Tee parhaasi, se riittää.

Piskuisen autoni radiovastaanottimesta tarttui korvaani jokin aika sitten merkittävä väite. Se kuului vapaasti muistellen jokseenkin näin; nainen ei hae työhön, johon olisi sopiva koulutus, jos kokee olevansa syystä tai toisesta pätemätön. Mies taas hakee paikkaa, vaikka ei olisi koulutusta, koska uskoo olevansa silti pätevä. Kärjistäen, tietenkin. Mutta samalla ikävästi totta.

Ajatus iski kuin metrinen halko takaraivoon, sillä erotuksella, että metrinen halko sattuu enemmän.
Onnekseni sain kaivettua koko haastattelun Suplasta (Radio Aallon iltapäivä / Jenni Alexandrova, 6.11.2018). Kyse oli siis röyhkeyskouluttaja Jenni Juvakan ajatuksista.

Hei Aamen! huusivat naisalemmuustuntoiset aivoni. Kuinka lukuisat ovatkaan toimet, joita en ole samaisesta syystä hakenut. 

Koulutus – check. 

Kokemus – ei! Enkä mä kuitenkaan osaa… 

Viimeiseen väitteeseen ei istu ajatus pettymyksen tuottamisesta, vaan enemmänkin kauhukuvat omasta oppimattomuudesta. Että olisin huijari, hyvällä puheella paikan saanut mestarikusettaja. Että en itsekään jaksaisi. Saisin potkut, tai irtisanoisin koeajalla. Kolmen kuukauden karenssi, ikuisen työttömyysputken katkaisee korkeintaan TE-toimiston määräämään toimintaan osallistuminen. Kuvioon tulisi alkoholi, perheriidat, ero. Ja joku vielä väitti, että hyvä mielikuvitus on lahja.

Tytöt on opetettu jo lapsena pelkäämään pettymyksiä. Kun poika kaatuu, kannustetaan nousemaan. Tyttöjen pitää varoa kaatumasta jo etukäteen. Tavallaan olen samaa mieltä, vaikka minua ei lapsena mikään lannistanutkaan. Opin kyllä naiseksi paljon myöhemminkin. Ja koska olen omaa ainokaista tyttömerkkistä luotsannut ajatuksella; sinusta voi tulla mitä vaan, rohkaissut unelmoimaan isommin, tavoittelemaan, yrittämään, epäonnistumaan, tyttö ajattelee täsmälleen samalla tavalla kuin nekin, joiden ei ole lapsena annettu juosta. Kyse ei siten ole vain kasvatuksesta, vaan jostain paljon isommasta. 

Imeekö naisaivo epäonnistumisen pelon ja häpeän jotenkin hengitysilmasta?

Tiedän ja tunnen paljon upeita, vahoja naisia, jotka ovat toista mieltä. Valitettavasti tiedän ja tunnen myös itseni, ja jos aiheesta kierretään pitämässä täyteen ammuttuja röyhkeyskoulutuksia, luulen etten ole poikkeus.

Oletko sinä koskaan ajatellut, ettet oikeastaan taivu muuhun? Jättänyt hakematta kiinnostavia työpaikkoja ajatellen, ettet kuitenkaan täyttäsi vaatimuksia? Onko myyvän CV:n laatiminen hankalaa? Alisuoriudutko mukavuusalueellasi, koska tiedät jo sen minkä osaat, etkä usko jaksavasi opetella uutta? 

Tunnustan. Olen järjestelmällisesti jättänyt hakematta minulle varta vasten vinkattuihin työpaikkoihin. Osaan nykyisen työni vaikka kädet sidottuina ja silmät kiinni, mikä tekisi päivästä vain jokseenkin hankalaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Olen epämukavasti mukavuusalueellani, turvassa totutussa. En usko itseeni. Tai ei. Usko on sittenkin väärä sana. Kyseessä on ennemminkin liian suurten odotusten pelko.

On yksin työnantajan vastuulla kenet palkkaa. Siten riittää, kun vain hakee paikkoja ja mikäli tulee palkatuksi, voi vähintäänkin kokeilla. Anteeksi, miten niin kokeilla? Kokeileminen on nuoria varten. Pätkätyöt jopa elinehto aikana, jolloin ei enää arvosteta 40 vuoden uraa samalla työnantajalla. Nyt duunipaikkashoppaillaan. Ollaan mukana projekteissa ja hankkeissa. Ommellaan työtilkkutäkkiä, jossa on värikkäitä vaiheita ja opittuja taitoja. Multitaskaus on päivän sana urallakin. Mutta kuinka haluttu paikanvaihtaja on keski-ikäinen nainen, joka ei ehkä jää enää äitiyslomalle, mutta vakuutuslääkäritilastojen mukaan alkaa kärsiä joko tuki – ja liikuntaelinsairauksista tai joku sammuttaa peräti pöntöstä valot?

”Kuvaile itseäsi, miksi valitsisimme juuri sinut?” Ei harmainta aavistusta. Älkää ny mua vaan ottako…

Ja sitten se metrinen halko. Jos hakee vain paikkoja, joihin tietää vain täydellisesti sopivansa, ei pääse kokemaan oivaltamisen ja oppimisen iloa. Ihminen on oppiva eläin, motivoituu uudesta ja sopivasti haasteellisesta. Sitä paitsi, kukaan meistä ei voi päättää mitä toinen ajattelee. Puoliso, ystävä tai se pelottava tyyppi pöydän toisella puolen, joka valitsee ken saa paikan. Jos etukäteen pelkää jokin asia olevan liian haasteellinen, on olettamuksen varassa. Ei ole kokeillut, ei voi tietää. Olettaa. Ja eikös meille juuri niin ole naislehdissä opetettu välttämään oletuksia, mitä tulee ihmissuhteisiin? Sama pätee ihan joka elämänalueella.

Kiltteys on ihan hyvä piirre ihmisessä. Kunhan se ei käänny itseään tuhoavaksi katkeruudeksi, kun parhaat viedään päältä, mitä ikinä koskien. Kukaan ei tule loppujaossa kiittelemään, että olipas hyvä kun et yrittänyt enempää. Käyttämättömistä tilaisuuksista ei saa rahojaan takaisin.

Yksi tärkeimmistä oivalluksistani tämän syksyn aikana on ollut ymmärtää onnistumisen ja yrittämisen selkein ero. Kun positiivisuutta on tutkittu (valitettavasti en enää muista mistä lähteestä tämän raportin nappasin), on havaittu eräs tärkeä seikka. Optimistiset ihmiset eivät yllättäen ajattelekaan etukäteisesti onnistuvansa tehtävässä. He ajattelevat yrittävänsä parhaansa. Jos etukäteisoletus on onnistuminen, mitä tapahtuu, jos niin ei käykään? Mitä oletusta se ruokkii, ja alkaa ennustaa seuraavilla kerroilla tarpeeksi usein toistuttuaan? Aivan. Jos sitä vastoin ajattelee tekevänsä parhaansa, onnistuu joka kerta, oli lopputulema millainen vain.

Mieletöntä, eikö? "Tee parhaasi – se riittää", saa tässä kivasti ihan uuden kulman.

* * * 

Lopuksi vielä teoriasta käytäntöön. Aloitin juuri maalausharrastuksen 10 vuoden tauon jälkeen. Kävipä niin, että pääsin kokeilemaan heti tuoreeltaan uutta nuoraani, parhaani tekemistä. Mikä oli pelkästään hyvä, sillä aloittaminen olisi päättynyt melko pian lopettamiseen, ainakin sen neljännen saman yrityksen taulupohjan kohdalla. Jokainen *it*u**atana*er**le olisi näet nakannut taulun ikkunasta, jos etukäteisajatus olisi sijainnut onnistua -akselilla. Hoin kuitenkin sinnikkäästi "yritän-kokeilen-opin". Ja se toimi! 

Parhaansa yrittäminen riittää, oikeasti. Ihan kaikessa.

Lenssublues

Jälleen on luokseni laskeutunut muutama päivä, kun on lähinnä vain pakko sietää. Sinkkitabletinmakuinen horros, jolloin ei päässä unettoman yön jäljiltä järin viisaita souda. Tämänkin postauksen kannattavuutta voisi useammaltakin tasolta lähteä arvioimaan. Lopputulema jokseenkin sama. Kai.

Se on sitten flunssa, lenssu, höyhen ja kaktus kurkussa yhtä matkaa, empimättä. En edes jaksa avautua sairastamisen typeryydestä. Siinäkin kun on tasoja niin monta – tiedän. Muutaman päivän tylppä kurjuus ei tosin muutu yhtään sen siedettävämmäksi suhteuttamalla laajempaan kärsimykseen, jota ihmiskunta kohtaa alati erikseen pyytämättä. Jossain maastopalot vievät koteja, tulvat, maajäristykset, nälkä ja sairaudet ihmishenkiä. Ei tee yöllistä yskärallia yhtään sen helpommaksi.

Aika yhdestä viiteen on muuten pahin. Silloin vielä viriää toivo unesta, jota minuuttien matelu tunneiksi vääjäämättä näykkii. Vasta kun toivo laantuu luovuttamiseksi, uni saapuu. Yleensä tuntia ennen herätyskellon valmistautumista vuorokauden ainoaan tehtäväänsä.

Ja kun vihdoin nukahtaa, näkee unta soittavansa töihin, eikä sijaista saa järjestettyä.

Sohvalta käsin voi tehdä useitakin havaintoja. Kuten esimerkiksi, että seuraava koira on joko vaalea, tai lattia tumma. Ja että miksi huonekalujen värisävyä ei voi valita pölynharmaana? Seikat, jotka eivät arkirallissa ihan hirveästi ehdi verkkokalvoille piirtyä. Työ ei tunnetusti tekemällä lopu, mutta sen määrä kyllä lisääntyy eksponentiaalisesti sohvalla makaamalla. 

Erityisen syyllistäviä osaavat olla Canis Lupus Familiaris -sukuiset ötökät. Tuttavallisemmin, koirat. Ne kun kieltäytyvät ymmärtämästä, että ihan väärään vuorokaudenaikaan televisiovastaanottimen kaukosäädintä pitelevän alfanaaraan jokainen kyljenkääntö ei enteile lenkkivaatteiden päälle vetämistä. Alativalpas jokojoko noin seitsemäntoista tunnin niistämisen jälkeen ei jaksa enää naurattaa. Jos ei moni muukaan.

Piti kirjoittaa parisuhdetaantuvista aikuislapsimiehistä (ilmiö, ei henkilöity kertomus). Tai röyhkeysvalmennuksesta, kohderyhmä; naiset. Väärinkäsitysten välttämiseksi jääkööt toiseen kertaan, mielellään sellaiseen, jossa ajatusten muotoutuminen kirjalliseen asuun on jokseenkin ymmärrettävää.

Pitäkää jalat lämpiminä ja kädet pestyinä. 

Kotisohva kuittaa.

Reikä korvassa ja muita sitkuja

Tein muutama viikko sitten jotain, jota olen siirtänyt noin kuusi vuotta. Ainakin. Laskennan tavasta riippuen. Mikäli odotit jotain raflaavan suurta ja mullistavaa, joudun ikäväkseni tuottamaan pettymyksen. Minulle asialla oli tosin suurempi merkitys, kuin teolla tai sen tuottaman seurauksen koolla. Otin nimittäin toisen reiän vasempaan korvaan.

Vain vasempaan? Kyllä. Oikeassa niitä sijaitsi kaksi hamasta nuoruudesta lähtien, silloin kun oli muotia yksi tupla. Tai sijaitsi ja sijaitsi, joskus vuosiakin vailla korua. Nyt molemmissa korvanlehdissä on tasapari reikiä, yksi vain tuoreempi kuin toiset. Kiitos kuuluu tyttärelle, joka sinnikkäästi vaati saada tuplat– ei koska kaikilla muillakin on, vaan koska kaikilla muilla ei vielä ole. Ainakaan omalla luokalla. Niinpä löysin itseni muutaman siirretyn viikonlopun jälkeen kultasepänliikkeessä huokailemassa, pitäisikö minunkin. Viime hetkellä horjuin pitäisi -muotoiseen ratkaisuun.

Olen hyvä siirtämään asioita. Siis sen lisäksi, että olen liikkeissäni perin varovainen. Nämä kaksi tapaa muodostavat yhdessä muuten aivan upean luonnekombon (no eivät tod! ). On kuitenkin täysin eri asia pohtia jotain pitkään, kuin siirtää sitä hetkellisen epämukavuuden vuoksi. Siirtämisellä ei ole mitään tekemistä pohtimisen kanssa, sillä tavallaan jo päätetty asia ei tule valmiiksi sisäisen hautomisprosessin myötä. 
Jokainen tietää klassikkoesimerkin, elämäntapamuutoksen. Jostain syystä parempi elämä alkaa juuri maanantaisin. Jonain tulevana tosin, eikä ainakaan koskaan ihan vielä. Tiistaina. Perjantaina. Nyt. Päätös muutokseen on tehty, harkittu ja melkein toteutettu. Sitten joskus.

Toiset siirtävät isoja, jopa väistämättömiä asioita loputtomiin. On niin paljon mukavampi köllötellä tutussa ja totutussa, huolimatta sen aiheuttamasta kärsimyksestä pitkässä juoksussa. Välitön palkinto vain on suurempi, sen laadusta huolimatta. Olen itsekin mestari keksimään tekosyitä. Saatan silmät kirkkaina syöttää itselleni täyttä puppua ja olla samaan aikaan täydellisen tietoinen harhani lajista. Että nämä ne ovat nyt niitä tekosyitä, heh heh. Vähän niin kuin näkisi unta ja tietäisi nukkuvansa. Ja sitten, täysin yllättäen huomaan seisovani kuvitteellisen kultasepänliikkeen tiskin edessä katselemassa lävistyskorvakoruja ja mietin, että harvassapa ovat enää selitykset. Joko teen nyt, myöhemmin tai en koskaan. Joten miksi ei juuri nyt?

Alituisen siirtämisen sijaan asioihin pitäisi tarttua ja tehdä heti alta pois, kun tilaisuus tulee. Helppoa, eikö? Paitsi että ei ole. Jos on sinnikkäästi marinoinut aivojaan uskomaan, että sen minkä voi siirtää huomiselle, todella kannattaa siirtää, ei pelkkä päätös riitä. Aivan kuten laihtuminen, tupakkaloppu, kasvisten lisääminen ruokavalioon tai lehtien haravoiminen takapihalta ennen lunta, ei tapahdu vain päättämällä, korvien välissä. Ajatukset johtavat päätökseen, päätökset tekoihin, teot muuttavat tulevia ajatuksia. Tätä kutsutaan positiiviseksi kehäksi. Sen toteuttaminen vain niin vaikeaa. Pitää odottaa parempaa hetkeä. Inspiraatiota. Uutta maanantaita. Loputtomiin.  

Ymmärrettävästi on paljon mukavampaa tarttua kynään, kirjaan tai kameraan, kuin saattaa loppuun jokin ikuisuusprojekti. Ikävä kyllä, tekemättömät asiat nakertavat taustalla kuitenkin. Syövät sieluun pieniä reikiä, joista usko omaan pystyvyyteen valuu hukkaan.

Päätin aloittaa ihmiskokeen. Yritän toteuttaa tee yksi asia päivässä -filosofiaa. Enkä tarkoita, että vain tai väkisin yksi. Mutta jokin sellainen, jota olen muutoin altis siirtämään. En tietenkään tongi mitä tylsää velvollista voisin tänään suorittaa, mutta jos – kun – jokin rästiasia tulee mieleen, yritän olla automaattisesti upottamatta sitä mielestä. Paino sanalla yritän. Ihan aina se ei onnistu, jos ei moni muukaan hyvä aie elämässä.

Seuraavan kuukauden ajan lupaan toteuttaa uutta elämännuoraani; tee tänään se, minkä voisit siirtää huomiselle. (Vihdoinkin.)

Marraskuu, vuoden synkin?

Marraskuu. Miten se tapahtui nyt jo? 

Lapsuuteni talvet alkoivat usein jo lokakuun puolella ensimmäisen nuoskalumen peittäessä asfaltoimattomat tiet. Tietenkin se suli pois. Mutta marraskuussa viimeistään viriteltiin pulkkaa ja suksia tien (sen asfaltoimattoman) toisella puolella alkavan pellon rinteeseen. Pelto ei näet ollut lattana tilkku, vaan tosiaankin rinne.

Vielä nuorena aikuisena vuoden pahin kuukausi sijaitsi lokakuussa, lehtensä pudottaneiden puiden rujojen risujen kurottaessa kohti harmautta, josta ei tiennyt missä kohtaa päättyi maa ja alkoi taivas. Kuin kellosta olisi loppunut veto ja aika pysähtynyt näyttämään kurkistusluukkua ikuisuuteen. Ja se kaikkein pahin; pimeys ennen hiljalleen putoavia hiutaleita, joiden uuttera työ oli peittää maa valkeaksi.

Sisääni on rakennettu lumiodote. Ehkä siksi marraskuu on vuoden synkin, lumi(r)ajan siirtyessä yhä kauemmas. Lokakuussa  on sentään ruskaa ja kuulaan aurinkoisia päiviä. Mitä marraskuussa on? Jotain perin mystistä. Se pakottaa ymmärtämään omat raaminsa, ajan rajallisuuden ja kohtaamaan pysähtyneisyyden. Marraskuu merkitsee minulle perinteisesti alakuloa ja matalaa virettä. Mutta sillekin on tilauksensa. Jollen tietäisi olon helpottuvan muutamaa viikkoa myöhemmin, olisin kaivamassa lääkepurkkia joka vuosi. Jäisin vaille mahdollisuutta märehtiä menneet ja tulevat, taas yhtä vuotta vankemmalla kokemuksella ja hieman eri kulmasta siksi. Jäisin kääntymättä sisääni, näkemättä tarvetta perata turha.

Olen hyväksynyt käyväni marraskuussa hitaalla. Senkin, että olen murheellinen usein tietämättä miksi. Tahmeus tekee joskus äreäksi, äreys erakoksi. Luen kirjoja, yritän nipistää aikaa luovuudelle. Selvitä taas yhdestä vuoden vaikeimmasta. Ihan kohta helpottaa, sillä jouluihminen näkee lumettomassa pimeydessä sentään jotain valoa. Vaikka kuusen sähkökynttilät, jos ei muuta. 

Sitä ja lunta odotellen, lataan tänne kameran siivousta. Kyllä oli kaunis syksy! 

Yksi ylimääräinen tunti

Jos kellojensiirrosta pitäisi valita se vähemmän ärsyttävä, nimeäisin viisareiden ruuvaamisen talviaikaan olevan ehdottomasti enemmän mieleen. Ottamatta enää siis mitenkään kantaa aikapelleilyn järkevyyteen. Viisareiden siirtely on kuoleva laji, eikä jälkipolvien tullessa itse vanhemmiksi jää kuin hyytäviä tarinoita kerrottavaksi kello viisi lauantaiaamuna herättävistä pinnasänkyotuksista, ”koska talviaika”. Puhumattakaan lemmikkieläimistä, tai omasta sisäisen kellon totaalisesta sekoamisesta.

On ihmisiä, joihin kellojen siirtäminen ei vaikuta mitenkään. Aivan kuten on ihmisiä, jotka voivat nukkua metroaseman lattialla, tai ampua naulapyssyllä käteensä sitä huomaamatta. On monenlaisia ihmisiä. Että enpä minä sillä, enkä erityisesti heilläkään. Haluan vain talviaikaan siirtymisen innoittamana leikitellä ajatuksella; yksi tunti lisää vuorokauteen.

Kuvitellaan tilanne, jossa jonkin täysin käsittämättömän aikavääristymän (okei, fysiikka ei ole ihan hallussa) seurauksena vuorokauteen tipahtaa ylimääräinen tunti. Puf, tuosta vain. Lainsäädäntöä ei ehditä muuttaa ajoissa suuntaamaan lisäaikaa kansantaloutemme parantamiseen ja siten työntekoon. Saisit käyttää tunnin täysin omavaltaisesti valitsemallasi tavalla. Mitä tekisit? Lisätään kuvitteluleikkiin vielä sellainen komponentti, että ihminen ei tapojensa vastaisesti tällä erää tottuisikaan kahdessa viikossa, jonka jälkeen aikaa olisi tasan yhtä vähän kuin tähänkin saakka. Ylimääräinen tunti olisi käytössäsi Universumin lahjana lopun ikääsi.

Tapaisitko enemmän ihmisiä? Liikkuisit? Nukkuisit? Tekisit töitä (sekin olisi toki sallittua) tai hyväntekeväisyyttä?

Minulla on tähän vain yksi vastaus. Todennäköisesti en tekisi yhtään mitään enempää, kuin tälläkään hetkellä.

Hetkinen! Ei vapaaehtoistyötä, itsensä sivistämistä, fit for fifty –tyyppistä (ai saakeli, kun kuulostaa pahalta) kuntokuuria ja teräspakaroita? Entä mestariteoksen kirjoittaminen? Noup. Mikäli maailmankaikkeus lahjoittaisi tunnin enemmän aikaa käyttööni, todennäköisesti en saisi sillä yhtään mitään enempää aikaiseksi, kuin tälläkään hetkellä. Ylevää, eikö? Paino onkin sanalla todennäköisesti.

Elämä. Mihin se oikein kuluu? Silläkin aikaa, jonka olen netissä roikkunut, olisin lukenut itseni tohtoriksi. Tosin tohtoruus edellyttää jonkinlaisia tohtoruuden lahjoja, joten sikäli en koe ”mikä laulu olisit” tai ”jousimies, varo näitä horoskooppeja” – nettichillailun menneen täysin yhteiskunnallisesti hukkaan. Toisaalta olen lukenut ihan oikeita asioita. Oppinut, viihtynyt, hämmästynyt. 

Aikansa voi käyttää niin monella tavalla. Hyödykseen, tai ollakseen. Jotkut väittävät, ettei toinen sulje toista pois. Oma elämä tuntuu tähänastisesti lähinnä kuluneen. Kirjaimellisesti. Kuluneen monessakin merkityksessä. 

Pitäisi tulla valmista! Pitäisi olla joku suunnitelma, lakata vellomasta samoissa teemoissa vuosikymmen toisensa perään, vain ikäkriisin numerot vaihtuen. Kolmikymppinen kysyy, kuka minä olen, mitä minä haluan. Nelikymppinen kysyy täsmälleen samat asiat, mutta nyt jo pieni näkökulmaero (=kuolemanpelko) kantapäillä. En kestä jos viisikymppisenä täytyy vatvoa edelleen samoja asioita.

Mitä. Minä. Haluan.

Insta-klassikko; Pieruperse. 

Mitä jos ei halua mitään? Tai tietenkin haluaa, paljon ja mahdottomia, mutta mitä jos ei oikein löydä sellaista polkua, joka olisi paitsi mielekäs, myös jollain tapaa järkevä? Mitä jos ei löydä polkua ensinnäkään? 

Jotenkin minua vaivaa sellainen ajatus, että jos työ on lähinnä vapaa-ajan mahdollistava palkka, sen vapaa-ajan pitäisi olla jotenkin erikseen mielekästä, ei vain poissaoloa töistä. Tai sitten työn pitäisi olla muutakin kuin kahdeksan tunnin musta-aukko.

Oliko tällaista ongelmaa sata vuotta sitten, kun Martta (nimi muutettu) kaivoi jäisiä nauriita maasta? Kun tuhkarokko vei lapsia ja sisällissota miehet? Mitä tuumaisi nyt kuullessaan, että tällainen keski-ikäinen kermaperse inisee; mitä jos ei halua mitään? Varmaan kääntäisi kylkeään haudassa ja toteaisi, että ihminen se on perin mielikuvituksekas eläin. Jos ei ole ongelmia, niitä keksitään kyllä. Joskaan ei se ongelmatonta nykyaika ole. Murheet vain muuttavat muotoaan, eivät lakkaa olemasta.

Kaikki kunnia Martalle ja muille esiäideille. Elän maailmassa, jossa minulla on etuoikeus miettiä, miten kellojensiirron ylimääräisen tunnin aion käyttää. Ja tänä vuonna EN uhraa sitä varaston siivoamiseen, tai muuhun sinänsä tärkeään, vaan itsekkäästi itseeni. Joskus on viisautta ymmärtää, että ei aina tarvitse kaivaa niitä oman elämäni jäisiä nauriita maasta.

Koska olen jo pidempään vellonut epämääräisen alavireisessä tarkoituksettomuudessa, jäänyt jotenkin jumiin tyhjiin ajatuksiin ja lakannut näkemästä laatikon ulkopuolelle, taivuin vihdoin hankkimaan tämän:

Olkoot hömppää, naishormonihuuruista rusettiluistelukirjallisuutta, jos siitä on apua ajattelun laajentamiseen, lupaan olla ennakkoluuloton. Ei se ota jos ei annakaan. Sanonta, jota en ole muuten koskaan ymmärtänyt… Ja sitä paitsi, täytyyhän minun jo ihan opintojeni vuoksi olla ”ajan hermolla”. Köh…

Täten lupaan käyttää ehkä viimeisen kellojensiirron suoman ylimääräisen tunnin ikinä, unelmieni etsimiseen.

Entä sinä?

Sunnuntaiahdistus

Jos saisit esittää vain yhden ainoan toivomuksen, jonka Universumi sinulle yskimättä antaisi, mitä toivoisit juuri nyt? Lottovoittoa? Terveyttä? Viestiä juuri Häneltä? Että voisit kääntää aikaa taaksepäin ja tällä nykyisellä järjelläsi varustettuna tehdä jonkin erityisen ratkaisun elämässäsi? Omalla kohdallani vastaus kysymykseen on äärimmäisen helppo. Toivoisin sata uutta toivomusta.

Huomenna on maanantai. Tätä kirjoittaessa tiedän jo valmiiksi, että päivästä tulee…no tuota…"haastava". Tiesin sen toki jo perjantaina, jolloin aloitin murehtimaan tulevaa maanantaita. Mikä tekee viikonlopusta melkein vapaa-aikaa. Mutta ei ihan. 

Yleensä en ikinä halua tietää etukäteen mitä huomenna, saati tulevalla viikolla on edessä. Kissanpentuja, sateenkaaria ja hattaraa kun on harvemmin luvassa. Joka kerta kun jokin vakihankala on etukäteisesti sattumalta paljastunut, menetän joko yöuneni tai hermoni. Toisinaan molemmat. Koska olen lojaali työnantajaa kohtaan ja vaitiolollisesti vielä velvollinen siihen päälle, en voi enkä aio asiaa enempää avata, mutta sanotaanko vaikka näin, että useiden työpäivien etukäteisahdistuksen määrä on huomattava.

Joskus vielä kirjoitan muistelmani. Mikä on jokseenkin turhaa puuhaa, sillä kukaan ei kuitenkaan usko.

Työahdistus on antanut minulle yhden erityisen tärkeän ominaisuuden; osaan suhteuttaa ongelmat. Tätä kirjoittaessani Poika nro 2 soitti kirjaimellisesti autoni alta ja aloitti puhelun sanoilla ”huonoja uutisia”. Ei hätää, auto on nosturilla ja huonot uutiset koskivat jarruremontin laajenemista, eivät sentään poikastani. Koska Poika nro 2 on jumissa jarruttoman ja auki revityn autoni kanssa hallilla, joutui Poika nro 1 lähtemään hevonkukku - nimisestä paikasta ajamaan kohti sivistystä ja vielä vajaan tunnin auki olevaa Motonettia hakemaan lisää osia. Joista yksi joko on hyllyssä, tai varastoheitto. 

Joskus muinoin sunnuntai-iltana jarruitta oleva auto – ja vailla tietoa tuleeko korjaantumaan ajokelpoiseksi aamulla kello herätys – olisi ollut ajatuksenakin kävelevä katastrofi. Ja kiitos kysymästä, mutta ei, täältä ei mene julkisia perille. Nyt jarruttomuus on lähinnä olkainkohautus. Että tämäkin vielä. Onneksi on siunaantunut noita ajokortillisia ja osaavia poikalapsia.

Onneksi. Mikä muu on onneksi? Kuten vaikkapa se, että ylipäätään on työ, josta sunnuntaiahdistua. Yritän muistaa tämän aina silloin ja tuolloin. Joskus paremmin onnistuen. On paljon asioita, joista olen sanoinkuvaamattoman onnellinen. Isot ongelmat kuitenkin peittävät alleen monta arjen pientä iloa. Ja ne pienet ilot ovat lopulta ne, jotka elämässä kannattelevat. Kun mättää, mättää sitten kunnolla. 

Hei nyt jotain ryhtiä nainen! Alan pitää positiivisuuspäiväkirjaa. Ihan varmasti alan! Sille käy kuten avantouinnille. Sen ”alkamisesta” on nyt 9 vuotta. Ei tapahtunut. Jotain tässä pitää nyt kuitenkin keksiä, kun vielä keksisi mitä.

Jos etukäteen murehtimisesta annettaisiin jokin palkinto, joutuisin rakentamaan lisäsiiven pokaaleja varten. 

Kuormaa on kieltämättä ollut. Kun päivittelin ystävälleni alituista pahantuulisuuttani, lohdutti hän sanoen; ihmekös tuo, onhan sulla ollut vittumainen syksy. Joskus kun joku sanoo asiat ääneen, helpottaa. Että hei kiitos, niinpä on kuule ollutkin. Ihanaa, että sinäkin näet sen! Alan olla jo niin lopen väsynyt ja sokea omaan samaan rainaan, että ihan hirvittää. Joskus on vain parempi tunnustaa tosiasiat ja lakata etsimästä syitä kyvyttömyydestä löytää pilvistä kultareunaa. Toisissa pilvissä sellaista vain ei ole.  

 ♥️ ♥️ ♥️ 

Huomenna on maanantai. Kohta on talvi. Niin missä niitä positiivisuuspäiväkirjoja myytiinkään?

Usko itsestäsi hyvää

Et syntynyt lannistumaan. Et noussut vaivoin huojuville jaloillesi, opetellut hankalasti kävelemään mielessäsi yksi ainoa ajatus; ei kannata. Kielesi opit aivan muita syitä varten, kuin moittimaan itseäsi ja kertomaan miten onnetonta elämä on.

Et saanut kahta korvaa, jotta voisit kuulla ne pahimmat vaihtoehdot. Ei silmiä suunniteltu näkemään vain uhkakuvia, eikä käsiä torjuviin eleisiin. Syleilemään ne tehtiin. Läheisiä, ja maailmaa.

Muistatko vielä miltä tuntui, kun vesi alkoi kantaa, tai apupyörittä löytyi tasapaino? Tai miten paperille painetut kummalliset kirjaimet muodostuivat sanoiksi, sanoista lauseiksi ja lauseista kokonaisiksi tarinoiksi? Pystytkö palauttamaan mieleesi kengännauhat, jotka kiertyivät sormiesi ympäri, silmukaksi ja sievästi pitäväksi solmuksi? Muistatko miltä tuntui, kun jokainen aamu oli uusi, ei toisinto eilisestä? Millaista oli hämmästyä? Keksiä, kokeilla, erehtyä ja ryhtyä uudelleen? Uskaltaa? 

Kysyä mitä tehtäisiin ja tehdä sitten niin?

Olla uhri, on aina valinta. Ihmiset selviävät tälläkin hetkellä kammottavissa olosuhteissa, kun taas toiset eivät yltäkylläisyydessäkään. Kukaan ei luvannut, että elämä olisi reilua. Edes kohtuullista. Ei vaikeuksia jaeta tasamitalla, kuten ei jaeta päiviäkään. Toisille annetaan enemmän, toiset oppivat omistaan enemmän. 

Olla vielä huomenna hengissä, on etuoikeus, jota ihan kaikki eivät saa.

Käytä siis rajallinen aikasi hyvin. Puhu itsellesi kauniisti, kannusta ja rohkaise. Päätä selviytyä ”siksi”, ei ”siitä huolimatta”. Opettele yksi uusi taito, vaikkapa anteeksianto. Kiitollisuuskin käy.

Ja mitä ikinä itsestäsi uskotkaan, usko hyvää. Ensimmäiseksi, aina. Sinä osaat kyllä.