Hyvästit

 

Olen miettinyt tätä. Punninnut puolelta jos toiselta, pääsemättä oikein mihinkään. Paitsi korkeintaan alkuun. Mutta minähän rakastan alkuja! Loput tulevat rakastamattakin.

 

On tapahtunut niin paljon tapahtumatta oikeastaan mitään. Mitä siitä kertoisin? Että aloitin uuden työn, josta saatan pitää. Ja ettei haittaa vaikka en pitäisikään. Se avaa ovia muihin. Jatkan toistaiseksi myös toista työtäni, kunnes en enää jaksa, tai ei ole enää järkeä. Jälkimmäistä mietin paljon. 

Leikkautin pitkät hiukseni. Ostin lankaa ja puikot. En ole kutonut mitään kolmeenkymmeneen kahteen vuoteen. Käyn ilmajoogassa ja uimassakin, vaikka vesi on 12 asteista. Teen ja kokeilen asioita, joita en olisi koskaan uskonut. Haastan itseäni ja rajojani. Se tuntuu pelkästään hyvältä, eikä lainkaan niin pelottavalta. Mitähän muuta? Niin, vesivahinko vol.2 on vihdoin korjattu ja tavarat saatu paikoilleen. Ja olen saanut oikean diagnoosin ja hormonilääkityksen, joista kumpikaan ei auta. Oireita on nyt enemmän, kuin ennen kumpaakaan. Mutta pärjään, hyvin. 

 

Mistä siis kertoisin? Tai miten? Haluaako kukaan lukea kryptisiä, löyhästi symboliikkaan nojaavia lausekudelmia, joiden sanoilla leikittely antaa varsin kepeän ja helpon vaikutelman vaikka niiden takana on tarkkaan mietitty tajunnanvirta? Vai kerronko arkisia kuulumisia, yhä harvenevaksi käyvin päivityksin, ensin viikon, sitten kahden, lopulta kuukausissa mitattavan määreen välein? Tai ehkä pidän narisevaa vertaisvaivapäiväkirjaa endometrioosista ja adenomyoosista, migreenistä, unettomuudesta, toisinaan vaivaavasta vitutuksesta ja välilevynpullistumasta vain halutakseni sittenkin loikata letkeään huumoriin ja nokkelaan sutkautteluun, josta olen myös läheisilleni tunnettu? Voisin toisaalta jatkaa kaiken pohdintaa, olevan ja elävän. Ihmisyyden. Siinä olen hyvä. En tiedä. En osaa sanoa. Ainoastaan sen, ettei kirjoittaminen tunnu enää samalta. Mikä on oikeastaan vale, sillä rakastan sormien liikettä näppäimistöllä. Tämä tulee niin helposti, ponnisteluitta, vastoin kuin moni muu asia elämässä. Sisältö ei vain enää vastaa kysymykseen, joka on kaiken kannattavan alku; mitä ja kenelle.

 

Tämä blogi on ollut haastavin. Se ei ole koskaan lähtenyt samanlaiseen lentoon, kuin kaksi aikaisempaa, ne nimettömät. Niissä kirjoitin henkisestä kivusta ja kasvusta siihen pakotettuna − useimmiten. Olen parhaimmillani juuri niin. Mutta kun elämäni on vuosien saatossa muuttunut täysin. Lepattava mieli on saavuttanut jonkinlaisen keski-ikäisen pysähtyneisyyden ja rauhan. Toivon tyynen tulleen jäädäkseen.

Tätä blogia on vaivannut sama sekainen ja mihinkään tarttumaton tunne, kuten elämääni ylipäätään. Siinä on kaikesta vähän, mutta ei oikein mistään paljon.
Kirjoittamisesta on tullut tavallaan velvollisuus. Jos en kirjoita, blogi unohdetaan. Jos kirjoitan, en silti etene. Vielä kun tietäisi mihin pitää niin kovasti edetä. En tavoittele blogilla mitään, mutta ehkä juuri se onkin osa ongelmaa? Ihmisellä kaiken tekemisen takana on jokin tavoite, joko lisätä hyvää oloa tai vähentää kärsimystä. Mikä blogi on sellainen, jota tuskin kukaan lukee, jota tuskin koskaan päivitetään ja silloinkin vailla punaista tai minkään väristä lankaa? Mitä jos kirjoittaisin tälläkin ajalla vihdoin sen kirjan? Tai jotain muuta tavoitteellista. Sitä olen lähinnä alkanut miettiä.

 

Yhteen postaukseen menee valtavasti aikaa. Aiheen muotoutumiseen, kirjoittamiseen, kuvien ottamiseen, muokkaamiseen ja lisäämiseen. Kymmenessä vuodessa niin moni asia on toisin. Nyt pitää olla visuaalinen, luova, säännöllinen ja uudistuva. Etenkin persoonallinen ja kiinnostava. Erottua. En usko olevani näistä mitään tarpeeksi. Älä ymmärrä väärin, tavallisuudessa ei ole mitään vikaa. Siinä on, ettei oikein osaa vetää rajaa, mitä kaikkea kertoa omilla kasvoillaan ja mitä jättää pois. Anonyyminä kaikki oli helpompaa. Vapaata.

 

Aikaisemmin blogiin riitti puhutteleva teksti. Tässä kuolevien kirjojen ajassa harva jaksaa enää pelkästään lukea, eikä minusta ole ääneen kertojaksi. Ajattelen kirjaimin. Aivoni ovat kymmenessä vuodessa oppineet rakastamaan sormien kosketusta näppäimiin. Kirjoittaessa olen iätön, ajaton ja paljaan rehellinen. Ei minusta ole höpisemään YouTubeen tai vastaavaan. Lakkasin uudistumasta mukana, vaikka alkuun sitä paljon pohdinkin.

 

Kun aloin pitää illat kännykkäpaastoa, avasin tietämättäni Pandoran lippaan. En jaksa enää roikkua netissä. En selata hassuja kissavideoita, enkä päivittää kolmatta kuulumista juuri tänään. Kävin kaupassa, maski huurrutti silmälasit. Blaablaa. Samalla jättäydyn yhä kauemmaksi kaikesta siitä, joka pitää minua kiinni kaiken tapahtumisessa. Joudun kysymään ystäviltäni kuulumiset, kun en niitä voi enää lukea muualta. Surkeaa, eikö? FoMo ei kosketa, ihan sama mistä muusta jään paitsi, jos lehdelle jääneen vesipisaran kauneudesta en. Se on kääntyvän ihmisen kapinaa, jos mikä. 

 

Minulla on hyvä olla näin. Tässä, täällä ja tällä tavoin. Ymmärsin sen eilen ajaessani kohti saunaa, lehtien kullatessa maisemaa, moottoritien hälyn jäädessä yhä kauemmas. Ja hetkeä myöhemmin, saunan vielä höyrytessä ihollani, laskeuduin kylmään veteen kaikki aistit auki, tunsin tulleeni perille. Tämän sanominen voi kostautua, mutta otan riskin. Olen perusonnellinen, tyytyväinen, vastoinkäymisten keskelläkin. Minulla on elämän peruspalikat kunnossa. Ja se riittää.

 

Ehkä tämä ei olekaan pohdintaa, vaan hyvästit. Ehkä jätän tulevaisuuden auki, tietäen että kaikki keskeneräiset asiat jäävät vaivaamaan. Jos nyt laitan viimeisen pisteen, olenko helpottunut vai kadunko myöhemmin? Aina voi aloittaa uudelleen. Sen jos minkä tiedän liiankin hyvin. Siksi olen kai oppinut rakastamaan alkuja.

 

En halua pitkittää tätä enempää. Olen sanonut jo kaiken tarvittavan, vaikka vasta ensimmäistä lukua tapailin. Epämääräinen horjuminen minun ja kirjoittamani hahmon välillä päättyy tähän. Enää ei tarvitse miettiä mitä kaikkea voi kertoa kertomatta liikaa, jäljelle jäävästä ei mistään. Niin moni asia koskee läheisiäni, niin moni asia huolettaa minuakin liikaa. Tuntuu tyhmältä avautua vesivahingoista ja vaivoista, kun ympärilläni surraan paljon isompia. Mutta elämään kuuluu koko kirjo. Kipu, ilo, onni, suru, epätoivo, rakkaus, masennus, kiitollisuus, uupumus, tarmo ja loputon kyky nousta yhä uudelleen. Vain muutama mainitakseni.

 

Olen suunnattoman onnellinen sinusta. Kuljit mukana ja luit ja kommentoit. Kirjoitin tätä juuri sinulle, sillä muuten olisin voinut kirjoittaa vain päiväkirjaa. Erityiskiitokset jätän Sohvasialle. Kuljit matkassa kai pisimpään. Olet lukenut ne kaksi edellistä ja siksi ehkä tiedät parhaiten mistä kulloinkin kerroin. Jaksoit uskoa minuun silloinkin, kun itse enää en. Se on mittaamattoman arvokasta. En ole koskaan nähnyt sinua, mutta pidän sinua silti ystävänä. Kiitos kaikesta.

 

Kyllä, nämä ovat hyvästit. Ajatustuulia päättyy nyt tähän. Sähköpostia saa laittaa edelleen, kommentit käyn lukemassa ja vastaamassa, tietenkin.

 

Voi hyvin, usko itseesi ja arvoosi, rakasta vaikka et aina saisi rakkautta takaisin. Ota elämä avosylin vastaan sellaisena kuin se on, odottamatta kohtuutta, pelkäämättä pahinta. Sinä selviät kyllä. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa, myös hyvässä.


Sileitä kiviä poluillesi!

-N-

 

 

Kännykkäpaasto ja antimultitaskaaminen

 

Ystäväni vinkkasi taannoin naisten ADHD:stä. Tutkivaa journalismia toteuttaakseni kävin kurkkaamassa oirekarttaa minäkin. Joistakin sain täydet pisteet ja jotkut eivät osuneet sitten ollenkaan. En ole ylivilkas tai impulsiivinen, mutta toisaalta valitsemisen vaikeus ja yliherkkyydet ovat arkipäivääni. Tai tietenkin osaan valita. Valinnat vain käyttävät ihan tolkuttomasti kovalevyä.

Oletko nainen ja törmäilet huonekaluihin? Potkitko pikkuvarpaasi mustelmille tai putoavatko tavarat käsistä? On tutkittu, että kuukautiskierto vaikuttaa onnettomuusalttiuteen, eli yleiseen koheltamiseen. Toki muitakin syitä on, eivätkä ne aina sijaitse kirjainyhdistelmän takana. Itselläni tavaroiden putoilu käsistä helpottui samaa tahtia niskavamman paranemisen myötä. Käsillään toistuvaa samankaltaistyötä tekevillä hyvin yleinen ranteen hermopinne aiheuttaa myös tätä vaivaa. Bingo! Moneen asiaan löytyi siis jokin yleisesti hyväksyttävä selitys. Sitten oli taas monta osumaa ja oivallusta. Voisiko minullakin olla ADHD?

 

Olisi helpottavaa saada diagnoosi, selitys tälle kaikelle. Miksi olen niin kuormittuva, miksi minun on vaikea aloittaa mitään, miksi luovutan ennemmin kuin ponnistelen loppuun? Pystyn keskittymään kyllä hyvin, mutta se vie aivan valtavasti voimavaroja. Olen aivan puhki intensiivisten tapaamisten jälkeen, vaikka lataus olisi vain positiivinen. Kärsin vaikeasta unettomuudesta, joka muuttaa aina välillä muotoaan. Milloin heräilen koko ajan, milloin nukun, mutta unet loppuvat kahdelta. Mikä minua vaivaa?

 

Nykyaika.

 

Rakastan tätä aikaa. Uteliaalle jousimiesluonteelleni on taivas saada vastaus kaikkeen heti, eikä soittamalla suvun metusalemille tai lampsimalla kirjastoon pölyttyneen tiedon kammioon. Päivitetyn vastauksen kaikkeen saa heti. Selailen erilaisia tutkimuksia, luen mielenkiintoisia artikkeleita, jonka vuoksi rakastan myös kännykkääni. Se on aina saatavilla. Se on portti kaikkeen tietoon ja kaikkiin niihin ihmisiin, joita tapaan liian harvoin. Havahduin kuitenkin eräänä iltana käytösmalliin, joka saattaa ylläpitää kuormitustilaa. Jätä sana saattaa pois. 

Iltani kuluvat usein näin. Seuraan jotain kiva sarjaa / dokumenttia, luen samalla lehteä, juttelen perheelle ja etenkin − selaan kännykkää. Pahimmillaan (yleensä) näitä kaikkia yhtä aikaa. Multitaskaan ja keskityn moneen asiaan. Parasta! Meillä on jopa olohuoneessa kaksi televisiota, jotta ylemmässä voi pyöriä uutisia tai sporttia tai mitä ikinä ja alemmassa jotain hömppää. Televisio sanan varsinaisessa merkityksessään ei tosin ole käytössä. Kaikki ohjelmat katsotaan netistä, silloin kun itselle sopii. En eden muista, milloin olisin kytännyt jonkin ohjelman alkamisaikaa! 

On vallan helppoa uppoutua kahteen näyttöön ja vilkuilla kännykästä Iltasanomia ja vastailla kavereille viesteillä. Iltaisin tulee yleensä mieleen asioita, joita päivällä ei. Ai niin, koska auton katsastus olikaan? Trafin sivuilta se selviää. Puhelinlasku piti maksaa, koirille ruokaa, pyykit koneesta. Hyppään kuin sähköjänis asiasta ja tehtävästä toiseen. Mieleni hyppii, vaikka istuisin tukevasti takapuolelllani. Maksun aika tulee yöllä. 

Onko minulla siis ADHD? Tuskin. Olen ylikuormittanut aivoni. Jos nyt mietit mistä voin varmaksi tietää, tein yksinkertaisen ihmiskokeen. Kännykkäpaaston.

 

Ei kännykkää ja multitaskausta enää iltaseitsemän jälkeen. Koska luurin tarkistelu on minulle automaattinen toiminto, siirsin puhelimen fyysisestikin kauemmas. Toki toisinaan on ihan pakko vastata viestiin, tai hoitaa jokin asia. Mutta väittäisin, että kaikesta kännykän iltakäytöstä 99 % on täyttä turhaa. Pyykitkin voi pestä aikaisemmin ja maksettavat laskut hoitaa päivällä. Naistenlehden lukeminen ja Tv on joko tai. Iltaisin rauhallista venyttelyä ja aamuisin kirkasvaloa. Olen nukkunut kohtalaisen hyvin. Noh, minun hyvä voisi olla toiselle onnetonta räpellystä, mutta en ole enää (koputtaa puuta) juurikaan jäänyt hereille kello kaksi jonkun tai jonkin painettua aivoissani on-nappulan pohjaan.

 

Valitettavasti (tai ehkä onneksi) kännykkäpaasto on ulottanut lonkeronsa laajemmallekin. En enää selaa somea, kuten ennen. Tämä rajoittaa erinäisten ryhmien, blogien ja monen muun mukavan seuraamisen. Muutos on tuonut mukanaan paluun takaisin hitaaseen elämään. Joo, tiedetään. Tämä on sitä akkainlehtien muotilöpinää, milloin kenenkin julkkiksen hoksattua haluta samaa. Omalle kohdalle osuessaan kyseessä on kuitenkin Oivallus, isolla ja lihavoiden. Kuntosali alkaa vaihtua ilmajoogaan ja talviuintiin. Valitettava totuus on, että kunnon salirääkin jälkeen seuraa kaksi paskaa yötä, halusin tai en. Palautuminen on todella hidasta. Lihaskivutko herättelevät joka käänteessä, en tiedä. Ehkä ylikunto ja työuupumus neljän vuoden takaa kummittelevat edelleen, ehkä läpi koko lopun elämääni. Niinhän ne asiaa tutkineet sanovat, ettei kuormituksen sietäminen kunnon loppuunpalamisen jälkeen palaa enää koskaan ennalleen. Rima on nilkoissa ja sillä eletään mitä eteen saadaan.

 

Miten asiat sitten ovat menneet tälle tolalle? Hiljalleen, huomaamatta. En ole tehnyt tietoista valintaa räplätä luuria kaiket illat, tai pilkkoa keskittymistäni ja huomiotani jatkuvasti osiin. Niin vain kävi. 

Pärjäisin hyvin ikuisella 80-luvulla. Kun TV-kanavia oli tasan kaksi ja viihdeohjelmien vitsit kiusallisen pitkiä. Siinä missä nyt kuuntelen äänikirjatkin nopeutettuna, Walkmanilla ei kannattanut kauheasti kelailla. Se kun kulutti pattereita ihan hitosti. Varsinaisesti en haluaisi takaisin olkatoppausten noloon aikaan. Rauhaan haluan. Tai en minä siihenkään sinänsä halua, mutta aivoilleni se on nyt ainoa oikea paikka. Kuormitusta lisää juuri aloittamani uusi työ, jonka päälle aion vieläpä jatkaa nykyistäkin. Olen astunut saappaisiin, joissa en ole koskaan ollut. Jokainen tietää miten ensimmäiset viikot uudessa työpaikassa voivat olla raskaita kaiken sen omaksuttavan tietomäärän vuoksi. Saas nähdä miten akan käy.

 

Kännykkäpaasto laajeni muuhunkin elämään. Se sai aikaan antimultitaskaamisen manifestin, halun pureskella ruoka hitaammin, kävellä hitaammin, ajatella hitaammin ja olla hitaammin saatavilla. Eniten viimeistä. Kuka keksi, että meidän pitää olla jatkuvassa valmiustilassa? Miksi sähköpostiin pitäisi vastata kello 20? Miksi kännykän unohtuminen kotiin on niin kamalaa? Kymmenen vuotta sitten olisin nauranut kippurassa nykyiselle ahdistukselleni; en ole päivittänyt työsomeen mitään moneen viikkoon!

Joskus tekisi mieli muuttaa korpeen. Raivata peltoa ja metsiä ja tuntea fyysinen väsymys kaiken henkisen sijaan. 

Koen yhä kasvavaa vastenmielisyyttä kaikkea vilkkuvaa kohtaan. Reagoi heti, vastaa heti, tee, valvo, huolehdi!

 

Ei, ei minulla taida olla diagnoosia tähän. Epäilemäni hahmotushäiriökin ja haluttomuus opetella uusia asioita saattavat olla ihan vain aivojeni ylikuormitusta.

 

Onkohan antimultitaskaamisen manifestointi keski-ikäisyyttä tuhdeimmillaan, vai tippaleipäaivovaivaa vai mitä? Somepaastoilu ja informaatiotulvalta suojautuminen tuntuu olevan laajempikin ilmiö, ainakin mitä kaltaisteni naarasoletettujen puheisiin on katsominen. Kun on vuodet antanut perheelle ja kiireelle ja kaiken hallinnalle, on jäljellä tyhjä kuori, jonka haluaa täyttää uudelleen. Toisenlaisilla asioilla, niillä hitaillakin. Minä-ajalla.

 

Tunnistatko itsesi?

 

Syksyksi jotain kivaa ja ihan uutta

 

Mitä teit kesällä? En mitään ja kaikkea omituista. Omituista ei tekemistä oli enemmän, kuin varsinaista tekemistä. En käynyt oikein missään. Prismaa ja porukoita ei oteta lukuun. Ei matkan matkaa, ei Yyteriä tai Kauppatoria tai kivaa kesäkaupunkia. Koska korona. Sanokaa nössöksi, mutta ei ole reissut sen koommin napostellut. Syömässä tosin kävin, terassillakin. Se oli vielä sitä aikaa, kun tartuntaluvut näyttivät näillä nurkilla tasan nolla kevään nousujohteisten jälkimainingeissa.

 

Tänä kesänä ylitin itseni. Kävin uimassa. Enkä vain uimassa, vaan kylmässä vedessä uimassa. Tätä kirjoittaessani on syyskuun kuudes ja viimeksi eilen räpiköin 250 m. Vesimittari näytti asteiksi 17, mutta tuntoaisti jo varoitteli jäävuorista. Uiminen taitaa nyt vaihtua laituridippauksiin, semminkin kankeaa oli meno. Etenkin tuon virtaavan lammen pohjassa vesi on hyytävämmän kylmää, jopa niin, että se tuntuu nilkoissa kipuna! (Nilkat on hyvä asettaa pohjaan, kun pyrkii lampeen ja lammesta pois. Ryöminen rantavedessä saattaa aiheuttaa ikävää uikkari-ihottumaa.)

 

Tänä kesänä rusketuin. Tästä minulla ei ole kuvaa, mutta oudosti punatukkaisuusgeeni heikkenee hiusten harmaantumisen myötä, ja ilmeisesti siksi aikaisemmin niin lokinvalkoinen nahkani saa hennon kuparisen sävyn. No ei se oikeasti mihinkään heikkene, mutta hyvin hennon, selvästi havaittavan rusketuksen ja rajat sai nahkani aikaan. Toinen omituinen seikka, en oikeastaan enää pala! Olen vasiten tankannut pilleripurkin sijaan puolituntiset D-vitamiinia puutarhatuolissa, suojaten vain kasvot, joihin en enää voi aurinkoa sattuneesta syystä ottaa, enkä ole palanut kintuista tai käsistä ollenkaan! Kyllä ovat maailmankirjat kovasti sekaisin menneet. Ja juu, tiedän kyllä riskit. 

 

Tänä kesänä sain vihdoin selityksen. Tällä kertaa en matkannut piipaalla kokovartalolääkittynä ensiapuun, vaan kävelin sinne ihan itse. No, kävely on turhan optimistinen kuvaus, mutta hei, säästin 25 e lanssikyydistä! Yksi yö osastolla, ja kiitän joka päivä luojaa ja varmuudeksi maahisiakin, etten ole millään tavoin vakavasti sairas. Toimenpide tosin epäonnistui, potilasvahinkoilmoitus erään lääkärin huolimattomuusvirheestä pitäisi tehdä ja nukutusaineet sekä vahvat kipulääkkeet kombona saivat tälläkin kertaa pääknupin pitkäksi aikaa sekaisin. En tiedä mikä kumma siinä on, mutta sama juttu oli, kun käsi leikattiin. Monta päivää meni koomassa ja pää suristen. Onneksi on jo  oma olo.

 

Tänä kesänä meillä oli kaksi vesivahinkoa. Kuivuri puhaltaa tuolla nytkin, tuottaen mukavat desipelit taustalle. Onkohan tuo sitä kuuluisaa valkoista kohinaa?

Tänä kesänä en oppinut mitään uutta. Urheilin vähiten ikinä, en edes rullaluistellut kertaakaan! Ehkä alitajuisesti pelkäsin jonkin raajan murtumista ja konkkaamista alttarille kepeillä. Liikunnan puute näkyy edelleen jatkuvana laiskuutena. Keksin tusinoittain syitä, miksi vaikkapa pyörälenkki ei sovi juuri nyt. Tai sitten sen yleisimmän; ei jaksa.

 

Tänä kesänä tapasin ystäviä, joita en ole nähnyt vuosiin. Paradoksaalista, mutta tästä lienee kiittäminen koronaa. Kun menot ovat kaikilla karsittu minimiin, ehtii tapaamaan ihmisiä kuplansa ulkopuolelta.

Tänä kesänä pohdin paljon syksyä ja tulevaa talvea, etenkin jaksamista. Vanhenemistakin. Joulukuussa tärähtää taas uusi luku tauluun ja sitten on enää kaksi vuotta Siihen Numeroon. Päätin ehkä siksi kokeilla kaikkea uutta ja löytää oman juttuni. Tästä todisteena k

ävin eilen ilmajoogassa, minä, joka vihaan kaikkea venyttävää, kankeana ja turhautumisherkkänä ryhmätunneista kakomisreaktion saavana. Hurahdin täysin!

Aion kokeilla kaikkea mikä vähänkin voisi kiinnostella, ja niitäkin, jotka niin eivät. Korona tosin saattaa laatia stopin tälleKIN, mutta onpahan ainakin yksi uusi juttu jo käytynä. Niin ja hei, eilen kävin yleisessä sekasaunassa. Nyt joku on siellä, että wuhuu, onpa hurjaa, mutta julkinen uikkareissa hilluminen ylipäätään ei varsinaisesti sijaitse mukavuusalueellani. Kinkut rinnakkain saunan tungoksessa ja suihkutiloissa oli kuitenkin hyvin mutkatonta. Voisin tottua talviuintiporukoihin, mutta ainakin tuolla oli omaan makuun aivan liian kova tungos. Ja mikä juttu on kilpailla kenen silmämunat kestävät löylykilpaa kiehumatta kuopistaan?

 

Kun kesä alkoi korista viimeisiään, syksy tuntui yksinomaan pahalta. Että eihän tässä ole mitenkään tarpeeksi tankannut ihania muistoja pimeää, ikuista lokakuuta varten! Tahto etsiä oma juttu ja uusia mielenkiinnonkohteita on kuitenkin tuonut uutta toiveikkuutta. Tästäkin on taas koronaa kiittäminen. Suomen ja vähän koko maailmankin sulkeminen, epävarmuus ja omituisen odottava pysähtyneisyys loivat nälän, jollaista en enää näillä kymmenillä odottanut. Kokemusnälän. On vielä paljon asioita, joita haluan kokeilla, vielä enemmän niitä, joista en tiedä mitään! Listalla on ainakin avantouinti, mutta ihan yhtä hyvin vaikkapa kiipeily, ampuminen, green card, jokin uusi vapaaehtoistyö (ehkä Vapepa?). Jos sinulla on jokin ehdotus kokeiltavaksi, laita ehdottomasti vinkki kommentteihin. 

Niin kovasti rakastamani kesä meni, mutta elämä onneksi jatkuu.

 

 

Häiden jälkeisiä tunnelmia

 

Häistä on nyt tasan kolme viikkoa. Tuntuu ikuisuudelta. Ja pienesti myös siltä, kuin kaikki tapahtunut olikin jonkun toisen tarinaa, ei omaani. Vaikka tietenkin se on. Mielikuvat vain ovat alkaneet hämärtyä.

 

Miksi ihanat muistot haalistuvat väistämättä, hioutuvat pehmeiksi yksityiskohdiltaan, kun taas ikävät tapaavat pysyä terävinä?

* * *

Häät olivat saari keskellä ulappaa. Niiden jälkeen alkoi uuvuttava uiminen takaisin mantereelle.  Sunnuntai vielä meni kummallisessa välitilassa. Selasin kuvia, purin tavaroita, kuljin ympäri asuntoa, osaamatta tehdä mitään ja tarttumatta oikein mihinkään. Leijuin vieläkin morsiuspumpulissa, jota en olisi uskonut koskaan tavoittavani. Minähän en alun perin edes halunnut varsinaisia häitä! Olin mielestäni aivan liian vanha morsiameksi ja muutenkin inhoan ylipäätään olla huomion keskipisteessä. Epämukavuusalue potenssiin kaksi siis. Mutta kaikkien rakkaiden läsnäolo teki päivästä niin upean ja erityisen.  Sää oli hieno, juhlapaikka mahtava, ruoka hyvää ja sitä oli riittävästi, vieraat viihtyivät. En jännittänyt yhtään, nautin vain. Elin hetkessä, ja se hetki oli hyvin onnellinen. Vesivahingon uusiutuminen oli tosin aika kätevä keino palauttaa jalkoja takaisin lattialle − siihen märälle. Sitten iski totaalinen tyhjyys.

 

Heti seuraavana maanantaina palautimme lainaksi saatua aivan mieletöntä hääautoa. Mies ajoi edellä, minä perässä omalla pienellä ja ruosteisella, harmaan tihkusateen valuessa ylle. Ajoin ja itkin. Mitä? Ehkä luopumista. En halunnut palata takaisin ”ei mihinkään”. Koska häät piti järjestää vauhdilla lopulta vain viidessä viikossa, ei muille mietteille jäänyt sijaa. Niille arkihuolille, jotka ovat koko ajan läsnä kuitenkin. Kaikki keskittyminen ja tarmo olivat vain juhlien järjestämisessä. Jos mikään murhe yrittikin mieleeni luikerrella, ajattelin vain meitä kulkemassa alttarille. Keskityin kuvaan niin täydellisesti, ettei muulle jäänyt sijaa. Ja kun juhlat olivat ohi, veti todellisuus takaisin kaksin käsin.  

 

Kummastelin oloani. Miksi en saanut laitettua häämekkoa roikkumasta tai liimattua onnittelukortteja kansioon? Olin vain niin loputtoman tyhjä. Google tosin tiesi kertoa, ettei häiden jälkeinen tyhjyys, jopa masennus, ole mitenkään tavatonta. Tunne on kuulemma samaa sukua minkä tahansa ison projektin päättymisen jälkeiselle. Kun taiteilija on pitänyt elämänsä upeimman taidenäyttelyn tai urheilija palannut isoista kisoista. Tiedetäänpä monen rakentajankin rukkasensa totaalisesti pudottaneen, kun naulapyssy on lakannut laulamasta. Kun kaikki on puristettu ja maali on saavutettu, mihin sitten? Olotilaan kuulemma auttaa häämatkalle lähtö, tai edes sellaisen suunnittelu. Häämatka? Katsellaan sitä sitten, kun korona on kadonnut. Siihen voi mennä vuosia poikineen vielä. Oliko muita hyviä ideoita...

 

Mitä odottaa, kun ei ole oikein mitään odotettavaa? Syksyt ja talvet ovat kaltaiselleni kaamosväsyjälle yleisesti vaikeita. Sellaista kirkasvalolamppua ole keksittykään, etteikö horrostaminen tapahtuisi. Koko kevät ja alkukesä meni jännittäessä, voidaanko juhlat ylipäätään pitää ja jos, niin koska. Sitten piti kiireellä pyöräyttää kemut miltei tyhjästä ja sitten ei ollutkaan mitään. Yhtään. Mitään. Odotettavaa. 

Ensimmäiset päivät olivat aika vaikeita. Tai ei, vaikea on väärä sana. Alavireisiä. Tasan viikon kuluttua muistin vielä minuutilleen kaiken; tuossa kohtaa kävin kampaajalla, tuossa olimme valokuvaamossa. Kahden viikon kohdalla olin jo alkanut unohtaa. Mutta mikä parasta, myös alakulo oli tiessään.

 

Mitä tapahtui? Ei mitään. Paitsi aika. Ei minulla vieläkään ole seuraavaa projektia tai uutta suunnitelmaa, jolla leukani pinnalla pitkän talven pitäisin. Jossain kohtaa tyhjyys vain täyttyi kaikella tavanomaisella. Ehkä hyväksyin, että kaikki isot asiat ovat tavallaan nyt elämässä jo tapahtuneet. Jossain siintävät lasten häät ja isovanhemmuus, jossain eläkkeellä jääminen. Nelikymppiselle vielä aika etäisiä kuitenkin.

 

Korona on tehnyt elämästä eri tavalla epävarmaa. Enää ei voi suunnitella edes sellaisia, joita vielä jokunen hetki sitten. Kukaan ei. Tilanne on sinänsä tasavertainen kaikille. Pitää vain jotenkin olla tässä päivässä. Antaa elämän tapahtua arjessa, eikä ainoastaan huippuhetkinä.

 

Sain kokea tuon ihanan päivän ja elää todeksi siitä jääneet muistot. Matka jatkuu. 

Naimisiin muutaman mutkan kautta

Tässä pääsi käymään niin, että olen nyt tasan viikon opetellut rouvaselämää uudella sukunimellä. Totuttuun tapaan ihan kaikki ei mennyt putkeen.

 

 

Näin alkuun on sanottava, että itse juhla oli kaunis, näköisemme ja tunnelmallinen. Häät olivat pienet, kutsuvieraita tuli 38, joista jo oma perheeni sisarusteni ja kaikkien meidän lasten kanssa oli puolet. Alun perin meidän piti mennä vain kahdestaan ja todistajien kera koruttomasti vihille, mutta lopulta taivuin juhliin – ja hyvä niin. "Maistraatti ja mäkkärin autokaista” eivät olisi jättänyt näitä ihania muistoja.

 

Häät oli tarkoitus järjestää jo 5.6. Kutsukortit olivat juuri tulleet maaliskuussa painosta, kun koko Suomi meni koronan vuoksi rytinällä kiinni. Alkoi tuskainen taistelu aikaa ja realiteetteja vastaan. Hyvin pian kävi selväksi, ettei häitä voitu pitää. Kokoontumisrajoitus oli tuolloin 10 henkeä, joka olisi tiennyt varmaa maistraattia ja mäkkärin autokaistaa. Ja tällä en siis mitenkään väheksy siviilivihkimistä! Se ei vain ollut oma toiveemme, kun olimme jo päättänyt kutsua läheisimmät juhlimaan kanssamme.

 

Pähkimisen jälkeen päätimme ottaa riskin ja siirtää häät pidettäväksi 1.8. mikäli juhlapaikalle vain sopii. Ihme kyllä, päivä oli heidän kalenteristaan tyhjä, liekö joku toinen morsian ollut varovaisempi ja perunut omansa. Kirkko ei valitettavasti ollut enää uudelle ajankohdalle vapaana, joten se jouduttiin vaihtamaan kauemmas. Paljon kauemmas alkuperäisestä. 

 

Alkoi uusi tuskainen taistelu aikaa ja realiteetteja vastaan. Seurasimme uutisia ja sairastuneiden lukumäärää. Pirkanmaa näytti hyvältä, ehkä sittenkin? Lopullinen päätös tehtiin vain 5 viikkoa ennen. Kutsut pikana painoon ja häitä järjestelemään. Toisen epäonni on toisen onni, sillä ajattelin vielä kerran kysyä olisiko peruutus tullut ja alkuperäinen kirkko sittenkin vapaa. Ja se oli! Saatiin siis lopulta kirkko, joka haluttiinkin.

 

Sitten alkoi sataa laariin. Ihan ensimmäinen ”mutta” tuli morsiuspuvun kohdalla. Koronan vuoksi juhlamekkotilauksia ei ollut keväällä juuri saapunut ja koko kesän tarjonta oli siksi edellisvuoden hajanaisia jämiä. Halusin aikuisen naisen mekon, en enää kermakakkua. Lyhyen, simppelin ja istuvan. Se tuntui olevan täysin mahdoton toive! Kolusin kaikki Tampereen vähän sinnepäinkin olevat liikkeet, ketjut ja kaupat. Pahoittelut, tässä mitä on. Sellaista on olla keskivertoa kaikessa, myös koossa ja pituudessa.

 

Mekko löytyi, kutsut lähtivät. Näin unta lentävistä hyönteisistä, joita oli ilma sakeana. Isoja ja pieniä, inhottavia. Uni oli sikäli outo, että piti ihan tarkistaa sen symbolit. Uskoo, ken uskoo, mutta harmejahan ne, mitä enemmän öttiäisiä sitä enemmän vastoinkäymisiä. Niitä totisesti riitti.

 

Jos nyt muutaman saan tähän kertoa, niin tilattu sormus oli väärä, kukkakauppias unohti tilata kukat, sovittu häämeikki peruuntui 4 päivää ennen, esteettömyystodistus ei meinannut ehtiä, koska keväällä tilattu oli voimassa 4 kk (mutta ei yltänyt enää uuteen päivämäärään, eikä uutta voinut saada ennen kuin edellinen on umpeutunut). Ja edellinenhän tosiaan oli vielä voimassa, koska se oli tilattu juuri keväällä niihin alkuperäiseksi tarkoitettuihin häihin. Ompelin mekkoa vielä 2 päivää ennen, aikataulu meni meistä riippumattomin syin uusiksi ja valokuvaamoon jäi siksi varatun tunnin sijaan 20 min aikaa, anoppi jäi tulematta koronaepäilyn vuoksi, pappi ei antanutkaan lupaa minun kävellä yksin alttarille, jossa sulhanen olisi odottanut, piti puheen, jossa ei mainunnut sanallakaan mitään, mitä etukäteen meidän kanssa jutteli (eli ei mitään henkilökohtaista, tusinapuhe, jonka siis huomasivat vieraatkin), kutsui sulhasta väärällä nimellä ja sitten se minulle pahin; kanttori soitti väärät häämarssit, mm. sen eniten inhoamani! 

Väärät häämarssit olivat minulle iso juttu, vaikka tuskin kukaan vieras asiaa huomasikaan. Olinhan pitkään ja huolella miettinyt, mitkä kappaleet otetaan. Lisäksi soitto ei edes alkanut ikuisuuksiin, vaan seisoimme kirkon avoimessa oviaukossa kuin hoomoilaiset odottamassa muutamat pitkät minuutit vieraiden katsellessa. Kun ensimmäiset tahdit väärästä kappaleesta alkoivat, repesin sisäisesti epäuskoiseen nauruun. Mutta mitäpä siinä teet, kävelet pystypäin ja hymy huulilla, kuten kaikkina muinakin absurdeina elämän hetkinä. Se on symboliikkaa, jos mikä. 

Papille kun jälkikäteen asiasta naureskelin, koitti vielä keventää toteamalla, mutta että tässä sen huomaa miten arvaamatonta elämä on ja kaikkea ei voi hallita. No tuota… eiköhän tuo ole selväksi tullut jos vuosia sitten. 

Kanttorilla oli vain yksi tehtävä. Yksi. Ehkä elämää ei, mutta työtänsä soisi kyllä hallitsevan.    

Mekko oli halterneck-mallinen, samaan sarjaan löytyi kevyt hartiahuivi.

 

Kirkosta eteenpäin olikin mielettömän ihanat juhlat! Sää osui aivan kohdilleen, vieraat viihtyivät ja tunnelma oli kepeä, ruoka erityisen hyvää ja sitä oli runsaasti. Kakkukin sopivan kirpsakka. Kaiken häslingin ja kiireen vuoksi ei ehtinyt edes jännittää yhtään. Toisaalta, miksi olisikaan. Häät olivat ehdottomasti yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Samaan yltävät vain lasten syntymät. 

 

 

 

ISO suositus Villa Hakkarille, mitä ikinä juhlia pidättekin. 

 

Vadelmaa, nam. 

 

Mitä ei enää näin kypsällä iällä ollut, niin häävalssia ei tanssittu lainkaan, eikä kakkuakaan leikattu näyttävästi polkaisemalla. Kyllä sen ilmankin tietää, kuka täällä kaappia liikuttelee (tirsk). Bändiä ei ollut tarkoituksella, sillä juhlatilassa ei mahdu tanssimaan, eikä meistä kumpikaan ole järin innokas valssailemaan. Mies vielä osaisi, mutta minulla on kaksi vasenta jalkaa ja liian huono rytmitaju vietäväksi. Bändin puuttuminen siis erityismainintana Sohvasialle, joka aikoinaan tarjoutui soittamaan häissäni, mikäli ikinä alttarille polvistuisin. Kiitos, se oli sinulta oikein kaunis ajatus.

Kasvatusprojektin päätös. Nyt voi leikata taas lyhyeksi. :D

Häistä jäivät ihanat muistot. Leikilläni sanoin vaihtaneeni sukunimeä, sillä ei elämä edellisellä ihan niin varsinaisen onnekasta ollut. Josko uusi minä uudella nimellä saisi palan parempaa flaksia, hehheh. Vaan taitaa se onnensuunta olla tämä maanantailapseus. Heti häiden jälkeen (sunnuntaina) sohvalla köllötellessä ovikelloa soitti yllättäen huoltomies. ”Päivää, täältä tulee hälytys, kylmää vettä kuluu koko ajan suuret määrät”. Tiesin heti, sillä samalla sekunnilla katastrofin sijainnin ja laajuuden. Juuri kuivattu vesivahinko on nyt uusiutunut. 

Tällä kertaa lattialuukun alla kohisi suihkulähde, josta tuli paineella vettä. Vesi ei kuitenkaan noussut lattialle saakka, vaan lorisi taas iloisesti rakenteisiin ja talon alle. Vuodon on täytynyt olla ainakin tunteja, sillä hälytys ei lähde ihan ensimmäisistä litroista, eikä huoltomies ole ovella kymmenessä minuutissa. Jokainen voi kokeilla ja jättää hanan muutamaksikin tunniksi auki. Kai siinä muutama sata litraa ehtii helposti valua.

 

Kaikki alkaa siis alusta. Mittaukset, kuivaukset, viikkojen odottelu ja sekamelskan keskellä eläminen. Saako tähän kiroilla? Jos joku miettii miten voi olla mahdollista, niin sanotaanko vaikka näin, että korjaustyö oli tehty täysin päin pakaroidenväliä, ja koko hoito repesi. Elämä on.

 

Häiden jälkeen on kieltämättä pienesti eksynyt ja tyhjä olo. Häämatkasta voi vain haaveilla ja samalla pitäisi orientoitua syksyyn, vaikka monta kuukautta ja viikkoa mieli oli vain juhlissa. Oma työnsä oli pitää kaikki järjestelyt salassa aina kutsujen lähettämiseen saakka. Ensin koronan vuoksi ja sitten, no − koronan vuoksi. Pidetäänkö, ei pidetä, uskalletaanko? Mutta viisi viikkoa totisesti riittää häiden järjestämiseen ellei juutu askarteluihin ja yksityiskohtiin. 

Minulla ei ollut varsinaista kaasoa ollenkaan, halusin että kaikki kutsutut ovat nauttimassa juhlasta, eikä kenenkään tarvitse stressata ohjelmasta ja etukäteisvalmisteluista. Lopulta siskoni teki ihan vapaaehtoisesti vaikka mitä ihanaa rekvisiittaa ja ohjelmaa, kuulemma ihan tekemisen ilosta. Hänestä oli iso apu ja tuki kaikessa. Kiitos rakas sys, jos tätä luet.

 

Rouva. Aikas hassua. Kai tähän tottuu?

 

 

 

Tappioita ja muka menetyksiä

Oletko koskaan törmännyt ilmiöön, jossa et oikeastaan edes halunnut jotain, mutta sen jonkin menettäminen kirpaisee? Minä olen. 

* * *

Ystäväni tapaili muutaman kerran miestä, jolla oli kauniisti muotoillen muutamia haasteita vuorovaikutuksessa. Mm. kyky keskustella muustakin kuin itsestään, olla kiinnostunut vastapuolesta, kuunnella keskeyttämättä ja mitä näitä normaaleja sosiaalisia käytänteitä nyt on. Kaikkinensa mies asettui osastoon "ihan kiva, mutta…" Ystäväni pohti kovasti "muttaa", ja ehkä enemmänkin sitä faktaa, ettei nelikymppinen urosoletus ollut koskaan seurustellut muutamaa viikkoa pidempään. Miehessä oli siis jotain, joka sai ystäväni intuition salamoimaan, eikä vallan niin positiivisessa merkityksessä. Ystävä päätti silti antaa suhteen kehittymiselle mahdollisuuden, sillä kiirekös tässä, yhdessä voidaan kasvaa ihan loppuun saakka.

Muutaman tapaamisen jälkeen mies veti yllätyskortin hihastaan. Hän ei tuntenut yhteyttä, eikä halunnut jatkaa tapailua, paitsi jos se merkitsi vastaisuudessa lounaan skippaamista ja suoraan jälkiruokaan siirtymistä. Pelkkää seksiä siis. Ottaen huomioon, ettei tässä nyt varsinainen hyvällä käytöksellä kuorrutettu mieskarkki ollut, ehdotus oli vähintäänkin absurdi.

Tiivistys, nainen tapaa miehen, mies on jälkiruuaksikin kuivahko pannukakku, mies antaa pakit, nainen pettyy. Mikä minussa oli vikana?

Toinen esimerkki.

Hain töitä. En mitä tahansa työtä, vaan oman alan jotain siihen suuntaan työtä. Minun piti kotva kuvitella itseni kyseisessä paikassa. Ikään kuin nähdä itseni sovittamassa työtä ja työyhteisöä päälleni. Työssä oli paljon hyvää ja useampi "mutta". Asiakaskuntana olivat haasteellisessa elämäntilanteessa olevat nuoret, kun taas tällä hetkellä omat asiakkaani ovat aikuisia. Mietin pitkään millä lihaksilla hakisin toimeen, josta minulla ei juuri ole kokemusta. Jättäen ”juuri” sanan pois. Lihaksiakin enemmän kaihersi ”mutta”.

Pääsin lukuisten hakijoiden joukosta ryhmähaastatteluun, esimies vaikutti mukavalta, työpaikka sitäkin mukavammalta. Mielettömät mahdollisuudet tehdä vapaasti ihan omannäköistään työtä, opiskella, kehittyä ja tehdä uraa. Mutta samaa hälytin kaulassa yksintyöskentelyä se olisi ollut, josta jo kerran itseni irtisanoin − vakiduunista hyvillä eduilla ja eläkeviralla. Miksi menisin samaan takaisin? 

Lähdettyäni haastattelusta jopa pienesti toivoin, etten saisi paikkaa. Pari päivää myöhemmin Universumi toteutti toiveeni. Sähköpostiin kilahti valittettavasti tällä kertaa… (mikä on ihan paskaa, miten niin juuri tällä kertaa? Seuraavallako sitten?)

Tiivistys: nainen hakee töitä, työ ei ole sitä mitä edes haluaisi, nainen ei tule valituksi, nainen pettyy. Mikä minussa oli vikana?

Ydinkysymys, miten ylipäätään voi pettyä saatuaan pakit tai menetettyään asian, jota ei oikeastaan halunnut? Näitä esimerkkejä on monia. Joku ei saa hakemaansa opiskelupaikkaa tai asuntoa, joku sairastuu juuri ennen pitkin hampain sovittua reissua, ohi menee paljon mahdollisuuksia, jotka ovat korkeintaan vähän mutta ei ihan. Ja silti ne pienesti sapettavat?

Oma teoriani on, että mikä tahansa menetys voi kerrata aiemmat.

Tuore hylkääminen muistelee edellisiä. Jokainen kiitos, mutta ei kiitos nostaa vastakysymyksen miksi. Toinen, ja yhtä oleellinen, on pelko ennustettavuudesta. Jäänkö ikuisesti pyörimään epäonnistumisten looppiin? Tunne saattaa väin häivähtää ja jäädä pian järkipuheen alle. Niin meidän pitääkin toimia. Keksiä vaihtoehtoinen selitys sille, miksi ei tällä kertaa onnistunut. Vastalause masentavalle miks mä en kelpaa -puheelle.

Valitettava totuus on, että kasaantuessaan ongelmat todellakin voivat muuttavat ihmistä. Toistuva epäonni nakertaa uskoa tulevaan. On toki paljon omasta tahdosta, mutta myös ympäristöstä ja perimästä kiinni, mihin kolhut meitä kuljettavat. Jollain nousee taisteluhalu, entistä ehompi näytän niille ja elämälle -asenne. Toinen lannistuu. Tutkimusten mukaan sopiva määrä pettymyksiä lapsuudessa näyttäisi kasvattavan sisua, mutta vain mikäli saa kokea riittävästi myös onnistumisia. Kaikkein tuhoisinta olisi moittia tunteitaan ja ajatuksiaan typeriksi. Lyötyä ei tarvitse enää lisää lyödä.


Miten siis nostaa leuka ylös ja jatkaa eteenpäin? Yksinkertaisesti nostamalla se leuka. Tiedostamalla, ettei elämä ole reilua, eikä flaksi vain omassa kädessä. Miettimällä mitä tästä opin ja mitä vien oppimastani seuraavaan kertaan. On osattava kyseenalaistaa menetys. Oliko se oikeastaan edes sellainen? Etenkin näiden melkein mutta ei ihan -kohdalla. Ja jos kuitenkin oli, miten tästä eteenpäin? Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka aina hävisi hiihtokilpailut, vaikka ei ikinä saanut kiitettävää kokeesta eikä isä koskaan kehunut, Aku Ankka geenejä ei olekaan. On vain tilanteita ja tapahtumia, jotka menevät kuten menevät, kunnes elämä loppuu. Yrittämästä ei kannata lakata koskaan.

Joskus muinoin, juuri eronneena ja epätoivoni hetkellä ajattelin, etten enää koskaan rakasta ja tule rakastetuksi. Silloinkin, syvällä jossain tiesin puheen olevan pelkoa, ei totta. Onneksi uskalsin toivoa toisin. Tulevaisuutensa voi sabotoida niin monella tavalla, vaikkapa alkamalla elää uskomustensa mukaan. Siinä ei ole mitään maagista tai ennustettavaa. Vain surullista.


Leuka siis ylös ystäväni ja minä, ehkäpä sinäkin siellä jossain, joka tätä luet. Mikäli vertauskuvat auringoista risukasoissa saavat lähinnä vain sapen kiehumaan, kannattaa muista toinen vanha totuus; kissan hännän nostaa vain kissa itse.