Olen
miettinyt tätä. Punninnut puolelta jos toiselta, pääsemättä oikein mihinkään.
Paitsi korkeintaan alkuun. Mutta minähän rakastan alkuja! Loput tulevat
rakastamattakin.
On tapahtunut niin paljon tapahtumatta oikeastaan mitään. Mitä siitä kertoisin? Että aloitin uuden työn, josta saatan pitää. Ja ettei haittaa vaikka en pitäisikään. Se avaa ovia muihin. Jatkan toistaiseksi myös toista työtäni, kunnes en enää jaksa, tai ei ole enää järkeä. Jälkimmäistä mietin paljon.
Leikkautin pitkät hiukseni. Ostin lankaa ja puikot. En ole kutonut mitään
kolmeenkymmeneen kahteen vuoteen. Käyn ilmajoogassa ja uimassakin, vaikka vesi
on 12 asteista. Teen ja kokeilen asioita, joita en olisi koskaan uskonut. Haastan itseäni ja rajojani. Se tuntuu pelkästään hyvältä, eikä lainkaan niin pelottavalta. Mitähän muuta? Niin, vesivahinko vol.2 on vihdoin korjattu ja tavarat
saatu paikoilleen. Ja olen saanut oikean diagnoosin ja hormonilääkityksen,
joista kumpikaan ei auta. Oireita on nyt enemmän, kuin ennen kumpaakaan. Mutta pärjään, hyvin.
Mistä siis
kertoisin? Tai miten? Haluaako kukaan lukea kryptisiä, löyhästi symboliikkaan
nojaavia lausekudelmia, joiden sanoilla leikittely antaa varsin kepeän ja
helpon vaikutelman vaikka niiden takana on tarkkaan mietitty tajunnanvirta? Vai
kerronko arkisia kuulumisia, yhä harvenevaksi käyvin päivityksin, ensin viikon,
sitten kahden, lopulta kuukausissa mitattavan määreen välein? Tai ehkä pidän narisevaa vertaisvaivapäiväkirjaa endometrioosista ja adenomyoosista, migreenistä,
unettomuudesta, toisinaan vaivaavasta vitutuksesta ja välilevynpullistumasta
vain halutakseni sittenkin loikata letkeään huumoriin ja nokkelaan
sutkautteluun, josta olen myös läheisilleni tunnettu? Voisin toisaalta jatkaa kaiken
pohdintaa, olevan ja elävän. Ihmisyyden. Siinä olen hyvä. En tiedä. En osaa
sanoa. Ainoastaan sen, ettei kirjoittaminen tunnu enää samalta. Mikä on
oikeastaan vale, sillä rakastan sormien liikettä näppäimistöllä. Tämä tulee
niin helposti, ponnisteluitta, vastoin kuin moni muu asia elämässä.
Sisältö ei vain enää vastaa kysymykseen, joka on kaiken kannattavan alku; mitä
ja kenelle.
Tämä blogi
on ollut haastavin. Se ei ole koskaan lähtenyt samanlaiseen lentoon, kuin kaksi
aikaisempaa, ne nimettömät. Niissä kirjoitin henkisestä kivusta ja kasvusta
siihen pakotettuna − useimmiten. Olen parhaimmillani juuri
niin. Mutta kun elämäni on vuosien saatossa muuttunut täysin. Lepattava mieli on saavuttanut jonkinlaisen keski-ikäisen pysähtyneisyyden ja rauhan. Toivon
tyynen tulleen jäädäkseen.
Tätä blogia on vaivannut sama sekainen ja mihinkään tarttumaton tunne, kuten
elämääni ylipäätään. Siinä on kaikesta vähän, mutta ei oikein mistään paljon.
Kirjoittamisesta on tullut tavallaan velvollisuus. Jos en kirjoita, blogi unohdetaan. Jos
kirjoitan, en silti etene. Vielä kun tietäisi mihin pitää niin kovasti edetä. En
tavoittele blogilla mitään, mutta ehkä juuri se onkin osa ongelmaa? Ihmisellä kaiken
tekemisen takana on jokin tavoite, joko lisätä hyvää oloa tai
vähentää kärsimystä. Mikä blogi on sellainen, jota tuskin kukaan lukee, jota tuskin
koskaan päivitetään ja silloinkin vailla punaista tai minkään väristä lankaa? Mitä
jos kirjoittaisin tälläkin ajalla vihdoin sen kirjan? Tai jotain muuta
tavoitteellista. Sitä olen lähinnä alkanut miettiä.
Yhteen postaukseen menee valtavasti aikaa. Aiheen muotoutumiseen, kirjoittamiseen, kuvien
ottamiseen, muokkaamiseen ja lisäämiseen. Kymmenessä vuodessa niin moni asia on
toisin. Nyt pitää olla visuaalinen, luova, säännöllinen ja uudistuva. Etenkin persoonallinen
ja kiinnostava. Erottua. En usko olevani näistä mitään tarpeeksi. Älä ymmärrä väärin,
tavallisuudessa ei ole mitään vikaa. Siinä on, ettei oikein osaa vetää rajaa,
mitä kaikkea kertoa omilla kasvoillaan ja mitä jättää pois. Anonyyminä kaikki
oli helpompaa. Vapaata.
Aikaisemmin blogiin
riitti puhutteleva teksti. Tässä kuolevien kirjojen ajassa harva jaksaa enää pelkästään
lukea, eikä minusta ole ääneen kertojaksi. Ajattelen kirjaimin. Aivoni ovat
kymmenessä vuodessa oppineet rakastamaan sormien kosketusta näppäimiin. Kirjoittaessa
olen iätön, ajaton ja paljaan rehellinen. Ei minusta ole höpisemään YouTubeen tai
vastaavaan. Lakkasin uudistumasta mukana, vaikka alkuun sitä paljon pohdinkin.
Kun aloin
pitää illat kännykkäpaastoa, avasin tietämättäni Pandoran lippaan. En jaksa
enää roikkua netissä. En selata hassuja kissavideoita, enkä päivittää kolmatta
kuulumista juuri tänään. Kävin kaupassa, maski huurrutti silmälasit. Blaablaa. Samalla
jättäydyn yhä kauemmaksi kaikesta siitä, joka pitää minua kiinni kaiken
tapahtumisessa. Joudun kysymään ystäviltäni kuulumiset, kun en niitä voi enää
lukea muualta. Surkeaa, eikö? FoMo ei kosketa, ihan sama mistä muusta jään
paitsi, jos lehdelle jääneen vesipisaran kauneudesta en. Se on kääntyvän ihmisen
kapinaa, jos mikä.
Minulla on
hyvä olla näin. Tässä, täällä ja tällä tavoin. Ymmärsin sen eilen ajaessani kohti
saunaa, lehtien kullatessa maisemaa, moottoritien hälyn jäädessä yhä kauemmas. Ja
hetkeä myöhemmin, saunan vielä höyrytessä ihollani, laskeuduin kylmään veteen
kaikki aistit auki, tunsin tulleeni perille. Tämän sanominen voi kostautua, mutta
otan riskin. Olen perusonnellinen, tyytyväinen, vastoinkäymisten keskelläkin.
Minulla on elämän peruspalikat kunnossa. Ja se riittää.
Ehkä tämä ei olekaan pohdintaa, vaan hyvästit. Ehkä jätän tulevaisuuden auki, tietäen että kaikki keskeneräiset
asiat jäävät vaivaamaan. Jos nyt laitan viimeisen pisteen, olenko helpottunut
vai kadunko myöhemmin? Aina voi aloittaa uudelleen. Sen jos minkä tiedän liiankin
hyvin. Siksi olen kai oppinut rakastamaan alkuja.
En halua
pitkittää tätä enempää. Olen sanonut jo kaiken tarvittavan, vaikka vasta
ensimmäistä lukua tapailin. Epämääräinen horjuminen minun ja kirjoittamani
hahmon välillä päättyy tähän. Enää ei tarvitse miettiä mitä kaikkea voi kertoa kertomatta
liikaa, jäljelle jäävästä ei mistään. Niin moni asia koskee läheisiäni, niin
moni asia huolettaa minuakin liikaa. Tuntuu tyhmältä avautua vesivahingoista ja
vaivoista, kun ympärilläni surraan paljon isompia. Mutta elämään kuuluu koko kirjo.
Kipu, ilo, onni, suru, epätoivo, rakkaus, masennus, kiitollisuus, uupumus, tarmo
ja loputon kyky nousta yhä uudelleen. Vain muutama mainitakseni.
Olen
suunnattoman onnellinen sinusta. Kuljit mukana ja luit ja kommentoit. Kirjoitin
tätä juuri sinulle, sillä muuten olisin voinut kirjoittaa vain päiväkirjaa. Erityiskiitokset
jätän Sohvasialle. Kuljit matkassa kai pisimpään. Olet lukenut ne kaksi
edellistä ja siksi ehkä tiedät parhaiten mistä kulloinkin kerroin. Jaksoit uskoa
minuun silloinkin, kun itse enää en. Se on mittaamattoman arvokasta. En ole koskaan
nähnyt sinua, mutta pidän sinua silti ystävänä. Kiitos kaikesta.
Kyllä, nämä ovat hyvästit. Ajatustuulia päättyy nyt tähän. Sähköpostia saa laittaa
edelleen, kommentit käyn lukemassa ja vastaamassa, tietenkin.
Voi hyvin,
usko itseesi ja arvoosi, rakasta vaikka et aina saisi rakkautta takaisin.
Ota elämä avosylin vastaan sellaisena kuin se on, odottamatta kohtuutta,
pelkäämättä pahinta. Sinä selviät kyllä. Koska tahansa voi tapahtua mitä
tahansa, myös hyvässä.
Sileitä kiviä poluillesi!
-N-