen parantamisessa tai unettomuudessakin? Tietenkin voi. Mielikuvaharjoittelu on ikivanha käytäntö. Mutta ehkä se toimii vain suggestioherkillä ihmisillä?

Mielikuvaharjoittelua tavallaan tämäkin. Tosin maalaaminen se aivoja vasta raksuttaakin. 

Olen kokeillut mindfullnessia, meditaatiota ja mitä näitä nyt on. Olen maannut vuosien varrella varmaan satoja turhia tunteja luurit korvilla kuuntelemassa puron solinaa ja verkkaista ääntä, joka kertoo minulle vasemman jalkateräni olevan joko höyhenen kevyt, tai lyijynraskas tyylistä riippuen. Olen totisesti yrittänyt. Sitten olen lakannut yrittämästä ja kuunnellut vain. Minä en saavuta sitä tavoilteltua tilaa. Makaaminen rentouttaa yhtä paljon, kuin puuduttava leffa sohvalla. Jostain syystä harhailevien ajatusten palauttaminen alkaa isosti ärsyttää viimeistään noin 40 minuutin kohdalla. En jaksa olla kiitollinen, kun harhaileva mieleni muistuttaa taas palaamaan takaisin tähän hetkeen, että vau hei kiitos ajatus, että lähdin siitä jalkaterästä miettimään millainen vihreäsävyisestä tilaustaulusta pitäisi tulla ja miten monta kirvaa leppäkerttu jaksaa syödä kerralla. Sitä paitsi useimmat valmiiksi puhutut meditaatiot ovat naurettavan pateettisia. Tai sitten vain naurettavia. Ja ne puronsolinanauhat ja valaiden laulut vain bensaa ajatusliekkeihini. Ai mistä tiedän? Yritin tässä juuri ihmiskoemaisesti kuukauden ajan kokeilla joka päivä yhtä uutta harjoitusta. Tälle kävi kuten ketogeeniselle ruokavaliolle. Ei ole minun juttuni.

Jos keskivertoihmisellä on 60 000 ajatusta, minulla on oltava niitä tuplat tai triplat. Etenkin yöllä kovalevy jaksaa raksuttaa. Ei se huolia suolla, se on vain päällä. Olen monesti miettinyt, että mikähän diagnoosi se tästäkin annettaisiin. ADHD ei tule kyseeseen, sen verran monta pitkää koulutusta olen maaliin vaivoitta naputellut ja pitkää työrupeamaa tehnyt, ettei määritelmä osu. En minä aloita keskeyttääkseni. Aloitan viedäkseni loppuun, mutta sitäkin enemmän pyörittelen päässäni mitä kaikkea muutakin voisi aloittaa. Kuinka tällainen ajatustamo voitaisiin ikinä tuloksellisesti tainnuttaa lootusasentoon? Hypnoosikin kanssa oli vähän niin ja näin. 

Osaan hetkittäin olla hetkessä, sinivuokkojen kauneudessa, viipyä ja aistia ympäristöä. Osaan rauhoittaa itseäni ja lohduttaakin. En suorita elämää. Ehkä elämä suorittaakin minua. Toiset ovat suggestioherkkiä, minä olen ajatusherkkä. Ja niitä totisesti piisaa. Tämän ominaisuuden kanssa on vain tultava toimeen, kunnes dementia pyyhkii kuvittelun kyvyn. Koronaan saisi tästä hyvän sillan, mutta ei jaksa. Kuin että kunpa aikaa voisi kelata eteenpäin. Ihan turha vuosi. Täytevitsi ja television virityskuva. Mutta ei mennä nyt siihen. Sen sijaan haluan kysyä sinulta, mitä mieltä olet hypnoosista? Onko sinulla omia kokemuksia? Pystytkö keskittymään rentoutusharjoituksiin?

Voi hyvin ja pysy terveenä.

Vieraana vieressä ja läsnä

Jos näkisit kauppakeskuksen käytävällä itkevän äidin pitelevän sylissään raivoavaa taaperoa, pysähtyisitkö?

Siitä on jo jokunen vuosi, hankala sanoa montako. Saattoi olla joulunalus, tai ainakin kauppakeskus oli vilkas ja ihmisiä täynnä. Kävelin kohti lelukauppaa, jonka edessä joutilaalla penkillä minua kohtasi outo näky. Tai ei siinä aluksi ollut mitään outoa. Lapsi oli ehkä vuoden, hädin tuskin omilla jaloillaan kävelevä. Itki sellaista pitelemätöntä raivoitkua, selkä kaarella, jäykkänä ja järkähtämättömänä. Kenties päiväunet jäivät kesken, ehkä hän oli saanut juuri rokotuksen tai kipeä ien puski hammasta. Lasta kuitenkin piteli nainen – äiti, oletan – joka itki äänettömästi. Hän vain yritti pitää raivosta kaarevaa lasta putoamasta sylistään ja itki. Avoimesti, välittämättä, hiljaa. Ihmiset katsoivat läpi ja kävelivät ohi.

Pääni pysähtyi, mutta jalkani jatkoivat. Yksi askel. Toinen. Kokonainen parvi askeleita, jotka veivät yhä kauemmas kohtaa, jossa olisi voinut vielä kääntyä, istua viereen ja kysyä mikä on. Minä kävelin hämmästyksekseni ohi.

Äh, ehkä äiti ei halua asioitaan udeltavan. Ehkä hän oli vain valvonut yökausia, eikä saanut taaperoa taintumaan rattaisiin päiväunille, ehkä väsymys vain tuli hänestä ulos itkuna. ”Vain”. Tiedän itsekin, ettei mikään ole pelkkä ”vain”.

* * *

En koskaan pitänyt itseäni ohikävelijänä. Mikä sitten esti pysähtymästä? En kehdannut puuttua. En yksinkertaisesti keksinyt mitä olisin sanonut. Tilanne tuli niin äkkiä ja täysin irrallaan. Ja mitä jos lapsella oli jokin muu syy huutaa? Yhdellä tutullani oli vauva, joka itki lähes lakkaamatta, jota piti kantaa ja hyssyttää. Koko lyhyen elämänsä, kunnes hän kuoli johonkin harvinaiseen periytyvään sairauteen. Mutta se oli ääripään syy, tämä tuskin oli sellainen. Lapsella ei selvästi ollut sinänsä hätää. Äiti piti häntä ihan hellästi, niin hellästi kuin nyt sylistä pyrkivää voi pidellä. Äidillä se hätä oli. Olisin halunnut pitänyt kysyä millainen.

Ehkä pelkäsin olevani tahditon. Tai suututtavani. Että äiti olisi käskenyt hypätä helvettiin siitä urkkimasta. Ehkä ajattelin, olisinko itse halunnut kenenkään puuttuvan. Olen minäkin joskus poruun pillahtanut liian väärissä paikoissa. Kassajonossakin. Jos joku olisi tullut tarjoamaan olkapäätään, olisin varmasti halunnut vajota lattiasta läpi. Kassalla kolme aiheeton itkuhälytys… Ehkä pelkäsin pysähtymisen myös aiheuttavan jotain, johon en vain voinut venyä. Mitä jos äiti olisi tarvinnut tuntitolkulla kuuntelijaa, ja minulla odotti kotona omat lapset ja tekemättömät työt? Tai vielä pahempaa, jotain konkreettista apua, johon ei minusta ollut. Hyvä kun selvisin omasta arjestani yksin neljän lapsen kanssa, ei minusta venynyt ketään auttamaan.

En voi tietää, en koskaan kysynyt. Kun olin kerännyt kylliksi rohkeutta ja tahdikkaita repliikkejä mielessäni, ja kolunnut lelukaupan oikeastaan näkemättä mitään, nainen ja lapsi olivat jo poissa.

Kuulostaa ehkä hurskaalta, mutta vuosia vanhempi minä on päättänyt aina pysähtyä. Vuosia vanhemmalla minällä on jo kylliksi tallattuja kilometrejä ymmärtämään, että kysymättä jättämisellä voi olla seurauksia, joita kysymisellä ei koskaan ole. Ja vaikkei edes mitään dramaattista, niin omassa mielessä asia saattaa jäädä askarruttamaan.  

Kohtele toisia, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan ei aina pidä paikkaansa. Itse en ehkä haluaisi tuntematonta lohduttajaa yllättävän itkun vuotaessa yli, mutta se ei tarkoita, etteikö joku toinen voisi. Eihän sitä nyt ensimmäisenä tarvitse suurieleisesti rynnätä halaamaan. Joskus riittää, että vain on. Vaikka vieraanakin vieressä ja läsnä.