Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Vessakyykky ja roskapussiteoria



Viimeistä viedään - onneksi!



Tammikuu, salit täynnä ja pian myös sietokyky lihaskipua, hikoilua ja kaikkea muuta kuin työpäivän päätteisen sohvan ja hyvän kirjan symbioosia. Jokavuotiset joulusuklaaöverit painavat omallatunnolla ja syöpöttely vyötäröllä. Ilman uudenvuoden lupauksiakin on aloitettava tai jatkettava maallisen temppelin huoltotoimenpiteitä. Koska...niin pitää tehdä, jos haluaa pysyä terveenä ja edes jokseenkin hyvissä voimissa. Vuorokaudesta on vaan revittävä tunnit työhön, liikuntaan ja palautumiseen. Niin ja tietenkin parisuhteelle, perheelle, jokaiselle lapselle erikseen omaäitiaikaa, omaa aikaa, aikaa ystäville, muille harrastuksille, meditoinnille ja kaiken tavan itsereflektoinnille. Niin ja koirille. Laadukasta unta olisi hyvä kiskoa 8 tuntia, sitä klo 4 torkkumaan herättyä ei sellaiseksi lasketa. Siihen päälle vielä opiskelu ja sen tuomat puuhat. Titityy, sanoo tämän naisen kalenteri, meni ja vaipui kuolioon jo tammikuussa. 

Mahdoton on suhteellista, sanovat. Ei. Mahdoton on mahduttaa 30h askareet yleisesti hyväksyttyyn vuorokauden mittaan. Seikka josta en enempää jatka, sillä päivän teema on vessakyykky ja roskien vapaaehtoinen vieminen


 * * * 

Vuosi sitten päätin tehdä kaksitoista kyykkyä joka kerta kun käyn työpäivän aikana vessassa. Lause saattaa kuulostaa typerältä, mutta se juontaa juurensa melko staattisiin työasentoihin, joihin kuuluu paikallaan seisomisen (sentään taivaallinen keksintö, sähköpöytä!) lisäksi paikallaan istuminen. Jos onni on myötä, päivän aikana tulee useampikin askel kopiokoneelle, mutta muutoin liikuntapiirakasta ei täyty edes pohjamurut.  

Arkiliikunnan lisääminen tunnetusti kannattaa kaikilla mittareilla. Käytä portaita hissin sijaan, työmatkapyöräile, jää bussista pysäkkiä aikaisemmin, blaablaa. Entä jos ei ole työpaikkaportaita, eikä bussillä pääse töihin? Pitää keksiä luovempia tapoja lisätä liikuntaa, tai ainakin muuttaa ajattelutapaa. Yksi "upeimmista" liikuntaa koskevista oivalluksistani koskaan näet liittyy toteamaan; vie roskat.


* * * 


Käsi pystyyn, kuinka moni tunnistaa täyden roskapussin vitkuttelu -ilmiön? Kerrostaloissa nyssykät väliaikavarastoituvat kätevästi vaikka parvekkeelle, kun taas rivi - ja omakotitaloissa roskapussitapahtumaa voi siirtää ulko-oven pieleen hamaan harakoiden ja varisten pihalle levittämään katastrofiin asti. Roskia ei tietenkään jaksa viedä erikseen. Roskat viedään sitten kun muutenkin mennään roskisten ohi. Kätevintä olisi asettaa jokin vaijeri asunnosta jätepisteelle. Mielellään kauko-ohjattu. Ja tässä meillä juuri piileskelee liikuntarasistinen ajatus. Roskien vieminen ei ole oikeaa liikkumista, ainoastaan ärsyttävä ylimääräistapahtuma, etenkin jos se tapahtuu pukemista edellyttävinä vuodenaikoina. "Roskapussi" voi olla mikä tahansa muukin askare, joka sijaitsee viitsimisen takana. Paperinkeräyspisteen, häkkikoppien ja postilaatikon ollessa kyllin kaukana voi matka kasvaa yllättäväksi esteeksi spontaanille vartavastaiselle lähestymiselle.


Mitä jos veisi roskat ihan sillä ilolla, että jokainen otettu askel, jokainen kannettu esine, jokainen kumarrettu, noukittu, kurotettu, väännetty, ojennettu ja nostettu on ihan oikea rakkauden tekoa itseään kohtaan, arkiliikuntaa, jolla todellisuudessa ostetaan parempaa omaatuntoa, kuin kerran päivässä kolmanteen kavutut portaat hissin sijaan?

Aika villi ajatus.


* * * 


Asumme kaksikerroksisessa miniatyyriasunnossa, jossa yleensä jokaista kotoa poistumista edeltää ravatut portaat. Se tarvittu tavara kun sijaitsee toki aina väärässä kerroksessa. En minäkään kerrosten väliä huvikseni juokse, sillä pyrin aikataloudelliseen toimintaan lähdöissäni. Vähintään kello jää makuuhuoneen yöpöydälle tai sukat unohtuu napata narulta mukaan, joka aamu jotain. Tietenkin ärsyttää rampata kahta kerrosta. Mutta ärsytyksen sijaan yritän ajatella turhaa porrasta "ilolla". Tämäkin ON liikkumista. Ilman kuukausimaksuja, ilman itseruoskintaa kaikista tapahtumattomista salikäynneistä, ilman jumppakassin ulkoiluttamista työpaikalle ja takaisin poistumatta koskaan pukuhuoneeseen siinä välissä. Ei korvaten, vaan täydentäen. Jokainen kävelty porras, jokainen vasiten viety tai haettu liikuttaa kehoa. Sitähän liikunta pohjimmiltaan on. Kehon liikuttamista eri tavoin.


Ja vielä, jos joka päivä kävelisi ihan tarkoituksella erikseen tuonne postilaatikoille, se tarkoittaisi vuodessa 365 täysin ylimääräisenä tehtyä miniatyyrilenkkiä. Askelmäärä huomioiden melko vaatimaton päivätasoinen ponnistus, mutta kun vuositasolla lisätään kaikki muutkin arjen touhut, alkaa tapahtumaan. Kyse on enemmän mentaalipuolen jutusta, kuin ajankäytöstä. Vuoteni sähköjäniksenä säntäillessäni pitkäksi venyneen pikkulapsivaiheen aikana ympäri asuntoa milloin kaatuneen maitomukin, milloin matolle oksentavan piltin vuoksi, ainakin yritin ajatella että tämäkin persiinnosto se on minulle hyväksi. Siis yritin. Aina en onnistunut. 


* * * 


Ne kyykyt sitten? Ihmisellä kestää usein ihan tolkuttoman kauan siirtää ajatus toiminnan tasolle. En tee tässä poikkeusta. Psyykkasin itseäni, että hei 12 kyykkyä. Ei paha. Kaksi viiva neljä kertaa päivässä. Kuukaudessa kyykyistä kertyisi keskimäärin 756, vähän työpäivistä ja vessareissuista riippuen. Vuositasolla ansaitsisin mrsteräspakara46 –käyttäjätunnuksen Instagramiin. Täysin ilmaiseksi.
Kyykyille kävi, kuten ”teen vatsalihasliikkeitä ja venyttelen iltaisin, kun katson televisiota”. Ne olivat kyllä ihan kaunis aie, mutta lopulta vain ajatus, josta ei kasvanut toiminnan rutiini. Miksi?

Uuteen ruokaan tottuminen vaatii noin 20 maistelukertaa. Tapojen muuttamiseen menee hyvinkin sama määrä toistoja, ellei enemmän. Kyse ei ollut laiskuudesta tai kiireestä. Minä yksinkertaisesti unohdin lisätä kyykyt päiväohjelmaani. Toki olisin voinut liimata käsivarteen keltaisen liimalapun muistutukseksi. Mutta vaikka olisin kirjoittanut ”kyykkää 12 kertaa!” tussilla vessan peiliin, olisin oppinut kurkkimaan jakaukseni paikkaa jostain toisesta kohtaa kuvajaista. Ihmisestä tulee niin kumman helposti valikoivan dementoitunut, kun pitäisi ryhtyä johonkin mukavuusalueensa ulkopuoliseen uuteen. Pää pistää kovasti hanttiin. Ja kroppa tulee hyvänä kakkosena. 


* * *


Vuosi siinä meni. Nyt kyykyistä on tullut yhtä luonteva osa vessakulttuuriani, kuin käsienpesu. Mitä tapahtui? Sen kun tietäisi, purkittaisi pilleriksi ja myisi hyvään hintaan. Ajatus vaan jotenkin muuttui toiminnaksi yhä useammin, ja toiminnasta tuli tarpeeksi usein toistuttuaan rutiini. Siinä tarina lyhykäisyydessään.

En ehkä koskaan oppinut tanssimaan samalla, kun siivoan. En puristamaan pakaroita puhelimessa ollessani. Lantiopohjan jumpan liitän arkirutiineihini varmaan sitten, kun tuolilta nouseminen saa laskemaan alleni. Mutta olen pienesti ylpeä, että opin sentään yhden keinon taistella kehon väistämätöntä jäykistymistä vastaan. Sillä jos opin yhden, opin toisenkin.


Näyttävätkö nämä sinustakin ihan salmiakkinameilta? 


* * * 

                                                                                                            
Jokainen voi keksiä oman vessakyykkynsä. Tai viedä heti roskat ja hakea posti erikseen. Mitä sinä voisit lisätä arkeesi?





sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Ajatusten voimaa, toiveiden ja toivottomuuksienkin



Missä kulkee nöyryyden ja luovuttamisen raja? Onko suurien odotusten kutistuminen käytännön tasoisiin alistumista vai kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta? Näitä vailla sarvia ja hampaita hämmästelen. 






Olen lukenut paljon ajatusten voimasta, toivosta ja positiivisuudesta. Toki myös kulttikirjan Salaisuus. Olen pelännyt pelkojeni käyvän toteen, ainoastaan ajattelemalla niitä. Olen nähnyt merkityksiä ja yhteyksiä sielläkin, jossa niitä tuskin on sijainnut. Olen saanut työpaikan ilmoittamalla haastattelussa, että tulen muuten teille töihin ja tämä on sitten se eläkevirkani. Olen raskaasti kyseenalaistanut vetovoiman, sen että ajatukset ja toiveet ovat energiaa, joita laitat eteenpäin, ja joita vedät puoleesi. Että toistuva murheessa vellominen tuo murhetta lisää, ja vastaavasti hyvät asiat tapahtuvat, kun niihin tarpeeksi uskoo. (Taika on nimenomaan jälkimmäisessä. Ei riitä, että toivoo jotain, pitää elää kuten se mitä haluat tippuisi syliin kuin käsikirjoituksesta. Siten, jos et saavuta jotain, et ole vain uskonut siihen riittävästi.)

Kuten ennustukset ylipäätään, ajatukset alkavat usein toteuttaa itseään, vaikka taikasauvana nekään eivät toimi. Josta minulla on antaa yksi erityisen hyvä esimerkki. 
Neljä raskautta pelkäsin keskenmenoa hysteerisesti. Se ainoa josta en, päättyi punaisina puroina reisiä pitkin jokaisella askeleella, jotka otin yliopistosairaalan parkkipaikalta päivystykseen. En ollut ehtinyt pelätä potkujen hiljentymistä. En "meillä on teille huonoja uutisia". Tarrasukat ja vauvaliima irtosivat jo viikolla 8. Miksi? Koska sellaista sattuu. Koska ajatukseni eivät saaneet kohtua kouristamaan eläväksi tarkoittamatonta pois. Sillä jos niin olisi, aborttia ei maailmassa tarvittaisi lainkaan. Ja toisaalta, jos ajatukseni vetäisivät puoleensa asioita, olisin tappanut miltei kaikki läheiseni. En ilkeyttäni, vaan pelokkuuttani.





Tavallaan uskon – tiettyyn rajaan asti – että voimme vetää puoleemme asioita. Työpaikka on paljon helpompi saada, jos haastattelussa luottaa siihen, kuin että pessimistinen puhekupla painaa hartiat kumaraan. Onko kyse vetovoimasta, mikroeleistä vai yksinkertaisesti siitä, että on taustaltaan ja persoonaltaan mitä parahin vaihtoehto? Tilaisuuksia voi jäädä käyttämättä puhtaasti siksi, ettei usko tai uskalla niihin. Mutta että jäisivät kokonaan tapahtumatta siksi, ettei keksi edes toivoa?

Ihana Ansku kirjoitti kommentin aikaisempaan postaukseeni, jota jäin kovasti kompaten miettimään. Ennen minullakin oli liuta suuria odotuksia ja toiveita listattuna. Joskus jopa kirjaimellisestikin. Lapsilleni vielä toivon erityisen onnekkaita polkuja, rakkautta, turvattua toimeentuloa, merkityksellistä elämää. Olenko siis alistunut tai luovuttanut, kun itselle ja muutoin läheisille toivon terveyttä ja ettei sitä kuraa sataisi niskaan ihan niin suurella suuttimella? Vai onko liikoja kurkottelemattomuus nöyryyttä elämän arvaamattomuutta kohtaan, kiitollisuutta jo saadusta hyvästä ja ymmärrystä, että vaikeudet ne nyt vain kuuluvat elämään
 – salaisuudella tai ilman?







Kääntää voitot tappioiksi, vai tappiot voitoksi. Jälleen ja kerran, paras ikinä lukemani lause kuuluu näin; on täysin turha miettiä, onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä, täytä se lasi! Jos sattuu syntymään kuvitteelliseen risukasaan, vieläpä maanantaina (kuten minä), voi olla ihan järkevää kaivaa jokaisesta menetyksestä se hyvän itunen. Kartuttaa ymmärrystä ja oppivarantoaan. Mutta positiivisesti ajatteleminen ei yksin ja tutkitustikaan vielä auta. Tarvitaan lisäksi tekoja, ei pelkkiä parahiksi selityksiä. Maanantailapsi ei käänny Onnettaren Lemmikiksi selittämällä tappiot voitoiksi. Vasta näkyvät voitot todistavat tuuleen kääntyneen. Voiko siis pelkällä uskolla ja toivomuksilla saada mitään aikaan, vai pitäisikö vain pistää ns. tossua toisen eteen asioiden tapahtumiseksi?

Väite 1. Ajatukset eivät ole energiaa. Ne eivät vedä puoleensa yhtään mitään. Et voi ennustaa peloillasi, aivan yhtä vähän kuin voittaa lotossa vain sinnikkäästi niin uskoen.

Väite 2. Toiveet voivat toteutua, jolloin ne ovat todiste ajatusten energiasta. Ja jos eivät toteudu, todiste epäilystä.

Väite 3. Voit saada tapahtumaan asioita vakaasti päättämällä. Joitakin. Sillä kaiken sanelee lopulta sattuma, kohtalo tai jokin muu muuttuva tekijä. Et voi olla liian nöyrä elämän edessä, ja jos olet, et saa mitään.




Okei. En siis usko pelkkiin ajatuksiin. Toisaalta en uskalla olla täysin uskomattakaan. Alitajunta onkin sitten asia erikseen. Kun olin eroni jälkeen marinoinut itseni kyllin monessa parisuhdesopassa, ja käynyt läpi erinäisiä ei enää näitä tyyppejä, päätin yksinkertaisesti kirjoittaa paperille ajatukseni ylös millaisen miehen haluan. Ja jos en sellaista saa, olen ilman. Realistiset toiveet, ei mitään älyttömyyksiä, täydellisyyttä tai yliampuvaa. Lista oli eräänlainen aikuisen naisen hatara usko keijuihin ja taikapölyyn, tai sittenkin analysoitava todiste alitajunnan olevan käännytettävissä kunhan sille tarpeeksi järkeviä juttelee. Parivalinta ei näet ole tunnetusti tietoista puuhaa, joskus onni osuu kerralla myötä, joskus kuin ampuisi kärpästä haulikolla.  

Kirjoitin siis itselleni tärkeät ominaisuudet ylös. En uutena vuotena tai tiettynä taitekohtana, vain erään totaalisen kyllästymisen seurauksena. Laitoin listan visusti talteen ja luin aina silloin ja tuolloin läpi. Niiden lyhyiden viikkojen aikana, kun sitä vähiten odotin, se eniten tapahtui. Kohta tulee kuluneeksi kolme vuotta ensitapaamisesta. Mies, joka ei ole mustasukkainen ja mykkäkouluinen, jota ei tarvitse tulkita, joka pitää lapsista ja koirista ja...

Ajatusenergiaa? Sattumaa? Vai alitajunnan tietoinen valinta?

Olen minä toisenkin listan joskus kirjoittanut. Elämäni Suuret Suunnat. Ihan vaan itselleni muistilapuksi, ei mitään höpöhöpö -juttuja, (tirsk). Yksikään kohta ei ole todistettavasti täyttynyt, vaikka kuinka näin jo itseni täysin minulle räätälöidyssä todellisuudessa.

Että se sitten siitä kai. Sattumaa tai Universumin sarkastista lottoa. 




En taaskaan tehnyt lupauksia rikottavaksi. Syön suklaata ja juon viinaa, jos siltä tuntuu. Yleensä ei tunnu. Salilla käyn läpi vuoden ja joka ikinen päivä koirat on lenkitettävä. Uskon hyvään ja sen laittamiseen eteenpäin, joten läheisiäkin tulee kohdeltua sen mukaisesti. En siis luvannut mitään, mutta että en edes toivonut?
Perhana. Mihin tässä nyt enää uskoo. Mitä jos mikään vuosi ei tuo sen suurempia voittoja, koska ei enää odota juuri mitään? Miksi ei odota? Koska pessimisti ei pety, vai koska se piru pettyy aina kuitenkin?

Minulla ei ole vastausta tähän. En yksinkertaisesti osaa päättää millä mekanismilla täällä mitään jaetaan, tiedän vain sen, että joskus toiveet toteutuvat, mutta harvoin ihan sellaisenaan. Ja vaikka joka vuosi olen toivonut läheisille terveyttä ja kevyttä rekeä, ei sekään vaatimattomuus ihan nappiin mennyt. Elämä tekee nöyräksi. Ehkä sopeutuvaksikin. Pitäisi vissiin alkaa uskoa satukirjaloppuihin, ja vähän varuiksi kirjoittaa se toivelista. Olenhan jo pitkään nähnyt auringonsäteitä risukasassa ja maanantai on sitä paitsi ihan hyvä päivä syntyä. Voisihan sitä vissiin alkaneelta vuodelta jotain muutakin odottaa, kuin vähän vähemmän vastoinkäymisiä. 









Uskotko sinä ajatusten vetävän asioita puoleensa? Uskallatko toivoa tarpeeksi isosti? Ja jos et, niin miksi? Onko sinulla omia kokemuksia alitajunnan suunnan kääntämisestä?






tiistai 1. tammikuuta 2019

Aika tasan oleva vaaka



Katsoin kerran dokumentin naisesta, joka muisti kaiken. Siis KAI-KEN. Tälle sangen kummalliselle tilanteelle on nimikin, hyperthymesia. Käytännössä henkilö muistaa päivämäärän, jopa kellon tarkkuudella elämäänsä vuosikymmeniä taaksepäin. Äkkiseltään tila kuulostaa aika kätevältä. Mutta että muistaisi ihan kaiken? Raskasta. Riippuu toki elämästä, heh.





Tunnustan. Minulla on ihan hirveän huono muisti. Tai tavallaan ja monesti se kyllä on lajia norsu, mutta päivittäinen elo tapaa puuroutua tasaisen harmaaksi massaksi, josta harvoin saa tarttumapintaa ihan kerrottavaksi asti. Aivot yksinkertaisesti suojautuvat liialta kuormitukselta. Siksi en esim. muista mitä tein toukokuun seitsemän armon vuonna 2018. Tuskin mitään erityistä päivän sijoittuessa viikosta kohtaan maanantai. Kävin töissä. Ehkä kaupassa kotimatkalla. Vein koiran ja pesin pyykkiä.

Paras muistia tukeva asia – ainakin omalla kohdallani – ovat valokuvat. Toukokuun seitsemäs olen ottanut kuvia ihan silmissä aukeavista pihlajanpuunlehdistä. Pystyn yhtäkkiä sijoittamaan itseni tilanteeseen. Muistan kameran, valon, heräävän vihreyden. Trampoliini oli kasattu juuri edellisenä päivänä, siitä kuului taustalla jousien narahdus ja maton läiskähdys, kun tytär heitti voltteja. Etuovi saattoi olla auki. Koira katsella portin takana. Ainakin päivä oli lämmin.







2018 oli harvoja, joista voisin heti innokkaasti viitata jotain mieleen jääneen muutakin, kuin työkseen kirjoittamisesta kipeät jännetupet. Vuosi on piirretty permanent tussilla mieleeni. Tapahtui hyvää, tapahtui pahaa. Tapahtui asioita, joita ei olisi koskaan suonut tulevan. Aloitin opiskelut, matkustin vihdoin Espanjaan, opettelin vetämään kaavakkeissa ruksin kohtaan "avoliitossa". Aloin piirtää, maalata, valokuvata, ottaa omaa aikaa sitä erikseen kerjäämättä. Minusta tuli kummi pienelle ja suloiselle. Tapasin ystäviä, kävin keikoilla, söin aivan liian monta palaa sushia. Lapsi aikuinen muutti pois, mutta kaksi koiraa menee näemmä siinä missä yksikin, tuoden tuplasti iloa. 












Niistä ikävistä pahin ei ollut jatkuva loppuunpalamisen partaalla horjuminen, unettomuus, migreeni tai edes kroonisena näyttäytyvä vitutus oman elämän jumiutumista kohtaan. Pahin oli puhelu, jonka unohtaminen vaatii pitkälle edelleen dementian. Siitä ja sen seurauksista en voi tässä mainita muuta kuin että erään sairaalan eräs poliklinikka on tullut kovin tutuksi hovikuljettajan ja rinnallakulkijan muodossa. Kohtuus ei kuulu Universumin Kohtalovastaavan toimenkuvaan. Meille annetaan, mitä annetaan. Sen kanssa on vaan sätkittävä. 


      

Elämässä on monta tasoa. Samaan aikaan voi kokea pohjatonta onnea ja riipaisevaa surua.  Vihaakin. Voi olla juurevasti vahva ja vain puhalluksen päässä kaatumisesta. Ihmisessä on voimia, joita ei tiedä olevankaan, ymmärrystä, jonka kasvamiseen tarvitaan Elämänmakuinen Elämä. Pitkään, ja monessa liemessä keitetty. 
Haurainta oli huomata, miten levollinen mieli voikaan olla. Alistunut on väärä sana, ehkä hyväksyvä pikemminkin. Kaikesta huolimatta, tai sen kaiken ansiosta. Minusta on tähän. Minä jaksan. 






Niin, mitä siitä vuodesta jäi käteen? Aika tasan oleva vaaka. Vaikka surua oli paljon, oli sitä iloakin. Olen joka vuodenvaihde päättänyt, että seuraavasta tulee The Vuosi! Oikein parhaista parhain. Täynnä hyvää, upeita juttuja, tilaisuuksia, onnea, menestystä, vuorenhuippuja ja kultahippuja. Mutta mitä elämää se sellainen on? Mitä opettaisi pelkkä onni? Voimista, rohkeudesta tai sinnikkyydestä? 

Kukaan ei luvannut helppoa ja tasaista. On jokaisen omassa kädessä päättää, millaista tarinaa itselleen ja jälkipolville kertoo. Uhrina, vai sankarina. 






Koska kulku täällä on kovin mäkistä joka tapauksessa, tulevalle vuodelle minulla onkin lähinnä yksi ISO ja aika monta pienempää kompensoiva. Universumin Kohtalovastaava, Luoja, kuka ikinä aikaa ja säitä säädätkään. 

Pliis, anna jo se lottovoitto!









lauantai 29. joulukuuta 2018

Täytehöpinää välipäiviin



Hyvää joulun jälkeistä elämää itse kullekin suklaita sulatellen, hyggeillen, töitä raataen, tai muutoin vaan suloisesti sivuuttaen sen tosiseikan, että vuoden viimeisiä päiviä vietellään. Itse korkkasin välipäivät menemällä töihin. Tällä ”lomalla” pitäisi taas jaksaa pimeät viikot kohti kirmaavaa kesää. Onneksi ensi viikko on vielä rikkonainen, vaikka loppiaisen mokomat paiskasivatkin viikonloppuun.

Pyhät sujuivat varsin rauhallisesti ja mikä parasta, myös yleistä tyytyväisyyttä lahjoja kohtaan oli havaittavissa. Itse sain tänä vuonna pukilta sukset. En tosin ymmärrä mitä vikaa veljen (nyt 28v) teiniaikaisissa Atomiceissa ja äidin vanhoissa monoissa oli, sauvankin katkennut hihna pysyi ihan hyvin solmulla kiinni! Nämä uudet eivät tosin tulleet yllätyksenä, sillä olin mukana elävänä painona testaamassa sopivia. Pohjien kanssa kun on joku juttu, joka testataan paperiarkilla. Lause kuvastaa hyvin "välineurheiluni tasoa". Minulle kun ovat aina kelvanneet toisten vanhat tai muutoin alekorista jämäpaloista kerätyt. Nyt ei tarvinnut keräillä, eikä juuri tahmaavalla pidolla voidella, sillä voi mahdoton; suksien pohjassa on karvat! Enää toivotaan kunnolla lunta ja latuja. Pertsaa on paha hiihdellä ilman.

♥ ♥ ♥ 

Joku meillä jaksaa uskoa kykyihini muutoinkin, kuin vain keski-ikää pakoon sivakoivana (huono)kuntourheilijana. Tai saattoivat sukset tietty olla vihjekin, mutta antajansa huomioiden en lähtisi arvelemaan eleen takana olevan sen kummoisempaa aietta, kuin korkeintaan puhdas sympaattinen sääli. 

Sain lahjaksi näet erinäisiä taiteluvälineitä:








Kosketukseni puuväreihin on lähinnä muistijälki lapsuuden värityskirjoista, jolloin valinta oli tehtävä kahden paskan vaihtoehdon välillä; hailakat puuvärit, tai sotkevat vahat. Näillä nykyisillä saa aikaan ihan kivoja kontrasteja, joihin 80-luvun sisarensa eivät yltäneet.

♥ ♥ ♥ 

Mitä enemmän ahdistun työkuvioista ja tulevasta muutoksesta niihin liittyen, sitä tehokkaammin olen liimaantunut kynieni kanssa keittiön pöydän ääreen kaikki ne kultaiset minuutit, joita omaksi ajaksi voi kai kutsua. Piirtää voi koska tahansa. Hetken, tai pidempään. Siinä missä maalaamiseen menee pelkkään valmisteluun rutkasti aikaa (raivaa keittiön pöytä, levitä suojaliina, levitä värit, paletit, siveltimet, sekoita pohjustus, sekoita ohennin, sekoita värit…), on muutamastakin kynänvedosta heti nähtävissä jotain valmista. Joskus on kiva tehdä tarkkaa…




…joskus vain luonnostella jotain vailla tarkoitustakaan saattaa mitään valmiiksi.








Piirtämisessä on yksi huono puoli. Se nielee kaiken muun. Kun lapseni olivat mallia vaahtosammuttimen kokoa, kuulin usein sanonnan ”puhe jää jalkoihin”. Tällä tarkoitettiin tilannetta, jossa noin vuosikas piltti opettelee niin uutterasti uutta taitoa, ettei sanojen oppimisille jää sijaa. Minulla kirjaimet jäävät kynän jalkoihin. Kun piirrän, en kirjoita. Kun kirjoitan, olen yleensä ollut piirtämättä jo tovin ja maalaamatta ainakin vielä pidempään. Kaikkeen kun ei luovuus tunnu riittävän, tai ainakaan aika. On kuin luovuutta olisi suotu vain tietty ennalta annettu määrä, eikä sitä siksi riittäisi valutettavaksi kuin yhteen askareeseen kerrallaan. Luojalle kiitos, minua ei ole paiskattu minkäänlaisella lauluäänellä. Naapureiden ja varmaan vähän perheenkin onneksi. Nämä luovat pakkomielteeni kun sijaitsevat melko matalilla desibeleillä kuitenkin.





En vielä kirjoita tiivistelmää, miten luokatonta kuraa se tämäkin vuosi piti sisällään (sarkastinen heh). Joten toivottelen tässä kohtaa hyvää viikonloppua ja koitan raahata persiini läppärin ääreen kirjoittamaan muutaman päivän päähän Ihan Oikean Uudenvuodenpostauksen.

Hali!



lauantai 22. joulukuuta 2018

Einesjoulu.



Tänä(kin) jouluna meillä syödään toisten äitien tekemää ruokaa. Perinne on pitkä ja jo kolmanteen polveen, sillä erotuksella, että edeltävät ovat sentään todistetusti itsekin laatikoita vääntäneet. Nyt seuraa tunnustus; en ole koskaan tehnyt laatikon laatikkoa jouluksi – enkä tee. Minulle ainoa oikea lanttulaatikon maku on Saarioisten reseptillä tehty. Kätevää ihmiselle, joka inhoaa ruuanlaittoa.



♥ ♥ 


Kävipä niin, että 21 vuotta jaksoin ylläpitää kirjoittamatonta vaadetta ruokkia minusta ja siitä toisesta tyypistä alkunsa saaneet itsetekoisesti. Pystyn yhä kirkkaasti osoittamaan elämäni kohdan, jossa sain kyllikseni keittiöhommista yhden ihmisen tarpeiksi. Sanotaanko vaikka näin, että siihen jaksoon liittyi kaksi vaikeasti allergista lasta, yksi keliaakikko ja kolme normaalia sapuskaa mättävää perheenjäsentä. Koska talous oli tiukilla, tein pahimpina päivänä neljät eri ruuat, ja leivoin toki erityisruokaisten leivät vielä päälle. Noista vuosista on enää jäljellä keliakia, ja sekin muutti pojan mukana pois kotoa. Vain yksi jäi. Totaalinen kylliksi saaminen kokkaamisesta.


Meillä syödään eineksiä. Ei vain jouluna, vaan oikeastaan ainakin sellaiset 4 päivää viikossa. Viikonloppuisin jaksan vielä juuri ja juuri pyöräyttää uunibataatit ja broitsunrinnat, mutta viikolla vatsantäytteestä vastaa teollinen osasto. Näin on nyt menty siitä lähtien, kun se ainoa, joka ei saanut lounasta kuin itse tehtynä, muutti kesänkorvalla kotoa, ja siten loppui sekin kokkauspakko. Nyt aikuiset syövät töissä ja lapset koulussa. Päivän toinen lämmin valmistuu mikron kilahduksesta noin kuusi minuuttia kotiin saapumisesta. Törkeää, eikö?



♥ ♥ 


Olen luopunut kiiltävästä naiskuvasta. Suorittavasta, pyhästä, tahrattomasta ja uhrautuvasta. Elämässä on lopulta aika vähän pakkoja. Sormenjäljet kaapinovissa eivät uhkaa kenenkään henkeä ja terveyttä ja ovat pyyhittävissä, kun omaan silmään osuvat. Aina eivät osu. Meillä ei ole erikseen siivouspäivää, edes joulusiivousta! Kuratassuiset koirat pitävät huolen siitä, että luututa muistaa ilmankin. Nyt kun lumi satoi maahan, tassukarvoissa kulkee eteiseen enää sepelimurut. Pyykkiä pestään yleensä useampi koneellinen kerralla, eikä kukaan muistanut tänäkään vuonna haravoida lehtiä ennen pakkasia. Ja se ruoka sitten…Niin, niitä pakkoja on lopulta aika vähän. Käy töissä. Maksa laskut. Vie koirat lenkille. Katso, että kaikilla on puhtaita vaatteita ja vatsassa apetta.

Länsimaisella naisella on vapaus valita. Ja kyllä, tiedän. Valinta on joskus näennäinen. Aloin minäkin ostaa valmiita gluteenittomia leipiä vasta kun talous sen verran koheni, ettei kauppareissu ollut enää neljästä eurosta kiinni. Mutta lähtökohtaisesti meille on suotu valinta toteuttaa sitä roolia, jota ihan itse ja omasta vapaasta tahdosta haluamme. Jos pidät pullien leipomisesta, kiva. Mutta jos leivot niitä hampaat irvessä, koska pullantuoksu on pakko, pysähdy hetkeksi miettimään kenen väitteestä toimit.

Voit leipoa pullia, koska pidät siitä
Voit leipoa pullia rakkaudesta perhettä kohtaan
Voit leipoa pullia, koska se tulee halvemmaksi, maistuvat paremmalta, ovat terveellisempiä tai mitä nyt ikinä syitä onkaan
Voit leipoa pullia, koska valmiin käntyn ostaminen on häpeällistä

Valintoja. Niitä eritoten.

♥ ♥ ♥ 


Syy miksi kirjoitan tästä, juontaa juurensa surullissävyiseen keskusteluun, jota olen vaihtuvien kohteiden kanssa aiheesta käynyt. Tässä muutama teema: 
Einekset ovat kalliita. Täynnä lisäaineita. Opettavat lapset väärille arvoille. Tekosyy. Vapauttavat aikaa jollekin muulle toiminnalle, joka se vasta itsekästä onkin!

Eli. Jos keitän kahden minuutin pastat, lämmitän sillä aikaa lihapullat ja kasvispihvit, olen itsekäs, koska aikaa jää ainakin noin 30 minuuttia vaikka räkiä kattoon, jos aiheelliseksi katson? Avannossa sinun on pyykkisi pesemän, kaivosta juomavesi ja lehmästä kohmeisilla käsillä maito…

Joskus on hyvä haastaa velvollisuuksiaan ja miettiä kenen ne oikeastaan ovat. Voiko tiukkojen ajatusmallien takana lymyillä oikeastaan toive muutoksesta? Mitä tapahtuu, jos luopuu edes osasta? Mitkä lopulta ovat pakkoja ja mitkä mielen tuotoksia? 
Toivon, että tulevaisuudessa meillä on kulttuuri, jossa naiskuvaa ei määritä tekeminen, vaan oleminen. Omissa nahoissaan, omalla tavallaan. Jossa jokainen saa helpottaa arkeaan haluamallaan tavalla tuntematta syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa. Jossa naisilla on aikaa myös omille jutuille, jos ne eivät sijaitse kotiaskareissa. 


♥ ♥ ♥ 

Joillekin joulu ei tule ilman perusteellista joulusiivousta, ja vain omatekemien laatikoiden tuoksu luo oikean tunnelman. Joku askartelee itse kortit, toinen jättää ne valmiitkin lähettämättä. Ihailen ihmisiä, jotka pitävät yllä perinteitä ja jaksavat. Minusta on yksinomaan hauskaa seurata somesta, miten ystävät puuhastelevat joulua. Ihailen, en kadehdi. Siinä on vissi ero. 


Tätä kirjoittaessa on enää kaksi yötä vuoden ihanimpaan juhlaan. Tänään aamulla varhain lastasimme marketin ostoskärryt täyteen laatikkoa ja rosollia, valmista kinkkua ja toisten tekemää leipää. Ja vieläpä kiusallisen hyvällä omallatunnolla. Jos nämä lapseni ja etenkin itsekkyydelläni saastutetut nuorimmaiset muistavat minut einesmutsina, ihan sama. Kai ne seuraavat polvet traumansa aina jostain repivät. 

Toivottavasti olet saanut tehtyä, mistä pidät. Ottanut aikasi ja rennostikin. Ja toivottavasti joulu on näköisesi, missä ikinä sitten oletkaan. Töissä, vapaalla, yhdessä tai yksin. 

Hyvää joulunaikaa sinulle, ihana. 




lauantai 15. joulukuuta 2018

Erään lajin fomo



Jotkut tekevät taidetta kusetuksesta, toiset kusettavat taiteella. Tähän päätelmään tulin kotva sitten, kun törmäsin eräässä erittäin realistista taidetta esittelevässä kanavassa ehtaan kusetukseen. Jaa mistäkö tiedän? Koska tämän lajin kusettajat harvoin ovat kylliksi älykkäitä tarkistaakseen ideansa ennen kuin lataavat lataamisen vuoksi ihan mitä tahansa, kunhan se saa aikaan ”VAU!” -ilmiön ansaittuine tykkäyksineen. 

Josta pääsenkin kätevästi päivän aiheeseen.





Lienet kuullut termin fomo? Kyseessähän on nykyvitsaus, jossa älylaitteen irtoaminen kädestä aiheuttaa raaja-amputaatioon verrattavan henkisen tuskatilan ulkopuolelle jäämisen uhasta. Sosiaalisen elämän yksi – samalla ehkä suurin – ulottuvuus kun sijaitsee ruudulla, jossa tykkäämiset, tarinat ja kuvat rytmittävät koko hereilläoloajan sisällön. Jos et seuraa, putoat auttamatta kyydistä. Pahinta. Siitä nimikin, fear of missing out. Vastaranta on nimennyt päinvastaisen tilan, johon ei liity tuskaa, ei pelkoa putoamisesta. Jomo, joy of missing out.

Tunnustan jomottelevani varauksetta. Viimeistään siinä kohtaa, kun FB ehdotti muisteltavaksi ruokapöytäni myyntikuvaa tekstillä ”sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 8 vuotta sitten”, totesin saaneeni ähkyn aliarvioivasta tykkää, klikkaa, jaa jaa ja vielä kerran, vaikka vanhaa, jaa – hötöstä.

En mitenkään leiki ylevämpää ihmistä tai väheksy sosiaalista mediaa. Tietenkin selaan Instaa, luen Facebookista kuulumisia, katson kivoja videoita. Mutta yhä useammin someähky ajaa epätoivoisiin tekoihin, kuten olemaan kiinnittämättä huomiota muuhun kuin valkoiseen paperiin, ja korkeintaan viivaan siinä. Sellainen kokonaisvaltainen Plaah erityisen kovalla P:llä. Tai ehkä mieleeni on talvi tehnyt pesän, joka painaa harteilla pimeän lailla. Pakottaa hidastamaan askelta, kättä, ajatusta. En tiedä. Jokin käskee nyt käpertymään itseensä. Suru?

Se mikään suru ole. Ihan saatanallinen ikäkriisi





Kävipä niin, että männäviikolla lipsahti lukemat siihen malliin, että jos vuosikymmen neljästä viiteen olisi kalenterivuosi, sijaitsen nyt heinäkuussa. Lähempänä siis joulua kuin edeltävää uuttavuotta. 
Uhkaavasti horisontissa väijyvä viisikymmentä ei ole tietenkään vanha. Minä vain olen niin myöhäissynnynnäinen, että sain elämänliepeistä kiinni vasta noin kahdeksan vuotta sitten. Kuin olisin ollut pakastettuna parikymmentä edeltävää vuotta, sillä erotuksella että niin pitkään pakastettuna näyttäisin nyt paremmalta. Siis sulatuksen jälkeen. Toisaalta perunasta tulee pakastimessa rakeinen, että tuskinpa itsekään olisin iho kimmoisana ja hampaat valkoisina arkkupakkasesta ulos ryöminyt. Mutta se perunoista ja takaisin ikään.

En halua vanheta. En! Ja samalla tietenkin haluan. Vanheneminen tarkoittaa, että

olen elossa
olen voittanut sellaisia tauteja ja sairauksia, joiden olemassaoloa en ole tiennytkään
solujeni jakautuminen ei ole missään kohtaa mennyt pahasti pieleen
olen kärsivällisempi
lempeäkin
vuodet ovat antaneet perspektiiviä ja ymmärrystä
olen oppinut useimmat läksyni
(kantapään kautta)






Olen aina tuntenut itseni vanhaksi. Varsinainen ikäkipuilu alkoi noin 28-vuotiaana ja on jatkunut kriiseillä sen koommin aina silloin ja tällöin tasaisin väliajoin. Tuolloin näet keksin olevani virallisesti vanha. (Huutonaurua!) Keksintöä kieltämättä vahvistaa, että jostain syystä ajaudun aina tilainteisiin, joissa todellakin olen vanhin. Pari aikuisiällä sutaistua tutkintoa ­– vanhin. Työpaikalla – vanhin. Sisarussarja – vanhin. Suurin osa ystävistänikin on minua nuorempia. Eivät onneksi ja Luojani paratkoon sentään kaikki, mutta yleisesti vanhimpana minulta tuntuu puuttuvan malli siitä, että elämä on kivaa ja viihdyttävää vielä vuosienkin kuluttua. Koska onko se oikeastaan? Epäilevä Mieleni voitelee kiihtyvää alamäkeä kohti rapistumista ja raihnaisuutta. Järkevä Mieli käskee pitää piposta ja pulkasta kiinni, sillä vauhti on hurjaa ja riemunkiljahduksista!

Mitä minä haluan (muuta kuin kääntää kelloa taaksepäin)? Eikä tämä ole jo taputeltu 18 vuotta kestäneen kipuilun myötä? Hei, aika mahtavaa, ikäkriisini saavutti juuri täysi-ikäisyyden! Koko tämän ajan minua on vaivannut kummallinen ”äkkiä nyt” -tunne. Että on viimeinen hetki tehdä ja sitä ja tätä, enkä koskaan oikein pääse kiinni mitä nämä sität ja tätät ovat. Hypätä laskuvarjolla? Opetella mandariinikiinaa? Että eipä tässä ehdi paljon somea selailla, on keksittävä mistä kaikesta niin kovasti jää paitsi, kun ikää tulee lisää. Tuli. Ja vieläpä vuosi kerralla!


Ei kannata äänen sanoa, saapuisipa uudet murheet. Sillä niin ne tekevät ja ihan erikseen sanomatta. Vaan tämä kriisi se on ja pysyy.





Mitä jos ei oikein osaa elää tätä elämää? Ja vielä pahempaa – mitä jos osaakin, mutta ei vaan ymmärrä osaavansa? Meillä jokaisella on oma fomo, joka ei koske lainkaan somea. Ehkä ihminen aina jollain tasolla pelkää jäävänsä jostain paitsi.

Hitokseen hankalaa on ihmisenä oleminen. Naisihmisenä etenkin.





Ikä on vain numeroita. Ja vähän leukahelttaa, kipeitä niveliä, aamuyöllä karkaavia unia. Toisaalta niille nuoremmille ystäville ainakin olen toiveikas esimerkki siitä, että elämää on vielä vuosien kuluttua. Hauskaa, eikö? Universumin Huumorivastaavalla on ollut kiva palaveri Herra Sarkasmin kanssa.

* * * 

Kaipa tämä taas tästä, kun keksisi mihin kummaan on niin kova kiire ja mitä ne ”nauti nyt, kun vielä voit” asiat mahtavat olla. Vähän niin kuin sanoisi raskaana olevalle, että nuku nyt, kun vielä voit. Yhtä hanurista. 
Täytyy varmaan postata Facebookkiin narinaa ikäkriisistä, ja nauraa sille sitten kun ”sinua saattaa kiinnostaa tämä julkaisu, joka tehtiin 8 vuotta sitten” taas tapahtuu. Jotain perspektiiviä nyt touhuun, nainen!





Osaatko sinä elää vahvasti omannäköistäsi elämää? Tunnetko olevasi vanha sielu vanhassa ruumiissa jo jokseenkin turhan varhain? Mikä on paras lääkkeesi aika loppuu kesken – paniikkiin? Mielellään jokin muu, kuin alkoholi ja PKV -lääkkeet (tirsk)…  

Halaus viikonloppuusi!