Kuulumisia, luovailua ja tulevan tuskaa.

Mitään erityisen mullistavaa ei tapahtumakalenterissani taaskaan sijaitse, joten kuulumiset ovat melko ohuita kaikkinensa. Mopokirjallisia, rippileirin pakollisia alkupäiviä, synttäreitä ja sen suuntaista nyt lähinnä. Niin ja sitä samaa pohjatonta surumielisyyttä, jonka katveessa on koko kesä enemmän ja vähemmän tähän asti kulunut. Tutuiksi ovat käyneet kolme mielentilaa; surullinen, kiukkuinen tai sitten sellainen apaattisen odottava, jotta kumpi näistä iskee seuraavaksi (sarkastinen naurahdus tähän).

Syksy pukkaa jo päälle, ajatteli sitä erikseen tai ei. Jostain pitäisi toimeentulo keksiä. 

En saanut paikkaa, jota hain, ja johon olisin  t o d e l l a  halunnut ja erityisen hyvin sopinut. Aina kiilaa joku samaa jo 10 vuotta työkseen tehnyt ja superlisäextrakoulutettu, kun omani ovat vain sinne päin. Jos jotain kiroan, niin näitä kaikille samanlaisia hakualustoja, joita ainakin kuntien ja valtion virat yleensä edellyttävät. Ensinnäkin niihin menee aikaa ihan *elvetisti, kun jokainen päivämäärä ym. pitää vetää pudotusvalikosta. Lisää koulutus…lisää työkokemus… Ja siitä huolimatta pitää lisätä vielä se varsinainen CV, jossa ON jo nämä kaikki! Aaaargh!!! Sitä paitsi, haastatteluun ei irtoa paikkaa, ellei ala ruuvata CV:tä kiinnostavammaksi. Toimi psykiatrina Ameriikassa vuoteen 2011, jolloin siirtyi opettamaan antropologiaa Oxfordin ylipistoon…

Mutta että tällaista. Paetakseni tuskallisia tunnelmia ja pakottavaa talousahdistusta, olen lähinnä luovaillut, huomatakseni, että piirtäminen käy edelleen tuskaisen kipeää, mutta niin tekee muuten ompelukin. Universumilla on yhä loistava tilannekomiikan taju.

Kopioin idean interneezistä, toteutus sentään oma. Puuvärit ja tussi. 

Kun ideat loppuvat...

* * *

Valmiita kuvia tuotoksista ompeluksista en voi laittaa, sillä osa saattaa mennä joululahjaksi. Mitäpäs sitä muuta heinäkuussa tekisi... (Pahoittelen kuvien laatua, koska paskankamerankännykkä).

Sain ystävällisesti lahjoittajilta isosti vanhoja farkkuja. mutta pitihän sitä kangaskaupassakin käydä.

Kaksipuolinen silitettävä liimakangas on ihan paras keksintö!

Puuhapajapäivä, perhe syö sohvalla. :D 

Kun pöytäpinta-ala on kortilla, pitää ottaa lattia haltuun erinäisten osien kiinnittämiseksi. Tämä toimii kutsuna labradorinnoutajelle. Ellu osallistuu kaikkeen. Aivan kaikkeen. 

Parhaat ja perheeltä vaalitut; ISOT Fiskarssin vaatturin sakset

Tästä alkoi farkkuharrastus vuosia sitten. Kovassa käytössä onkin ollut. 

Ja sitten vähemmän rokkihenkinen pitsisievistelyversio, jonka tein keväällä. 

Rakastan farkkua materiaalina. Etenkin kulunutta ja pehmeää. Siitä saa vielä vuosienkin käytön jälkeen vaikka mitä. Nahka taipuisi käsissä myös, mutta siihen pitäisi olla järeämpi ompelukone. 

* * *

Niin, käytiin me pikavisiitti Porvoossakin. Rakastan vanhaa kaupunkia ja talojen sisäpihoja! Kuvia en juuri ottanut, ehkä mieleeni sitäkin enemmän. (Ihan järkyttävä pissahätä nakersi keskittymistä noin 90 %. Miksi, oi miksi parin tunnin automatka saa rakon täydeksi, ja ensimmäisenä pitäisi aina etsiä vessa, vaikka ei malttaisi?)

Hirrrrveän hankala ottaa muuten kirkosta kuvia, joissa EI olisi jonkun turistin pää...

* * *

Perjantaina 15vee lähtee rippileirille viikoksi. Koska kumisaappaita tai sadeasua ei tietenkään voi pitää, toivomma poutaista viikkoa. Toivomma sitä kyllä muistakin syistä, ihan joka kolkkaan ja kaikille tarvitseville. Iloista viikkoa sinulle ihana!

Luvatut ja tehdyt

Tyttäreni hoiti maaliin ensimmäisen kesätyönsä ikinä. Pienen rahallisen korvauksen lisäksi saatu oppi oli aikuisuutta ajatellen sittenkin tärkeämpi. Tee minkä lupaat. Tee, vaikka tulisi jotain mieluisampaa.

* * *

Kävipä niin, että naapuri palkkasi tytön hoitamaan kissaansa viikoksi. Vastuullinen tehtävä käsitti ruokinnan lisäksi mm. hiekkalaatikon siivoamisen ja jo varsin iäkkään herrankissan kunnon tarkkailemisen. Hyvin luotettavan ja vastuuntuntoisen kissavahdin äitinä tehtäväkseni jäi enää lähinnä tukihenkilönomainen valvonta. 

Tyttö hoiti tehtäväänsä oikein maineikkaasti, vietti aikaa ja leikitti. Minua karttanut kissaotus otti hoitajansa heti omakseen. Kesätyö liiteli kevein siivin. Parin päivän kuluttua tytär sai ensimmäisen yökyläkutsun. Saanko mennä -kysymykseen veistelin jotain eikös sulla ollut kesätyö -suuntaan. (Myönnän, ei erityisen aikuista). Tytär nieli mutisten vastalauseet, mutta kun seuraava yökyläkutsu tuli sitten tuleviksi viikoiksi reissuun lähtevältä kaverilta, nähtiin jo krokotiilinkyyneleitä. Ihan tyhmää! En voinut tietää, että kaveri pyytää just silloin yöksi! Yhyääää….mää haluun mennä!

En heltynyt. Olisin voinut, mutta en tehnyt niin. Kerran luvattu myös tehdään. Kissa ei tee tässä mitenkään poikkeusta, vaikka olisin toki voinut ihan hyvin ruokkia mirrin illalla ja seuraavana aamuna. Mutta jos olisin antanut periksi, olisin samalla allekirjoittanut luvan, ettei sovittuja velvollisuuksiaan tarvitse hoitaa jonkin kiinnostavamman ilmaantuessa kiikareihin. Että kyllä joku muu tekee puolesta, sen kun vain menee mielitekojensa perässä. Sitä paitsi kissan hoitaminen sinänsä ei ollut mitenkään vastentahtoista. Vain se, että tuossa iässä elämä tapahtuu tässä ja nyt, eikä ainakaan muutaman viikon kuluttua. Myös ystävät ja yökylät.

Asia ratkaistiin varsin nykyaikaisella tavalla. Siskomerkkinen näet keksi kysyä veljeltään, kiinnostaisiko tätä ansaita helppoa taskurahaa. Minä en voinut vastaan inttää, sillä ainoa konkreettinen ehdottomuuteni oli kissan hoidetuksi tuleminen, ja se hoitaja en totisesti olisi minä, kuin äärihädässä. Sillä tietenkin olisin niin tehnyt, jos syy olisi sijainnut jossain muussa, kuin halusta heittää tilapäisesti hanskat tiskiin mukavamman tekemisen toivossa. Mutta mitä vastuuntuntoa sellainen opettaisi?

Koska velimies hoksasi menon tärkeyden suhteessa tapaan ansaita varsin helppoa rahaa, sijaitsin palkkaneuvottelujen välissä kohtuullisuuskomitean arvovaltaisena jäsenenä. Summa sovittiin, veli kävi hoitamassa ilta – ja aamuruokinnat oheistoimintoineen, ja siskolikka vietti mukavan helteisen päivän kaupunkipiknikin ja leffaillan merkeissä kaverilassa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Tai no, kissasta en ehkä mene takuuseen. Se kun suhtautui velimieheen samalla verkkaisella varautuneisuudella, kuin minuunkin.

* * *

Tee mitä lupaat, hoida loppuun sopimasi velvollisuudet. Siinä ihan muutama perusasia, joita eivät kaikki aikuisetkaan ole sisäistäneet. Joku voisi tässä kohtaa hihkaista, ettei veljen palkkaaminen ollut yhtä kuin hoitaa loppuun sopimansa velvollisuudet. Paitsi että on. Elämä ei ole jyrkän mustavalkoista ja yksi eri sävyjen havaitsemista helpottava seikka on omata jonkinlainen kyky luovaan ongelmanratkaisuun. Tässä kohtaa asia hoitui rahalla. Mutta niinhän ne työnantajatkin aikamme ja palveluksemme palkkaa vastaan ostavat. Urakoitsija palkkasi aliurakoitsijan. Kaikki voittivat.

Olen monesti itsekin ollut tilanteessa, jossa etukäteislupaus ei järin kiinnostellut enää toteutuksen hetkellä. Olen lupautunut lähtemään johonkin, tekemään jotain, ylipäätään mitoittanut voimavarani suoritettavaan tehtävään jollain tapaa väärin. Lupauksen hetkellä olin toki sata ja yksi varma. Tietenkin tulen/teen/voin! Mukavuudenhalu seuraa vasta laahaten perässä, joskus puhdas järkikin. Toisinaan vaikkapa muuttoavuksi vapaaehtoisesti lupautuminen kuukautta ennen sääennusteen täsmällisempää julkaisuajankohtaa saattaa hieman kirvellä kesän parhaan terassikelin, lapsivapaan viikonlopun ja hyvän ystävän pyynnön osuessa samalle illalle. Esimerkki on tavallaan nykytilanteeseeni huono, sillä menolaiskana todennäköisesti valitsisin vaikka kymmen muuttoa yhden valvotun yön krapulaatietävän sijaan.

Mukavuudenhalusta ja muuttuneista tilanteista huolimatta pyrin aina tekemään minkä lupaan. Muuten en voisi vilkuilla itseäni peilistä aamuisin. Joskus en voi muutoinkaan, mutta se liittyy enemmänkin ikään, kuin henkiseen selkärankaan (heh). Toisinaan käy niin, että sovittuun menoon tulee ihan oikeasti jokin este. Ainakin nyt yhden tyttöjenristeilyn olen perunut lapselle sopivasti sattuneen vesirokon vuoksi. Olisin varmasti voinut mennä. Mutta en vain voinut. Emo minussa oli hippakenkiä painavampi. Mikä ei tosin yhtään vähentänyt ärtymystäni Universumin Ajoitusvastaavan temppuja kohtaan. 

Äitinä joudun usein tasapainoilemaan luontaista heltymistä vastaan. Niin mielellään sitä silottelisi polkuja pienten varpaiden mennä. Liiaksi silottelemalla tekee valitettavan karhunpalveluksen. Niiden pienten varpaiden kun pitäisi vielä joskus askeltaa rosoisessa maailmassa.

* * *

Kissaviikko on siis ohi ja tärkeä oppitunti vastuusta suoritettu. Ensimmäinen kesätyö sujui lopulta oikein mallikkaasti ja toivottavasti poikii vielä tuleviakin. Vaikkapa koiranulkoiluttajana, lapsenvahtina, pienten askareiden suorittajana, ennen niitä varsinaisia ja isompia. Näillä alaikäisillä ja etenkin vielä kauan sellaisina pysyvillä ei järin montaa mahdollisuutta kodin ulkopuoliseen kevyeen työskentelyyn ole, niin tärkeitä onnistumisia ja kokemuksia kuin voisivatkin tarjota. Myös niistä vähemmän mukavista puolista. 

Että jos joskus satut tarvitsemaan hyvää ja luotettavaa kissavahtia matkasi ajaksi, saatan tuntea kaksi...

Pellossa elämisen jalo taito

Meillä eletään ihan pellossa. Huolestuneille kanssamatkustajille tarkennukseksi, että pelto kestää kesäkuukaudet, joilla on mittaa tasan koululaisten loman ajan. Tai hieman vajaan, sillä arkeen laskeutuminen alkaa noin viikkoa ennen kieroksi kääntyneen unirytmin kellottamisella tavanomaiseen. Miksi muuten arkeen muuten laskeudutaan, eikä vaikkapa kiivetä? Tai no...

* * *

Penkistä kiinni, nyt seuraa järkyttävä fakta; meillä lapset saavat kesällä valvoa – ja nukkua – pitkälti kuten haluavat. Kyseessähän ei ole enää varsinaiset taaperot, vaan toiskymmenellään murrosiän viivästynyttä unirytmiä oppikirjamaisesti noudattavat teinikset. Valvomiselle on asetettu kaksi ehtoa; se tapahtuu kotona ja hiljaa. Kotiintuloaika ei näet ole venähtänyt varsin unirajoitteisen (minä) ihmisen pirtissä, jossa nukkumapuuhiin on päästävä keski-ikäisen (edelleen minä) ihmisen sisäisen rytmin mukaan. Niin ja sellaisen, joka saisi kyllä aamuisin nukkua, mutta koiranunisena herää miehen kelloon joka kerta kuitenkin.

Teinikset siis nukkuvat pitkälle päivään. Mikä saattaisi olla vaikkapa suvun eräälle patriarkalle pöyristyttävä aihe. Luterilaiseen kärsimysnäytelmään kun kuuluu larpata elämää sen ankarimman mukaan. Aamulla noustaan kello 5.00, tehdään woimisteluliikkeet, otetaan karaiseva kylmä suihku, harjataan ruumis karkealla pyyhkeellä verinahkaan asti, jotta taas yhden päivän saa pilattua rikkaruohojen kitkemisen ja erinäisten muiden kesäaskareiden vuoksi, koska on lomalla.

Joutilaisuus on jokseenkin pelsepuupista, sillä siten hukka perii ja katajaan ihmistaimi kipeästi kapsahtaa. Vähintäänkin suorittaa sinun aina pitämän. Äläkä ainakaan sisällä istu hukkaamassa aurinkoista päivää! (Vielä pahempi, nuku). 
Mutta kun me ei kerrota Patri Arkalle. Kaikki voittavat. Minä saan aamupäiväni lukuisat tunnit ja teinikset roikkua toisten kaltaistensa kanssa linjoilla. Tyttömerkkinen näet puhuu facetimea ja poikamerkkinen pelaa netissä kavereidensa kanssa. Tai ehkä he suunnittelevat vallankaappausta ja tilaavat netistä uninkonsiemeniä. Sellaisiin puuhiin kun eivät nuoret voi muutoin ryhtyä, kuin muumioiden mentyä maaten. Jonka vuoksi valvominen on pelsepuupista ja kellon tulisi soida 5.00. Lomallakin. Tällä samalla pellossa -metodilla on jo kaksi Kunnon Kansalaista maailmalle valmiiksi saatu, joten huoli pois unifasisteilta; kyllä ne oppivat vielä töihin heräämään. Kesätöihinkin, kun sellaisia joskus saavat. Palkkapussi on yllättävän tehokas motivaattori monelle meistä aikuisistakin.

* * *

Nuoret osaavat vielä rentoilun taidon. Piti oikein miettiä missä kohtaa omaksuin pingottamisen osaksi persoonallisuuttani. Jossain tapahtui niin, että lomalla täytyi siivota kaapit, laatikot, huoneet, varasto, sohvan alta ja pestä ikkunat. Mutta vain sadepäivinä. Aurinkoiset tuli käyttää ulko - ja hyötyliikuntaan ja puuhamaasärkänniemiuimarantaleikkipuisto -sekoiluun aamuseitsemästä iltakymmeneen. Omakotitalossa ja neljän lapsen katraassa riitti toki puuhaa sitä erikseen suunnittelematta, sillä aina oli joku kasvimaa perkaamatta tai jonkun kellonajan ruoka tekemättä. Ironista kyllä, opin pingottamisen jalon taidon jo paljon ennen taloa ja katrasta. Ehkä noin vuonna 1891.

Suomalaiset sananlaskut suorastaan rakastavat ahkeruudesta ilakointia. Ei Luoja laiskoja elätä ja siitä edelleen. Kautta aikojen uurastaminen on nähty hyveenä, laiskuuden ollessa yksi kuolemansynneistä. Ihmispolon elämä on toki ollut raatamista ja kaskenpolttoa, eikä se Luoja totisesti aina laiskoja elättänyt, vaikka valtio niin nykyisin tekisikin. Sodista selvittiin kotirintamalla nukkumalla 45 minuuttia seisaallaan ja siitä aamulypsyn kautta tehtaaseen päiväksi, kun se toinen puoli potentiaalisesta työväestä pisti ylivoimalle kovasti hanttiin jossain syvällä kannaksella, ja nukkui vielä vähemmän. Aina oli waimowäellä vähintään joku villasukka tai virkkuu kesken, nekin hetket, kun olisi voinut vain olla ja lojua. Sitten meistä kasvoi kansa, joka uupuu työssään ja elämässään, jää sairauslomalle ja / tai määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle ajaksi X ja opettelee uutta suhdetta suorittamiseensa. Eikä se ole kenenkään vika. Työ ei ole enää ojankaivuuta, se väsyttää ihan eri tavalla. Muutos on ollut valtava ja nopea. 

Meillä ei ole ehkä ollut valmiuksia ottaa uutta asennetta lepoon. Edelleenkin vahvassa elää vanha kiinalainen sananlasku; kun ruumis on väsynyt, rasita mieltä, kun mieli on väsynyt rasita ruumista. 
Ei. 
Kun mieli on ihan oikeasti väsynyt – rentoudu. Tee niin myös, kun ruumis on väsynyt. Kun ylipäätään on väsynyt, kannattaa levätä, eikä riehua kortisolit vielä enemmän tappiin. Kiinalainen sananlasku on todennäköisesti ajalta loitsut ja muut tehokkaat hoitomenetelmät, eikä siten enää siirrettävissä tälle vuosituhannelle. Poikkeuksena toki hiipivä masennus; liikunnalla on ihan todistettavia vaikutuksia mielialaan. Eli jos masentaa, mene lenkille. Jos pää on tukala silkasta ajattelusta, ota kirja, nokoset tai lämmin suihku.

* * *

Meidän suvussa ahkeraliisan palkinnon ansaitsi ehdottomasti mummi. En tiedä nukkuiko se oikeastaan koskaan, ehkä seisaaltaan siivouskaapin nurkassa mopinvartta vasten. Niin siistiä ja vastaleivottua ei kellään ollut! Saksantunnit ja voimistelun lopetti vasta muistisairaus. Hellastakin oli pakko ottaa sulake pois. Viimeiset vuotensa mummi tuijotti seinää vanhainkodissa, jonka nimi oli jokin lehtoon tai iltaan liittyvä. Kuten niissä aina. Eikä tehnyt enää mitään, ei. 

Pappa kyllä otti lepiä, milloin ei kalassa ollut. Mutta kalastaminen on periaatteessa tuottavaa tekemistä kuitenkin, eikä ainakaan hurrikaanin lailla rätin ja imurin kanssa riehuvan waimon pakoilua. (Eipä). Mielestäni siinä piilee suuri viisaus; pitää osata ottaa rauhallista aikaa, milloin ikinä on sen tarpeessa.

Ehkä pitkä ja polveileva jorinani onkin vain huonon tavan kasvattajan puolustuspuhe lasten oikeudesta kesäpeltoon. Mutta tässä täytyy muistaa, että vuodesta kuluu 10 kuukautta loskasateisessa kello-orjuudessa kuitenkin. Kaksi rennosti otettua tuskin tekee ketään pilalle. Kenpä ties, näistä seuraavista kasvaa sukupolvi, joka ei jää pitkälle sairauslomalle uupumustaan, kuten vaikkapa allekirjoittanut hulluina vuosinaan. Satasta suoraan seinään (kuvainnollisesti) on kyllä tehokas, mutta ei niin kovin suositeltava tapa höllötä kaasua. Kätevintä olisi oppia tekemään niin ns. moottorijarrutuksella, eli ajoissa. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. 


Oli miten oli, näytti taas aurinko miltei paistelleen, vaikka meillä vaan nukuttiin. Miten hirveää tuhlausta.

Ja tänään en tee sitten yhtään mitään.

Parempi versio itsestään

Me Naiset julkaisi verkkosivuillaan aivan loistavan kirjoituksen romanttisista väittämistä koskien parisuhdetta. Voisin jättää tähän pelkän linkin, sillä asia kaikessa napakkuudessaan tuskin minun mielipiteistäni paranee. Väärinymmärryksenkin uhalla lisäisin listaan kuitenkin yhden ristiriitaisen väittämän; parisuhteessa saa aina olla oma itsensä.

Ihan alkuun tarkennus. Tietenkin parisuhteessa saa ja pitää olla aitona itsenään, sillä elämää ei larpata, eikä ihmissuhteissa kilpailla kirkkaimman kärsimyskruunun voittajuudesta. Myötä ja vastoinkäymisissä tavataan luvata myös vihkikaavassa, ja erilaiset mielialat nyt vain kuuluvat ihmisenä olemiseen. Läheisimmissä ihmissuhteissa täytyy saada olla paljaana ja haavoittuvana. Jokaisella on huonoja päiviä, joskus murkuttaa vielä aikuisenakin. Mutta olla omana itsenään sisältää myös pahimmillaan kuopan käyttäytyä toista kohtaa kuten nyt kulloinkin sattuu huvittamaan. Tällänen mä olen, mitäs läksit…

Nuorena minulla oli tuttavapariskunta, joka tappeli avoimesti ja julkisesti aina milloin satuimme silloisen avopuolisoni kanssa nelistään yhdessä aikaa viettämään, eli todella usein. Näistä julkisista tunteenpurkauksista jäi joka kerta yhtä karvas maku, lopulta ei edes arvannut kutsua heitä iltaa istumaan. Oli niin perin kiusallista kuulla yksityiskohtia henkilökohtaisista asioista. Toisaalta ainoat, jotka tuntuivat tilanteesta kärsivän, olimme me ulkopuoliset. Siinä oli ilmeisesti vakka kantensa hyvin valinnut, sillä tulinen taisto näytti toimivan heidän suhteensa polttoaineena. Vasta kun riidat laantuivat, hekin erosivat. Ehkä he sitten olivat omina itseinään parhaat versiot toisilleen. Tai ehkä eivät saaneet olla mitä oikeastaan olivat ja riidat vain joskus tulivat loppuun riidellyiksi, niiden perimmäinen tarkoitushan kun tunnetusti on muuttaa toista ja vallitsevaa tilannetta. Mene ja tiedä.  

Temperamentti on synnynnäinen taipumus reagoida asioihin, mutta jota ympäristö ja kasvatus muokkaavat. Kukaan ei siis periaatteessa synny heittelemään lautasia seiniin, vaan omaa reagointitapaansa voi tarkastella, jopa jalostaa. Missään muussa yhteydessä sitä tuskin voi tehdä niin tehokkaasti, kuin ihmissuhteissa. Itselleni ainakin läheiset ovat toimineet erityisen hyvänä osoittamaan heikot kohtani. Ja niitä on riittänyt, riittää yhä edelleen yhden elämän tarpeiksi.

Ajatukset synnyttävät tunteita, tunteet käytöstä ja käytös lopulta myös ajatuksia. Jotkut sanovat pystyvänsä hallitsemaan ajatuksiaan – hyvä heille – mutta me loput voidaan tässä triangelissa oikeastaan vaikuttaa lähinnä käyttäytymiseen. Toisin kuin uhmaikäinen tai murkku, aikuiseksi kasvettuaan ihmisolento oppii yleensä riittävällä tasolla hallitsemaan impulssiherkkyyttään. Lyhyesti; vaikka kuinka korvien välissä kiehuisi, ei kanssaihmisiään tarvitse polttaa karrelle. Jos esimies on epäoikeudenmukainen tai kollega ärsyttää, kuinka pitkää työuraa mahtaa ennustaa jatkuva kilahtelu kahvihuoneessa? Miksi sitten kotona tai lähipiirissä sama käytös olisi täysin hyväksyttävää? 

Olla oma itsensä, voisi kuulua myös näin; pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Ja tämän sanon nyt täysin vailla tekopyhää hymistelyä. Parempi versio itsestään jää toteutumatta monella muullakin alueella, kuin varsinaisesti lähisuhteissa. Liikenne – ja someraivo näistä ehkä yleisimmät esimerkit. Raivo-Raimot – ja Riitat ovat oikeasti aika raskaita ihmisiä alituisine kilahteluineen. Yksinkertaisesti vain huonoa käytöstä on turha yrittää verhota temperamenttiin, että mä nyt vain ole tämmöinen… Ei. Älä ole. 

En ole saanut olla oma itseni aina minäkään. En edes se parempi versio, saati paljas ja haavoittuva. Minulla on ollut väärän lajin huumorintaju, tyhmät ystävät, typeriä tapoja ja odotuksia. Jos ei kelpaa omana ydinitsenään, miten voisi edes yrittää olla parempi ihminen? Koska koin etten oikein saanut olla mitä olin, aloin olla pahin mahdollinen versio itsestäni. Lopulta en enää tiennyt, olinko oikeasti niin negatiivinen, vai puristivatko vaatimukset minusta kaiken hyvän. En syytä asiasta ketään, korkeintaan itseäni. Vähän jalostuneemmalla järjellä varustettuna olisin älynnyt puhaltaa pelin poikki aikaisemmin, tai ainakin ymmärtänyt kommunikoida paremmin ja ilman sitä iänikuista egojorinaa. Toisaalta pitkään ajattelin, että ehkä minä sitten vain olen vääränlainen. 

Jossain lähempänä neljääkymppiä aloin tutustua itseeni ihan alusta. Tällainen minä näköjään olen. Nauran näille asioille, näitä arvostan ja näitä elämässäni vaalin. Tässä ovat minun rajani ja tarpeeni, eikä kumpaakaan niistä kukaan läheiseni saa alituiseen polkea. Ja jos minun täytyy niin kovasti muuttua ydinitsestäni, on se toinen tyyppi vain väärän ihmisen seurassa. 

Joskus kaksi ihmistä yhdessä ovat katastrofi, mutta joidenkin toisten kanssa kaunis tarina. Eikä se ole kummankaan vika. 

Jos minun pitäisi antaa omalle tyttärelleni parisuhdevinkki, kuuluisi se jotenkin tähän tapaan. Etsi rinnallesi sellainen ihminen, joka saa sinusta parhaat puolesi esiin. Silloin voit aina ja kaikissa tilanteissa olla todellinen oma itsesi. Sillä vaikka tekisit välillä väärin, sanoisit tyhmästi, eläisit oletuksissa ja olemattomissa ajatustenluvuissa, tietäisit sen toisen haluavan olla juuri sinun kanssasi. Siksi, mitä sinä oikeasti sisimmässäsi olet. 

Vaan koska tyttäret eivät tapaa kuunnella äiti-ihmisten parisuhdeneuvoja, taidan varuiksi printata Me Naisten jutun tulevaa käyttöä varten. Siinä kun on sanottu ihan kaikki oleellinen kuitenkin.

Kuvaa vähemmän, elä enemmän (tai jotain siihen suuntaan)

Oletko koskaan istunut lapsesi kevätjuhlissa tai ystäväsi häissä kuvaamassa ikimuistoisia hetkiä kännykällä tai millä välineellä nyt kuvia kukin tahollaan sattuu ottamaan? Oletko keskittynyt saamaan parhaan mahdollisen otoksen, vangitaksesi tunnelman, pysäyttääksesi liikkeen ja – mikäli osaat homman minua paremmin – varmistamaan ettei taustalla sijaitse turhan häiritsevää. Kuten vaikka lipputanko, joka näyttää kasvavan morsiamen päästä, tai rippijuhlakalun takana kyyryssä kakkiva koira. Minä olen. Olen tuijottanut lapseni näytelmää pienen ruudun läpi, katsoakseni sitä myöhemmin pienen ruudun läpi. Koska lapsi todennäköisesti haluaa tähtihetkensä ikuistettavaksi. Olen tehnyt niin pyytämättä. En tee enää, ainakaan vailla painavaa harkintaa.

Oikein malliotos taas, tällä tekeekin paljon...

Kun nuorimmaiseni päätti alakoulu-urakkansa kättelemällä ja halaamalla Maailman Parhaan Opettajan, tein minä mitä muutkin vanhemmat omiensa kohdalla. Otin kuvan. Enkä vain yhtä kuvaa, räpsin kännykkäni hädässä otoksia, jotta edes yhdessä ei näkyisi käden heilahdus tai pelkkä selkä. Hetimmiten halauksen jälkeen jäin miettimään jotain perin järjetöntä. Halasiko lapsi molemmilla käsillään, vai vain toisella roikottaen vapaata raajaansa kuin rannalle nostettua lahnaa auringonpaisteessa? Kättelikö se kunnolla? Muistiko niiata pyytämättä? Enhän minä niitä nähnyt, minä kuvasin. Ei tietenkään hätää, saatoin tarkistaa tapahtumat sumeiksi zoomatuista (jo toinen hyvänä myyty paskakamerakännykkä menossa) jälkikäteen. Seikka, joka jäi vaivaamaan suuresti. Ei siis lapsen taitamattomuus, sillä kuvista kyllä näkyi kahdenkäden halaus, ei huolta mama. Minua näet vaivasi, etten taaskaan ollut hetkessä läsnä. Ainutlaatuinen, herkkä hetki jouti toisten samanlaistensa joukkoon, kuviksi laitteeseen, joita kukaan ei jälkikäteen juuri katso.

Kävimme rakkaan ystäväni kanssa eilen ihanassa Vaihmalan hovissa. Hetken mietin järkkärini mukaan ottamista, sillä rakastan valokuvaamista tapahtuen sillä tavalla oikeasti, en hyvänä myydyn paskakamerakännykän kautta. Valokuvaaminen on minulle meditaatio, johon en muuten oikein kykene. Kun etsin täydellistä kuvakulmaa, tarkennan tietäen kukan terälehteen, makaan milloin maassa tai puussa, olen eniten läsnä hetkessä. Kameraa en kuitenkaan mukaan ottanut, sillä vaikka olisinkin kuvatessa eniten läsnä hetkessä, en ole lainkaan läsnä tilanteessa. Huomioni vie yksityiskohtien kauneus, ei ympäristön jatkumo, joka liikkuu hetkestä toiseen lintujen laulussa, tuulessa, jalkojen alla ratisevassa sorassa, ystävän äänessä ja kaikessa siinä mitä valoinformaatio saa aivoissa aikaan kuljettuaan matkan verkkokalvojen kautta näkörataa pitkin perille; liikkuvaksi kuvaksi tulkittua todellisuutta. Otin kuvat ainoastaan kattohirsistä, ja nekin miehelle. Sillä jaamme niihin liittyvän saman haaveen. (Eikä tähän liity hirtehistä huumoria edes).

* * *

Älä ymmärrä väärin, en millään tavoin ja mitenkään halua ylevöidä itseäni valaistuneena valokuvausvastaisena propagandanaattorina, sillä ihminen on aina jakanut kokemuksiaan ja muistojaan toistensa kanssa. Puuduttavat valokuvakansiosessiot tuttavaperheen Kreikan matkalta ovat ehkä vain vaihtuneet Facebook - ja Instagram päivityksiksi – ja hyvä niin. Oma lukunsa on toki puoliammattilainen tai muutoin tärkeänä harrastuksena toimiva sisällöntuottaminen eri kanaviin. Kuvat ovat elinehto sellaisiin.

Tietenkin otan ja jaan kuvia, napsin niitä täältä kotoakin Suurena Humoristina milloin tilannekomiikka ylittää matalan kynnyksen lähettää kuva jollekin naurua arvostavalle kanssakulkijalle. 

Koira turkin ajamisen jälkeen. Vai sittenkin turkki koiran ajamisen?

En jaksa enkä halua katsoa ainutlaatuisia hetkiä pienen laitteen näytön läpi, jos voin kokea tunnelman autenttisesti ja läsnä mieleeni painaen. Aivojen tallennusjärjestelmässä on vain yksi iso ongelma. Se ei toimi luotettavasti. En enää muistaisi miltä esikoinen näytti ensimmäisenä koulupäivänään aivan liian suuressa pulpetissa jalat tuolilla roikkuen, ellen olisi ottanut siitä kuvaa. Surullista, mutta niin totta. Jotta voin palata joihinkin hetkiin, ei ole hataraan päähäni luottaminen. Ja kyllä minä haluan. Joskus ja pienesti ehkä kuitenkin, varttuneen vanhuuteni hetkinä, tai ainakin kun omansa aloittaa koulutaipaleensa. Kylläpä onkin ihan kuin isänsä!

* * *

Japanilaisturistien sanotaan ottavan niin paljon kuvia, koska loma tavallaan tapahtuu vasta kotosohvalla niitä jälkikäteen katsoen. Että matka on periaatteessa vasta väline saavuttaa myöhempi rentoutunut autuus, eli varsinainen loma. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta mikä minä olen sellaista kummastelemaan. Pääasia kai, että lomatunnelma jossain kohtaa koskettaa muutakin kuin lompakonpohjaa. Jotain pienesti turistia minussakin lienee, sillä olen omassa todellisuudessanikin palannut Espanjaan kuviensa kautta. Haikaillut ja muistellut. Sellaisella on toisinaan oma erityinen arvo.

Kuvaa vähemmän, elä enemmän, tai ehkä sittenkin, malta elää myös kuvattavassa hetkessä. Näin yritän muistaa. Että kuvaaminen ei lipsahtaisi enää olemaan fokus, vaan itse tapahtumaa tukeva myöhemmän ajan muistitikku. Vapaaehtoinen ja harkittukin. Tai ainakin tiedostaa, että ihan joka hetki ei tarvitse olla heilumassa kameran kanssa. Kuten nyt vaikka lapsen viimeisenä alakoulupäivänä, viimeisen halauksen ja kättelyn aikana.

(Noloa!)

Siitä huolimatta

”Kun ei tarttis enää aamulla herätä”. Näillä sanoilla minua tervehti eräs hyvin tuntemani poikettuamme luonaan kauniin päivän päähänpistona poikaseni kanssa. Tokaisu oli vasta alkukattaus, sillä sitä seurasi asianmukainen litania erinäisistä epäkohdista, hukkaan menneestä elämästä ja vääristä valinnoista. Jos happamuudesta voisi tehdä patsaan, tässä olisi helposti aloillaan pysyvä malli.

Aamujensa äkillistä hupenemista toivonut osaa olla tyyni ja maailman lempein, mutta hänen toinen puolensa on muumilaakson mörkö. Ja nyt en tarkoita kaikkien rakastamaan Lempäälän omaa Mörköä, vaan alkuperäisen tarinan hyistä ja pelottavaakin. Paitsi että minä en häntä pelkää – korkeintaan kärventymistä kaltaisekseen. 

Möröllä oli ilmeisen huono päivä, jonka vuoksi koko eletty elämäkin oli huono. Vaikka Mörkö kyllä todennäköisesti keksii väittää asiaa päinvastoin. Pilalle mennyt elämä kun on mielestään varmin tapa tuottaa huonoa tuulta tuleviinkin päiviin. Seikka, josta lie turha alkaa vääntämään, milloin mörköpäivä kohdalleen osuu. 

Kahdenkymmenen korvia kuumottaneen minuutin jälkeen lausuin kotimatkalla pojalleni painokkaat sanat; älä koskaan, ikinä anna minkään tehdä sinusta noin katkeraa! Vaikka mitä tapahtuisi, päätä päästä yli. Sillä katkeruus ei ole koskaan kohtalo, se on aina valinta. 

* * *

Käynnistä tuli paha olo tunneiksi, yöllä oli hankala saada unta. Mikä ei sinänsä ole mitenkään epätavallista huonon nukkumisen asetuttua päälle sinnikkään matalapaineen lailla. Negatiivinen ryöpytys pääsi kuitenkin jollain tapaa livahtamaan ihon alle. Ymmärrän häntä hyvin. Kokemus vain huonoista valinnoista on varmasti todellinen kantajalleen, eikä sitä tuskaa ainakaan loivenna ymmärrys ajan rajallisuudesta. Elämä ei ole reilua, eikä hyvää tuuria jaeta tasatahtiin vastoinkäymisten kanssa. Valinnat ovat kuitenkin olleet omiaan, eivät olosuhteiden tai kenenkään toisen ihmisen pakottamia. Ihminenhän aina niin mielellään syyttäisi muita, eikä suostu ymmärtämään tehneensä parhaansa sillä hetkellä, sen aikaisen ymmärryksensä valossa. Katuminen joskus myöhemmin ei auta. 

Enkä minä väheksy, elämä ei totisesti ole hellintä puoltaan näyttänyt. Huonomminkin voisi silti olla. Paha olo on joskus oksennettava ulos, se joskus on vain valitettavan usein läsnä nykyisin. Millä autat sellaista, joka ei edes halua tulla autetuksi?

Jos luetella alkaisin, löytäisin heti tusinan syitä olla nousematta aamulla. Mutta yksikin syy nousta, on kyllin hyvä perustelu kammeta ruoto pystyyn ja kintut lattialle. Miksi luetella epäonniensa määrää? Millä oikeudella vaatisin elämäni menevän oman käsikirjoitukseni mukaan, kun se ei mahdollista muillekaan? Voimme näennäisesti saada kaiken haluamamme, jopa järjellisessä järjestyksessä. Olen itsekin saavuttanut suurimmat unelmani. Joitain niistä kieltämättä myös iäksi menettänyt. Kaikki saavuttamamme ovat lopulta mahdollisia vain tässä hetkessä, huomenna voi olla jo toisin. Toisaalta mikään kerran annettu ei kokonaan pyyhkiydy pois, vaikka se muuttaisi muotoaan. Meistä jokainen on kesken tarinaansa, mitä tahansa voi vielä tapahtua. Hyvässä. Pahassa. Luomme itse merkityksiä tapahtuneille, annamme niille sanoja, leimoja, määritelmiä. Se mikä toisen lyö maahan, nostaa toisen entistä sinnikkäämpään ylös. Niin se vain valitettavasti on.

* * *

Luin eilisen lehdestä itseäni nuoremmasta isästä, joka sai kuolla kotona. Hänelle ei enää tullut uutta aamua. Ehkä hän oli jo tavallaan toivonutkin lähtöä, väsynyt kipuihin ja ruumiinsa rajoituksiin. Kirjoitus kolahti, sillä huonosti nukutun yön jäljiltä taipumus happamiin mietteisiin on minussakin tehdasasetuksena, milloin pääsevät takavasemmalta yllättämään. 

Punainen raivo hiipui väsyneessä päässäni. Se joka intti, että johan se nyt on prkl kun päivät kuluvat hukkaan hiihdellessä seiniä pitkin. Sillä kuluvatko ne? Kun istun tässä, näen iloisen keltaiset orvokit takapihan terassilla. Kuulen lasten leikit pihalla, tietokoneen hurinan. Tunnen koiran lämmön varpaitani vasten. Sen turkki on pehmeä ja siloinen ja ihana. Öisinkin se käpertyy jalkojani vasten, milloin sohvan ja sängyn väliä kuljen. 

Puuttuuko minulta oikeastaan mitään? Voin nähdä surkeuteni. Luetella kaikki muutkin epäkohdat. Käydä läpi tarkasti yksitellen menetykseni ja pettymysten aiheet, oikein marinoida mieltäni murheilla, sillä kylläpä niitä on riittänyt! Mutta miksi antaa yhden yksittäisen päivän (yön) ankeuden määritellä hetkiä tästä eteenpäin, kun voi valita myös toisin? 

Siitä huolimatta, että nukun huonosti tai vain muutaman tunnin, päätän antaa sen vaikuttaa mahdollisimman vähän. Siitä huolimatta, että epäreiluja asioita on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, päätän antaa niiden vaikuttaa mahdollisimman vähän. ”Siitä huolimatta” on eräs tärkeimmistä ohjenuoristani. En halua enää takertua mihinkään yksittäiseen, sillä vaikka kuinka pelottaisi, ahdistaisi, väsyttäisi, ärsyttäisi tai mitä ikinä, voin silti toimia toisin. En voi päättää olla pelkäämättä, mutta voin toimia pelosta huolimatta.

Tästä vielä esimerkki elävästä elämästä. Kärsin aivan valtavasta korkean paikan kammosta. Taannoisella Wienin matkalla huomasin kauhukseni istuvani maailmanpyörässä, jonka turvallisuusmääräykset tuskin (?) kotomaassa lävitse menisivät. Hetkeä ennen olin lausunut huolimattoman ”kyllä”, sillä haluni nähdä kaupunki kattojen päältä oli ratkaisevan sekunnin verran suurempi, kuin pitelemätön kauhuni korkeita kohtaan. Sitten olikin myöhäistä perääntyä. 

Jo astuessani kiikkerään vaunuun tiesin tehneeni kamalan virheen! Tärisin kauttaaltaan. Puristin tankoa rystyset valkoisina, rutistin leuan rintaan ja silmät tiukasti kiinni. Vaunu liikkui kohti maailmanpyörän korkeinta lakeaan, piinallisen hitaasti, pysähtyen lopuksi ylös. Olin oksentaa silkasta kauhusta. Tuuli keinutti meitä tuskin huomattavasti, mutta tarpeeksi, jotta silmät oli pakko avata. Painoin itseni kaikin voimin vaatimatonta selkänojaa vasten. Liimasin katseeni lattiaan. 

Seuraava kierros oli jo vähän helpompi. Kolmannella otin kuvia, katselin vapautuneesti ympärilleni, ehkä pienesti jopa nautin. Suurin riemu tuli kuitenkin tästä; peloistani huolimatta pystyin.

* * *

Älä anna ankeuden pilata päivääsi. Tiedä, ettei mennyt ennusta tulevaa, ja että vielä on aikaa vaikka mihin. Vaikka et voisikaan hallita ajatuksiasi, hylätä pelkojasi tai olla välittämättä kivusta ja kärsimyksestä, voit päättää niistä huolimatta yrittää tehdä toisin. Ja jos katkeruus milloin tarraa tiukasti, rimpuile henkesi hädässä irti. Itsesi, mutta myös läheistesi vuoksi.

Näin itse ajattelen ja näillä menen. Aina seuraavaa maailmanpyörää kohti.