Pienet liikahdukset kohti jotain ihan uutta

Tämä on ensimmäinen vuosi koskaan, jolloin lasten kesälaidun ei alkanut kyseenalaisella siirtymäriitillä. Tietävät tunnistanevat; inttämistä mitä me tehdään, koska me tehdään, miks toi saa tehdä, eikö kukaan tee mitään? Ja päälle 12h hulina sisarusriitaa, kun päivästä häviää täysin struktuuri.

Siirtyminen peruskoulutiiliskiven alta jokseenkin vapaaseen joutilaisuuteen on aina tapahtunut äiti-ihmisen päänahkakarvustoa repivällä tavalla. Mutta mitättömyyksistä hienosti kehitellyt draamankaaret on sietänyt tietäen niiden ihan kohta asettuvan leppoisaan lomamoodiin. Keskimäärin kahdessa viikossa laumariidat on riidelty ja näennäinen rauha kietonut hieman liian ahtaan rivitaloasunnon äänekkäät asujat lomaisaan tunnelmaan.

Tänä vuonna on toisin. Ei riidan riitaa, ei syyllistämistä sellaisesta tunne-elämää pirstaloivasta seikasta, kuten että äiti-ihmisillä on harvoin 2,5 kk kesälomaa. Siksi tässä rauhassa on jotain merkillisen omituista. Vähän samaa kuin pääsisi vihdoin kaupungin hälinästä hiljaisuuteen kuuntelemaan tyyntä järveä ja korvaan istuisi sitkeä tinnitus. Jollain kaihoisan kirpeällä tavalla olen jäänyt kaipaamaan siirtymäriittiä.

Juuri kun luulee, että lapsiarki säilyy iäti samana, tulee muutos. Vuosia ja vuosia raahasin ainakin kahta mukanani milloin ei iskämies ollut kotona tai läsnä. Kauppaan, lenkille, kylään. Kaksostenrattaat olivat lujassa käytössä. Ensin metrinmitat saivat olla hetken yksin pihalla. Sitten jättää kotiin koiralenkin ajaksi. Töistä tullessa saattoi poiketa jopa kauppaan, sillä ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa iltapäiväkerhosta viimeisenä haetusta. Iltapäiväkerhoa ei enää ollut. Tai tietenkin oli. Omani vain kasvoivat ulos. 
Lapsille saattoi uskoa ihan oikeita askareita ja jopa odottaa niiden tulevan tehdyiksi. Harrastuksiin tai kavereille ei tarvinnut enää heittää autolla. Muutama aika myöhemmin uimarantaorjan osa poiskirjoitettiin äitielämän roolikartasta. Vuosi kerrallaan lapsiperhesäätö on vähentynyt, samaan tahtiin kun olen itsekin...no tuota...kypsynyt. Jos minut nyt paiskattaisiin aikaan noin kuusi vuotta sitten, kirjoittaisin tätä todennäköisesti Pitkäniemen psykiatrisesta sairaalasta käsin. Niin, edellyttäen että saisin pitää käteni vapaana.

Aika on siitä hassu, että se vääristyy sekä lisääntyessään, että käydessään vähiin. Teoriassa vapaa-aikaa on enemmän, mitä isommalla numerolla huollettavien ikä kirjoitetaan. Teoriassa. Sillä vuorokauden tunnit sijaitsevat edelleen noin kahdessakymmenessä ja neljässä. Illan sisältö kyllä saattaa muodostua hieman eri tavalla, mutta aikaa ei ole koskaan tarpeeksi. 
Luin joskus erään valopään kirkkaan ajatuksen siitä, että kaikki tunnit joita ei vietätä töissä on vapaa-aikaa. Voi miten nerokasta! Siten esimerkiksi matka aamukoomasta kokopäiväkoomaan ja kokopäiväkoomasta iltakoomaan (eli ns. työmatkat) ovat sitä kuuluisaa omaa aikaani. Vai niin. Henkilökohtaisesti istun valtiolle vaatimatonta palkkaa vastaan lahjoittamani kahdeksantuntisen välittömässä läheisyydessä sijaitsevat hetket koko kaupungin räjäyttäneen ratikkatyömaan vuoksi enemmän tai vähemmän ruuhkassa. Ja vaikka tekisin sitä hyvää musiikkia kuunnellen, en voi olla toivomatta teleporttauksen olevan sittenkin jo mahdollista. Joka. Ikinen. Päivä.

Elo teinilandiassa ei ole enää loputon taidonnäyte yli-inhimillisestä yksinhuoltajavenymisestä. Huomaan kurkistelevani tulevaisuuteen. Jännittyneen odottavana, kuin lahjapaketteja joulun alla puristeleva lapsi. Samaan aikaan minussa istuu sitkeä luopumisen suru.

Olen yhä useammin alkanut miettiä millaista olikaan siellä janan toisessa päässä. Nuorena aikuisena, aikana ennen lapsia. Miksi illat tuntuivatkin niin paljon pidemmiltä? Vielä esikoisen jälkeen tuli käytyä tuttavapariskunnilla istumassa ihan arki-iltaakin teekupposen ja tarinoinnin kera. Nyt ei tulisi kuuloonkaan jaksaa raahautua mihinkään. Päivä imee mehut, eikä tehoja oikein riitä enää illalla mihinkään järjelliseen toimintaan. Sitä paitsi ne vuosien takaiset tuttavapariskunnat jaettiin miehelle erossa. 
Muinoin kakkosen raskauskiloista kutistuttuani vastaamaan vaatekaappini sisältöä, kävin kansalaisopistossa piirtämässä. Siis korostaen, arki-iltana, töiden jälkeen. Oikeesti? . 
Ehkä ajatusprosessini aikajanan molemmista päistä onkin seurausta vaistomaisesta ymmärryksestä; seuraava kuusivuotisjakso vie minulta kokonaan tittelin huoltaja. Joskus vielä tulee ilta, jolloin kotona odottaa vain virtanapin painamista vailla oleva pyykinpesukone.

Saatan toistaa itseäni, mutta onhan tämä perin hämmentävää. Kaiken tarvitsevuuden ja itsestään antamisen jälkeen horisontissa siintää jo täysin vastakkainen elämä. Siinä on jotain samaa kuin nuorena aikuisena, eikä kuitenkaan mitään. Kuljetut kilometrit ovat luettavissa paitsi kasvoilta myös tavasta nähdä ympäröivä todellisuus. Jos olisin kellunut valtavirtaa ja ristinyt sääreni sievästi kahden ensimmäisen jälkeen, viettäisin jo varsin aikataulutonta ja iltavapaata aikuisnaiselämää. Voisin käydä harrastuksissa, leffassa tai vaikka syömässä töiden jälkeen. Voisin, jos jaksaisin. Niin anteeksi, kuinka nuorena ne lapset pitäisi tehdä, että niiden muuttoauton perävalojen jälkeen elämässä näkyisi muutakin kajastusta?

Joskus mietin mikä oli se ajan taite kun minusta tuli vähän väsynyt ja henkisesti kelottunut? Kuopuksen syntymä ja kaikki valvotut yöt? Ero? Opiskelevan yksinäänpärjääjän vuodet vailla mitään apua? Työuupuminen? Elämäuupuminen? Ja paskat. Saa kai sitä ihminen haluta istua iltansa näkemättä muuta kuin suljetun television pölyttyneen ruudun. Sekin pitäisi pyyhkiä. Kaikkea pitäisi. Ja nousta taas aamulla töihin.

Vaalin yhä useammin ajatusta ”ei tarvi enää”. Ylpeydellä, joskus haikeudellakin. Siitä kaikesta mistä äidit selviytyvät pitäisi kirjoittaa kunniamainintoja. 
Heräsi monta vuotta putkeen – jäi henkiin. Venytti vatsanahkansa, rintansa ja rakkautensa, jokaiselle heistä erikseen. Hautasi raivonsa vailla seremonioita ja pukeutumatta mustaan. Teki kiukustaan siivouspäivän. Jätti sanomatta. Itki salaa. Itkee pienesti vieläkin, kun puhelimen näytölle piirtyvät tutut nimet. Ne omat antamat. Miten niin rakkaiden lähdöstä selviää hajoamatta?

Koska muutoksen mukana tulee niin paljon iloakin.

Pienet ja hienovaraiset liikahdukset ovat raottaneet ovea johonkin sellaiseen, josta minulla on vain kalpea aavistus. Olin kerran nuori aikuinen, miltei vastuuton ja vapaa. Minusta ei koskaan enää tule sellaista. Tulee jotain muuta. Ja sen muun muotoutumista odotan mielenkiinnolla. Kun aikaa jää huoltotöistä, jääkö sitä todella, vai vääristyykö illan mitta jälleen kerran? Täytänkö elämääni menoilla ja harrastuksilla, jotta seinien painostava hiljaisuus ei pakota painamaan käsiä korville? Vai osaanko ottaa tyhjän tilani lahjana ja ansaittuna palkintona? Millaista sitten on, kun kukaan ei tarvitse? Kohdallani tämä tuskin tulee olemaan ihan hirveän validi kysymys. Mikäli äitiinsä tulevat, lapsenlapsikatras ruokitaan sunnuntaiaamuisin suurtalouskattilallisella puuroa. 

Niin, siihen on vielä hetki kuitenki. Toivottavasti. 

Kai se katras on kuitenkin parempi ottaa yhtä aikaa yökylään, että ehtii vielä "puidenhalaajien vuosikokoukseen" ja "pyörälittapuheenjohtajan valintatilaisuuden kahvivastaavaksi"?

Sutta ja sekundaa koko nainen

Siinä jonossa missä henkeni muinoin etsi tomumajaa maallisen vaelluksensa ajaksi, täytyi lukea ”kakkoslaatua”. Niin ylireagoivan ja kummallisen liipaisinherkän kropan antoivat. Koska väittävät ettei vaihto – ja palautusoikeutta annettu, ainoa vaihtoehtoni on ollut sopeutua. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ilolla hyväksyisin omituisuuteni.

Punapäät palavat auringossa. Jos siis näet kauniin pronssiseksi paahtuneen pisamalla läiskityn gingerin, ihon tai hiusten väri on mitä suurimalla todennäköisyydellä peräisin purkista. Tämä ei itsessään vielä ole mikään uutinen, saati kummallisuus. Ihon melanosyyttien reagoiminen auringolle on jokaisella yksilöllä omanlaisensa perimäloton seurausta. Miltei kaikki ymmärtävät, että ihminen voi olla yliherkkä auringolle. Se että on herkkä ylipäätään kaikille asioille on jo hieman hankalammin avautuva.    

Ensinnäkin minulla on onnettoman matala kipukynnys. Jotkut sanovat sellaisen ominaisuuden olevan seurausta lapsena koetulle pitkäaikaiselle kivulle (check) ja / tai stressille (check). Joidenkin mukaan selitys löytyy jopa hiusten väristä. Muistan kuinka repeilin erään äidinkielenopettajani esittämälle teorialle, jonka mukaisesti punapäät tuntevat kipua enemmän. Sittemmin asian tueksi on esitetty jopa tutkimuksia. Viimeistään käsileikkauksesta lähdettyäni nyökyttelin väittämän todeksi. Pitkän linjan kokenut hoitaja kertoi, että punatukkaiset tarvitsevat enemmän kipu – ja anestesialääkkeitä. Tarinan paskiainen ja täydellinen roisto on MC1R-geeni, joka kaltaisillani on muuntunut.

No mut hei, kiitti tästä.  

Joku Ameriikan anestesialääkäri hää on. 

Vaikka punatukkaisia on muita vaikeampi nukuttaa tai puuduttaa, samaan aikaan he reagoivat muita herkemmin ylipäätään lääkeaineisiin. Mikä tekee asiasta entistä mielenkiintoisemman.

Tästä voisin kirjoittaa kirjan.

Minun ei edes tarvitse lukea pakkausselostetta kohdasta sivuvaikutus, erittäin harvinainen. Voin listata oireet yhden käyttökokemuksen jälkeen ilmankin. Täytyykö mainita, että harvinaiset tulevat tavallisten lisäksi? Siten esimerkiksi pari Buranaa napattuani voin näyttää oppikirjaesimerkin mitä tarkoittaa verenvuototaipumuksen lisääntyminen JA mittauttaa verinäytteestä alentuneet valkosoluarvot. Ikäväkseni yksi poikasistani on perinyt sivuvaikutusvammaisuuden. Ihmetteli raasu aikansa miksi näkö sumenee tästä kyseisestä lääkkeestä. Mutta siellähän se sievästi lukee, pakkausselosteessa.

Erityisen varovainen olen aineiden kanssa, joilla on ihan mitä tahansa vaikutusta uneen – yleensä kadottavasti. En jaksa edes avautua aiheesta, millaista on kun ihan mikä tahansa vaikuttaa. Vireystaso, ruoka, juoma, sinivalo, valo, työt, huolet, riemut, elämä. Kaikki. Nukun hyvin vain koska tiedän mitä yliherkkä tarvitsee voidakseen nukkua hyvin. Totaalisen lobotomian. Pahimman unettomuusputken aikana tohtori tumppasi minulle kouraan erinäiset reseptit ”näillä nukkuu kaikki” - lääkkeitä. Ei muuten nuku. Etenkin jos pakkausselosteessa piileskelee sana akatisia. Tällä tarkoitetaan tilaa, jossa on yksinkertaisesti pakko liikkua. Ikään kuin levottomat jalat koko kropassa. Kätevä yöllä. Sitä paitsi lääkkeet, jotka saavat useimmat ihmiset suloisen raukeuden tilaan – kuten eräs parasetamolia ja kodeiinia sisältävä – toimii minulla lähinnä päinvastoin.  

Ja kun nyt piristeisiin päästiin, otetaanpa tarkasteluun lempijuomani. Kahvi.

Lukuisat ovat kerrat, jolloin olen joutunut todistelemaan, että kyllä. Kofeiini todella saa sydämen tekemään jännittäviä temppuja ja valvottaa meitä joitakin. Eikä vain illalla vedettynä, sillä kofeiiniherkkiksillä ihan jo aamulla nautittu pannullinen turvottaa päätä vielä iltahämärässä. Kas kun kyse on tuon ihanan piristeen puoliintumisajasta, joka ihmisestä riippuen on 1-10 h. Mitä enemmän kahvia juo, sitä enemmän sitä on veressä vielä illalla, kun silmien ummistamisen sijaan päässä pyörii värikäs tivoli. Mutta toisethan voivat juoda iltamyöhään ja nukkua kuin pienet pulleat porsaat? Aivan. Ne toiset. Olisin aina halunnut toinen. En ole. Rakastan kahvia, ikäväkseni kahvi ei rakasta minua. Mikäs teet. Vaikka kofeiiniinkin kuulemma tottuu, rytmihäiriöillä tai ilman. Yksi laimea kuppi aamulla on kompromissi, jonka olen kakkoslaatuisen tomumajani kanssa sopinut.

 

Yliherkkyys koskee toki myös kaikenlaista rääkkiä, jota jotkut keksivät kutsua urheiluksi. Ilmeisesti kaltaisilleni kummajaisille tuolijumppa olisi jo turhan extremeä, sillä mikä tahansa nousujohteinen harjoittelu saa kropan kortisolivastaavan sekoamaan täysin. Saavutan ylikunnon pelkästään lausumalla sanat kuntosali tai lenkkeily. Koska en suostu olemaan yliherkkyyteni sanelema orja, käyn salaa itseltäni runnomassa lisää painoja jalkaprässiin polvinivelten soittaessa hoosiannaa. Tätä kirjoittaessa on menossa päivä nro 6 salinjälkeiskipua. Kolme vuorokautta kestäneet rytmihäiriöt ja paska nukkuminen kera kokopäiväkoomaan ja ärtymyksen sentään menivät jo ohi ja tänään olen ilokseni pystynyt melkein noukkimaan sukan lattialta. Enkä edes treenannut lujaa! En vain palaudu. En sitten millään.

Ihan oma lukunsa on reagoiminen vallitsevalle lämpötilalle. Olen jäässä ainakin 9kk vuodesta, usein kesänkin yli. Siihen ei auta minkään lajin karaistuminen kun verenkierto näpeissä ja varpaissa on mallia olematon. Helteellä luonnollisesti kidun kuumuudesta. Tarvitseeko erikseen mainita, etten nuku?

Sen lisäksi, että kroppani on ylivirittynyt ihan mille tahansa, käyvät aivoni samalla ohjelmalla. Päätä en pidä ongelmana, mutta tämän fysiikan kun saisi vaihtoon. Rivien välit ja ilmapiirin välitön aistiminen on sitä paitsi ihan hauskaa.

Kaikessa yliherkkyydessäni olen erityisen herkkä käsitteelle erityisherkkä. Tämän provokatiivisen väittämän takana seisoo täysin aito kokemus siitä, mitä on elää yliaistivana – ja reagoivana viritelmänä nimeltä minä. Ensinnäkin, erityisherkkä on tämän ajan "narsisti". Näillä kahdella ei tietenkään ole mitään tekemistä keskenään. Paitsi olla sanoja, joita puhkikäytetään jokseenkin väärissä tilanteissa ja väärissä merkityksissään. Siinä missä parhaan hypetyksensä aikaan narsisti oli lapsenvahtivuorosta kuoromatkan vuoksi kieltäytynyt anoppi, tai ruokalan jonossa viimeisen kyljyksen napannut työkaveri, erityisherkkiä ovat nykyisin kaikki jotka keksivät väsyä, loukkaantua tai muutoin vain ylitulkita ympäristöä sosiaalisissa tilanteissa.

En millään muotoa väheksy erityisherkän kokemusta herkkyydestään! En vain jaksa uskoa, että yhtäkkiä väestöstä noin 90 % kantaisi tätä ominaisuutta. (Loput ovat sitten vissiin narsisteja, heh.) Syy miksi olen erityisen herkkä käsitteelle, juontaa juurensa tahalliseen väärinymmärrykseen. Erityisherkkiä pidetään yleisesti sisäänpäin kääntyneinä tyhjästä valittajina, ujoina, hajusteallergisina herkkinä keijuina, joiden kyynelillä kastelisi maailmankolkkien kuivuudet. Vali vali. Erityisherkkyys on kuitenkin ominaisuus, jota kantajansa ei ole valinnut. En aio sanoa olevani erityisherkkä. Siinä on jotenkin niin erityinen vivahde. Eteerinen ja särkyvä. Vaikka kieltämättä liikuttuminen kyyneliin kun näkee auton pysähtyvän suojatien eteen pienen reppuselkäisen ekaluokkalaisen mennä, ei ihan aina ole toivotuin reaktio. Se pienen luottavainen hymy ja kädenheilahdus, ihan liikaa (byhyäää!). Itken liian harvoin, ehkä siksi liikutun niin usein. 

Saatan olla sutta ja sekundaa monen asian suhteen, mutta itsestäni meteliä pitämättä. Kysyttäessäkin pidän ennemmin suuni visusti kiinni omituisuuksistani. Paitsi nyt tulin juuri kakkoslaatuni kanssa rytinällä kaapista ulos. 

Elo sovussa omituisuuksieni kanssa ei aina ole käynyt kivutta, mutta käynyt kuitenkin. Olinkin pakahtua riemusta, kun tapasin opiskeluympyröissä toisen kofeiiniyliherkän kohtalotoverin, jolla on vielä huonompi kahvin sieto. Kerrankin joku ymmärtää millaista on ”ai etkö juo kahvia, no tässä olis teetä. Ai etkö juo teetäkään, no mitäs sää sitten juot?” Pullon Koskenkorvaa kiitos. Paitsi että viina pilaa yöunet, joten unohda koko juttu… Miksi se, ettei voi juoda/syödä/käyttää/tehdä –jotain, on niin suuri ongelma yleensä ympäristölle, ei kokijalle itselleen? Sitä paitsi, suuriman osan ajasta viis välitän omituisuuksistani. Käyn salilla, tuijotan sinivaloa, vedän hanskat käteen kesällä. Ketä kiinnostaa.

En tiedä. Mutta jos joku toinen seisoi samassa tomumajajonossa, niin ISO hali ja koita kestää! 

Mitä jos menee hyvä suhde pilalle?

Olen saavuttanut nykyisessä parisuhdestatuksessani tilan, jossa yhteen muuttaminen alkaa olla ajatuksen tasolla ajankohtaista. Niin tai ainakin mikäli ajatukset sattuvat sijaitsemaan akselilla kissanpentuja, hattaraa ja sateenkaaria. Minulla on näet ihan omat odotukseni avoliitto –nimisestä elämäntapahtumasta, eivätkä ne aina tule maalatuksi vaaleanpunaisella.

Olen asunut kahdeksan vuotta yksin. Sitä (eroa) edeltävästi nukuin neljä vuotta iskämiehen kanssa kahta eri makuuhuonetta hänen silloisen elopainonsa näyttäessä lukemia saatanallinen kuorsaus. Siinä metelissä heräsivät vainaatkin, joten näin erillishuoneet ainoana järkevänä ratkaisuna estää neljän lapsen puoliorpous. Vuosien aikana rakastuin yksinnukkumiseen, lähes yhtä paljon kuin miltei täydellisen itsenäiseen elämääni. Mitä kauemmin maksoin vuokrani yksin, sitä vahvemmin näin itseni vain tapailuperustaisissa suhteissa. Aikuisen naisen itsenäisen elämän rakkaudentäyteisessä kompromississa. Eikä se kuva ollut lainkaan hassumpi. Kunnes sitten tulivat eräät treffit erään aakkosaseman kahvilassa kaksi vuotta ja joitakin kuukausia sitten. Loppu on sitä kuuluisaa historiaa. 

Mitä järkeä maksaa kahta asuntoa, kun joka tapauksessa ollaan illat ja viikonloput yhdessä? Mitä järkeä ajella edestakaisin, suunnitella ja sumplia kumman luona viedään koirat lenkille ja katsotaan leffa? Olkoonkin, että kilometrejä ei välissä ole kuin muutama hassu. Miksi ei kumpikin voisi olla kuin kotonaan ihan yhdessä osoitteessa? Koska kotonaan olo on minulle yhtä kuin parisuhteen kuolinkouristelun alkaminen.

Ymmärrän kyllä, elämässä mennään eteenpäin. Seisova vesi alkaa haista ja mitä näitä nyt on. Tästä miehestä olen ihan varma. Tämän minä haluan. Sitä paitsi oma kotimies on eri kätevä. Tämä se esti jo kerran minua polttamasta koko kämppää, kun migreenikohtauksen aivosumussa en kykene siirtämään kahta erillistä asiaa järkeväksi ajatuskokonaisuudeksi. Kuten ruuanlaittoa ja fyysisesti hellan äärellä olemista. Puhumattakaan tuhannesta pienestä ja suuresta ihan oikeasta rakkaudenteosta, joita olen osakseni näiden kahden vuoden aikana saanut. Olisi perin kätevää, jos kotona joku katsoisi hajamieliseen perääni, jakaisi kotityöt ja paijaisi iltaisin myötäkarvaan. Eikä edes joku, vaan juuri hän. Sitten saavutaankin niihin kuolinkouristeluihin.

Ensinnäkin, miehistä tulee yleisesti vakiintuneen pariutumisen vuoksi jokseenkin laiskoja. Eikä vain kotitöihin vaan ihan kaikkeen. Ennen niin paijaamisorientoitunut käsi käy hajamieliseksi. Pysähtyy. Mitä sitä akkaa enää sukimaan, siinähän se on kuin tatti kakassa. Turhanaikaista ja joutavaa. Miehet lakkaavat ymmärtämästä, tulevat kuuroiksi, ottavat tilaa, joka niille ei kuulu ja tuovat tapoja, joita kukaan ei jaksa. Elin jo yhden kaapinovensulkijan kanssa, joka hiihteli virttyneet boxerit jalassa ja kulki perässä motkottamassa. Mitä jos tästäkin tulee sellainen? Epäilen että ei, mutta lopulta, miten kukaan voi etukäteen tietää?

Olen aivan äärimmäisen fakkiutunut ihminen. Innostukseni alkaa hioa särmiä ja sovitella jonkun toisen tapaa elää omaani on kokolailla nolla, lujasta rakkaudesta huolimatta. Eikä kyse ole edes siitä, että jonkun toisen tapa elää olisi mitenkään kovin erilainen kuin omani. Se vain ei ole täsmälleen samanlainen. En ole kanssaeläjänä mitenkään helppo kumppani. Uskon suoraan palautteeseen. Joskus suora palautteeni on varsin äänekästä, jopa nalkuttavaa. Olen se, joka karjuu kylpyhuoneen oven takana "hana kiinni!" kahden minuutin suihkuvaluman jälkeen. Nalkutan käsienpesusta, väärän juomalasin käyttämisestä, silmälasieni siivoamisesta koteloonsa. Taloudessa voi olla vain yksi nalkutusoikeutettu ja sekin merkkiä alfanaaras. Eikä kukaan muu ole voiva valittaa ainakaan alfanaaraan lasten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Siinä ne särmät sitten kipinöivät, kun erehtyy väärään aikaan valtaamaan ihan väärää reviiriä. Nimittäin kasvatusta.

Uskon, pelkään ja tiedän nalkuttavani miehen hengiltä. Eikä siinäkään vielä mitään, sillä urosmerkkisillä on korvakäytäväistutteena sisäsyntyinen nalkutuksen vastamelukuuloke . Mutta mitäpä ajatella seuraavasta?

Minulla on jemmassa vielä yksi Iso Ongelma. Siis Todella. Iso. Ongelma. Kokolailla 20 vuotta olen pitänyt salaa yöllisiä bileitä. Yleensä en olisi halunnut osallistua ensinnäkään, sillä näissä juhlissa ei juuri koskaan tapahdu mitään kivaa. Korkeintaan mielenosoituksellista kyljen kääntämistä ja aamuöistä ympäri asuntoa hiihtämistä. Bileissä on aina sama teema, eikä odotetuin tyyppi saavu paikalle. Joku Nukkumatti tai jotain, kuka lie.

Jossain kohtaa unettomuusuraani keksin miltei aukottoman tavan viettää yöni unessa hyvin ja syvästi. Kikkaskonstit ovat yllättävän yksinkertaisia. Kello 21 kampean itseni sohvalle ja avaan Netflixistä jonkin typerän lobotomiavasteen ja annan aivojeni vaipua hiljalleen horrokseen. Muutaman nukahtamista enteilevän säpsähdyksen jälkeen siirryn piikkimatolle jatkamaan kunnes herään jossain kohtaa siirtyäkseni lopulta sänkyyn. Täydellistä. Ylivirittyneet aivoni tarvitsevat vain täysin virikkeettömän ympäristön ja uni tapahtuu. Jos joku puhuu, hengittää tai on läsnä väärään aikaan, ajaa Nukkumatti sataakuuttakymppiä ohi.

Harras toiveeni on nähdä lääketieteen jättiloikka kohti huononukkumisen hoidon lopullista läpimurtoa. Tai että joku edes keksisi kaksi pilleriä; toisella saisi itsensä illalla uneen ja toisella aamulla ylös, eikä kummastakaan tulisi yhden yhtä sivuoiretta. Ikävä kyllä näitä kahta pilleriä ei ole vielä keksitty. Huononukkumisen tuskaa eivät ymmärrä kuin asiaan omakohtaisesti vihkiytyneet. Vireystilan nousuun riittää kun toinen vetää väärään aikaan vessan. 

Mitä jos hyvä parisuhde menee pilalle? Nyt päästiin ydinkysymykseen. Ihmisistä paljastuu aina kaikenlaista. Säilyttäisin mieluusti illuusioni miehestä, joka ei ala pitää kaikkea itsestään selvänä. Minuakaan. Sillä miehet usein ajautuvat niin. Tarkoittamatta, tahtomattaan. Puhumattakaan siitä, miten vaikea, väärä ja huono itse olen. Sen paljastumisesta ei tule mitenkään kaunista, heh. 
Kyse ei mitenkään ole siitä, ettenkö halua muuttaa yhteen. Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, mutta samalla pelkään. Mitä jos? Riskilaskelmat osoittavat, että pelkoskenaarioita on vain tuskainen paljon enemmän kuin menestystarinarainoja. 

Minulla ei ole enää koskaan omaa aikaa. En sopeudu. Elämästä tulee riitaa ja kipuilua siitä, kumpi näkee enemmän huonoa toisessa. En ole ketään miestä näin paljon rakastanut, ja sitten se on ohi.

Että näin terveellä pohjalla taas pohdinnat. Järki-ihmisenä ymmärrän kyllä, että kaikkea ei voi hallita tai ennakoida. Elämä itsessään on iso riski ja rakkaus sen suurin menetettävä. Vaan minkäs teet. Isot laivat kääntyvät hitaasti. Tämä nainen se on oikea Karibianmeren risteilyalus ja uiva hotelli. Hyvä myrskynsieto, mutta kovin kankea käänteissään. 

Pessimisti ei pety, väittävät. Kyllä nekin pettyvät. Murahtavat vain "mitä minä sanoin" kullekin elämän konnuudelle ja nostavat kaulukset pystyyn. Saapa nähdä miten akan käy.

 Avoliittosatamaa kohti tässä ollaan vakaasti luotsaamassa. Päivä vain on vielä vähän auki. (Ja vissiin vuosi, tirsk)

Jos joku tietää hyvän Aikuisen Naisen Avoliitto-oppaan, saa vinkata.

Kesä on juhlien aikaa

Koululaiset ovat siis kirmanneet kesälaitumille. Ammattiin valmistuneita ja lakkinsa saaneita on juhlittu paitsi ansaitusti, myös näyttävästi. Tienvarret täyttyivät juhlaväen autoista, marketin kassalla vielä viime hetken ostoksia puvut ja sievät mekot päällä; kenties varasukkahousut ja pientä purtavaa ajomatkalle. Kesä on perinteisesti juhlien aikaa. On valmistujaisia, rippijuhlia, häitä. Unohtamatta muutenvaanjuhlia. 

Omanikin valmistui eilen ammattiin, mutta kaksoistutkinnon toiseen osaan vasta tulevana syksynä. Pienen piirin kahvitukset siirtyvätkin myöhemmäksi. Miltei kateellisena katselin eilen juhlakansaa ja upeita kuvia sosiaalisesta mediasta. Miltei, sillä olisi meilläkin ollut yhdet lakkiaiset. Kummityttö, jonka en elämän erinäisten käänteiden vuoksi nähnyt kasvavan ujosta koulutytöstä upeaksi naiseksi, pääsi ylioppilaaksi. Kun kerrankin olisi ollut juhlat, ne sijaitsivat muutaman mahdottomuuden päässä; 500 kilometriä suuntaansa ja samanaikainen opiskeluihini kuuluva harjoittelu, jota joudun olosuhteiden pakosta suorittamaan lauantaisin. Yritin kyllä epätoivoisesti ympätä samaan viikonloppuun molemmat, mutta asiaa eri puolilta (lähinnä juna-aikatauluja) tiirailtuani ymmärsin, ettei aikana ennen ihmisen kloonaamista osallistuminen ole mahdollista. Harmi. Universumi tosin oli jälleen viisas ja lohdutti langettamalla samalle aika-akselille vaatimattomasti kolme päivää (miksi aina!) kestävän migreenin, joten olisin joutunut joka tapauksessa perumaan osallistumiseni. Rankasti lääkittynä viidenkymmenen tuntemattoman kanssa minglaamassa? Noup. Vaikka olisihan se kai tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Rakastan juhlia. En vain rakasta järjestää niitä. Minulta puuttuu täysin emäntägeeni, joka lankeaa naisotuksille yleensä syntymälahjana. Kaikki se työ ennen ja jälkeen, leipominen, täysistä kahvikupposista ja etenkin – pannusta huolehtiminen. Puistatus. Servietit puuttuvat pöydästä, eikä pikkulusikoita ole koskaan tarpeeksi. Vastenmielisyys yhden naisen pitopalveluyrittäjäksi juontaa ilmeisesti neljän lapsen ristiäisrumbaan. Kenen idea on ollut sijoittaa juhlava nimeäminen aikaan, jolloin tulee hulluksi yövalvomisista ja maitobaarihormoneista? Stressi, se on ollut pienin yhteinen nimittäjä.

Omissa häissäni olen ollut tasan yhden kerran tähän asti, mutta jo sillä kokemuksella voin kertoa, keskipistely ei ole mitenkään mukava kokemus. Eivät häät nyt varsinainen epämukavuuden rovio olleet. Mutta niin paljon mieluummin istuisin juhlakansan nauttivana osapuolena.

Pienen suvun eräs ominaispiirre on bileiden vähyys. Olen omalta osaltani tehnyt parhaani maan kansoittamiseksi, mutta kaksi muuta sisartani ovat omaksuneet vaikutteita kiinan lapsipolitiikasta. Serkkuja minulla on tasan kolme, ikä - ja elämäneroa noin kaksikymmentä vuotta. Tuskin täytyy erikseen mainita, että olen meistäkin se vanhin. Sisaruskatraani neljäs ja pahnanpohjimmainen saa muutaman viikon päästä sentään toisen vauvan, joten suvun juhlittavia tulee edes yksi lisää. Rippijuhlia, lakkiaisia ja häitä ei silti ihan heti ole näköpiirissä, ellei omaa ydinperhettäni oteta lukuun. Ikärakenteesta johtuen. Niinpä olen seuraavatkin vuodet se, joka emäntägeenittä häärää juhlaa ja unohtaa kaataa kahvia ja ainakin servietit. Oma pieni sukuni tosin tuntee minut. Ja heidät tietäen, arvostanevat tunnelmaa ja hervottomia tarinoita – kiitos poikieni – enemmän.

Vaikka rakastankin juhlia, rakastan niitä ainoastaan jos voin väittää tuntevani kutsutuista mielellään enemmän kuin yhden ihmisen. Suuret joukot ja kepeä keskustelu tuntemattomien lauman kanssa eivät ole minua. Ylisosiaalinen työ vaatii alisosiaalisen vapaa-ajan, itselleni mitoitetun. Juhlissa parasta ovat ihmiset, vasta kaukana perässä tulevat puitteet ja tarjoilut. Ihan parhaimpia bileitä ovat olleet vaatimattomat nyyttikestiajatuksella toteutetut. Eritoten karttakepin hautajaiset, joihin olen ainoana ei opettajana päässyt osallistumaan suvivirren lakattua kaikumasta koulun käytävillä. Kas kun siskoni edustaa kyseistä ammattikuntaa ja sukulaissuhteen syillä siksi itseoikeutetusti kutsun aina laittanut. (Opettajat muuten osaavat todella juhlia loman alkamista, voin kertoa.) Karttakeppiä ei ole haudattu moneen vuoteen, eikä muutenkaan kalenteri näytä kovin varatulta mitä kesään tulee. Tai syksyyn tai ylipäätään mihinkään vuodenaikaan. Osin omasta tahdosta. Osin olosuhteista.

Elämä on siitä hauska, että se voi aina yllättää. Potentiaalisia naimisiinmenijöitä on lähipiirissä muutama pari, toivoa sopii että ymmärtävät viettää suuren päivänsä muutoinkin kuin maistraatin jälkeen todistajien kanssa kakkukahvit hörpäten. Ja mitä omaan Suureen Päivääni tulee, asia ei ole täysin mahdoton. Ehkäpä seuraavaan viisivuotissuunnitelmaani saattaa tulla kirjoitetuksi The Bileet, kuka tietää. Pitkä koeaika taannee paremman lopputuloksen. 

Yksi asia on kuitenkin varma. Niiden juhlien toteutuksesta en vastaa minä.

Jumi, kritiikki ja sanojen fanitus

Eräs kirjoittamista harrastava ystäväni tuskaili taannoin sanoilla meditoiville tuttua pulmaa. Luovien ihmisten kai kuuluukin aika ajoin pohtia kaiken järjettömyyttä ja eniten omien lauseiden tapahtumista. Tai tässä tapauksessa, tapahtumattomuutta. Ystävä näet kärsii tyhjän paperin syndroomasta. Kun on kirjoittamatta tarpeeksi kauan, alkaa rima nousta. Viikkojen jälkeen korkeus hipoo jo ennätystä, jonka ylittämiseen tarvittaisiin olympiaurheilijan kunto ja kunnianhimo, tai vähintäänkin yksi keskiverto ihme. Tyhjän paperin syndrooma ei ole ainoastaan pöytälaatikkonovellistien tai ammattikirjailijoiden jumi, vaan voi sairastuttaa yhtä lailla bloggaajankin aivot ajattelemaan, että kaikki järkevä on maailmassa jo sanottu. Omat sanat ovat vain toistoa ja nekin huonoa sellaista.

Kirjoittaakseen jokseenkin luettavia tekstejä on yksinkertaisimmillaan tehtävä lähinnä kahta asiaa. Elettävä ja kirjoitettava. Ihminen pystyy kyllä tuottamaan oikein hyvää ja uskottavaa tarinaa puhtaasti mielikuvituksestaan, mutta täydellisessä tyhjiössä ei synny kuvitteluun tarvittavia elementtejä. Roomaa on siksi helpompi kuvailla oltuaan siellä edes kerran. En ole käynyt Roomassa, enkä ole mikään opettamaan kirjoittamista, mutta jumin minäkin tunnistan. Asiassa on sentään yksi hyvä puoli. Jumi ei tunnista minua.

Suosittelin ystävälleni itsekritiikin murtamista ja sitkeää istumista näytön edessä. Inspiraatiota voi etsiä lukemalla lööppejä, koluamalla yleisökirjoituksia ja katselemalla kanssaihmisiä. Kirjoituskilpailut valmiine aiheineen toimivat usein oivana ponnistusapuna, sillä ”mistä” on joskus paljon vaikeampi kuin ”miten”. Itse kirjoitan usein pakotetun luovuuden alla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyrin päivittäin pyhittämään yhden kokonaisen tunnin kirjoittamiselle, tuli miten sutta tahansa (kesällä tosin tunti päivässä on varsin toiveikas visio). Joskus aihe on jo valmiina ja odottaa koko päivän hetkeä jolloin voin laskea sormet näppäimistölle. Toisinaan ei ole mitään mistä lähteä kuljettamaan tarinaa. Teksti voi kummassakin tapauksessa syntyä täysin itsestään, kuin automaattikirjoituksena. Tai sitten takuta ja jumittaa ja joutua editointisilppuriin useammankin kerran. Lopputuloksesta ei oikeastaan voi päätellä kumpi on ollut synnyttäjän paikalla.

Luovuus ja pakko eivät tietenkään kulje käsikkäin, mutta luovuuttakin voi houkutella mahdollistamalla tärkeimmän, eli järjestämällä sille aikaa. Jos vain odottaa inspiraatiota tai suuria ajatuksia, saa odottaa maailman tappiin. Tai ainakin siihen hetkeen, kun pitäisi olla jo unessa tuottavaa työelämähuomista varten. Silloin kyllä allekirjoittaneella alkaisi pursuta lauseentynkää päästä kuin itsestään. Siksi luovatunnissa ei ole mitään oikeasti pakotettua, vaikka viittaavaa nimitystä käytänkin. Se on kompromissi käytettävissä olevien resurssien ja luovan joutilaisuuden väliltä. 

Mikä kiinnostaa ihmisiä? Varmaan jokin sellainen, johon voi samaistua, josta voi oppia tai joka liikuttaa jollain tasolla muuten. Huumori toimii joskus, sarkasmikin. Hyvät kuvat ovat aina plussaa, vaikka hyvän määritteleekin jokainen lukija itse. Julkkikset kiinnostavat, tai jollain tavalla näkyvät ja värikkäät persoonat. Mutta kaikissa löytämissäni upeissa blogeissa on yksi yhteinen nimittäjä; niissä kerrotaan erityisesti kirjoittajaansa kiinnostavia asioita.

Kuka tahansa voi kuvata vaatekaappinsa sisällön. Meikkipussin ja käsilaukun. Ravintolan voi arvostella tai etelänreissusta tehdä matkakertomus. Eri asia on ketä jaksaa kiinnostaa jonkun randomin elämä, jos sillä ei ole tarjota mitään lisäarvoa omaan randomielämään. Mutta jos kirjoittamista alkaa liikaa miettiä, iskee jumiakin pahempi seuralainen. Itsekritiikki. Ei pidä miettiä liikaa. Valmista tekstiä tulee vain sitkeästi kirjoittamalla, ja jumista pääsee yli hautaamalla sisäisen kriitikkonsa kyllin syvälle.

Miksi kirjoitan? En kuvittele ihmisenä olevani mitenkään erityinen, saati kiinnostava. Elän tavallista arkea, en osaa loihtia upeita illallisia, tapaa merkittäviä ihmisiä, harrasta erikoisia. Alan olla jo ikäni puolesta out. Sisäinen kriitikko tarttuu näihin aina toisinaan. Ketä kiinnostaa? Vastaan sille aina jotain yhtä latteaa, kuten että kyse ei ole kiinnostuksesta. Kyse on rakkaudesta sanoja kohtaan. Eikä rakkaus tarvitse niin kovasti perusteltuja syitä. 

Olen huono tekemään merkintöjä kalenteriin, saati pitämään päiväkirjaa. Mutta blogista voi palata tarkistamaan mitä kulloinkin on meneillään ollut. Sitä paitsi kirjoittamalla säännöllisesti pysyvät jumit ja kritiikit aisoissa. Vaikka ei niistä ihan kokonaan eroon kai pääsekään. Joskus ei ole yhtään mitään sanottavaa, sekin on totta sellaisenaan. 
Kirjoittaminen köyhtyy, jos ei lue ollenkaan. Toisinaan on hyvä kaivaa vanha kunnon kovakantinen ja antaa tarinan viedä. Mielikuvilla ruokittu sisäinen maailma alkaa itää, ja tuottaa taas uutta tarinaa. Sanotaan, että lukevan ihmisen tunnistaa. En usko tämän viisauden viittaavan varsinaisesti kädessä keikkuvaan kirjaan. 

Ajattelen, siis olen. Kirjoittaminen on yhteen muotoon prässätty todiste ajattelun olemisesta. Kirjoitetuissa sanoissa on jotain peräti kuolematonta; oleminen lakkaa joskus, olemisen tuottamat sanat eivät.

Olin vielä muutama vuosi sitten täysin vakuuttunut että minusta tulee ammattikirjoittaja. Että tietenkin julkaisen kovakantisia ja perään teräviä kolumneja. Wannabe-kirjailijoiden luvatussa maassa täysin randomina tekstinsä kirjana näkeminen on jokseenkin mahdotonta, ellei sitä edellä joko nimekkään kirjoituskilpailun voittaminen tai miltei ammattimainen bloggaaminen. Muutama hassu kirjoituskilpailumenestys vuosien takaa tai vaatimaton blogini tuskin tulevat minua tulevaisuudessakaan tämän pidemmälle potkimaan. Sillä paitsi "julkkiksia", kustannustoimittajat suosivat nuoria lahjakkuuksia. Laskennallisesti nuorelta on vuosien saatossa tulossa enemmän teoksia, joka puolestaan tietää tilipäivää kustannusyhtiölle. Nämä kaikki olen kuullut eräältä kustannustoimittajalta itseltään. 

Että se juna taisi mennä jo, eikä pelkästään näistä syistä. Samaan aikaan, kun kuka tahansa voi julkaista omakustanteen tai vaikka kokonaisen kirjan verkossa, lukeminen on jo miltei kuollut ajanviete. Keskittymiskyky tulevaisuuden kirjastonkäyttäjillä riittää max. 2-5 minuutin youtubevideon katsomiseen, mielellään sekin muutamaan kymmeneen sekuntiin referoituna. Kärjistäen, tiedän. 
Kaunis kuva kertoo tarinansa heti. Muotokieli, tunnelma, värit ottavat kantaa aina johonkin. Kauniilla tekstillä menee vähän kauemmin. Kuka jaksaa?

Olen joskus kuullut sanat "sinun pitäisi kirjoittaa kirja". Ihan varmasti pitäisi, vaikka kaksi. Mutta on kokonaan toinen asia kannattaako. Minusta ei kai koskaan tule ammattikirjoittajaa. Edes puolikasta. Se ei ole luovuttamista, se on ajallisten ja faktuaallisten asioiden myöntämistä. Sitä paitsi ammattikirjoittajaksi ryhtyminen edellyttäisi paitsi erottuvaa lahjakkuutta, myös toimenpiteitä, kuten tekstiensä sitkeää kirjoittamista ja niiden lähettämistä, itsensä brändäämistä ja markkinointia. Kuka jaksaa? Tämä on hyvä näin. 

Kirjoitan, koska voin. Teen sitä mitä rakastan, silloin kun pystyn, ehdin tai jaksan. Tämä hetki keittiön pöydän ääressä, jäähtynyt kahvikuppi (kellonajasta riippuen kofeiinilla tai ilman) vieressä on luettavissa blogista nimeltä Ajatustuulia. Aika siisti juttu, sanoisin. Ja vaikka lukeminen on kituva laji, ja blogit seuraavat perässä kaiken kerrotun vaatiessa liikkuvaa kuvaa ja kiiltäviä valopintoja, aion sitkeästi jatkaa sanojen fanittamista. Kirjoittaen ja lukien, tai vaikka luurit korvilla äänikirjaa tiskien ja pyykkien lomassa kuunnellen.

Mukavia hetkiä sanojen parissa, missä ja miten ikinä niiden kanssa sitten vietätkin. 

Kesä tuli toukokuussa

Noin kahdessa minuutissa täyteen kesään puhjennut kevät on saanut sisäisen lomamieleni sekoamaan. Sen lisäksi, että sitä ei kiinnosta mitenkään päin käyttää päiväänsä niin turhaan kuten työntekoon, vähät iltatunnit lomamieli viettää lähes maanisen ulko-oleilun merkeissä. 

Ensinnäkin aurinko. Ihminen ken ei koskaan vasiten ota syöpäsäteilyä ahnaasti palavalle nahalleen, paljastaa nyt täysin aikein auringolle säärensä D-vitamiinin toivossa aina kun se vain on mahdollista. Sen vähimmäismäärän, 20 minuuttia joitakin kertoja viikossa.

Saatuani muutaman vakavan varoituksen siitä miten palanut orvaskesi oireilee vuosien kuluttua aurinkoa erikseen edes ottamatta, olen äärimmäisen tietoinen riskeistä, jota liittyvät jo tuohon lyhyeen altistamiseen. Aurinko tappaa, aurinko vanhentaa, vaikkakin vanhentava vaikutus ei juuri kiinnostele sääri-iholla. Jos jalkani siitä ruttuun menevät, kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että kintut kulkevat sääolosuhdepakosta 10 kuukautta vuodessa täysin verhottuna kuitenkin. Toisin on toki naaman laita. Sitä on hieman hankalampi peittää farkuilla ja paksuilla sukkahousuilla. 
Lyhyen D-vitamiinitankkauksen lisäksi en muuten aurinkoa ”ota”, kasvoille kaikkein vähiten – kiitos kaikkien lapsuudessa ja myöhemmissä palaneiden kesien. Mutta kintut saavat pienesti nauttia lämmöstä. Maltilla ja ihoa seuraten toki.

Auringolla on toinenkin, paljon suurempi merkitys. Nimittäin valo. Sekoan täysin huhtikuun lopulta aina pitkälle syksyyn asti. Kuin joku kirjaimellisesti sytyttäisi lampun pääni sisällä. Minun ei tarvitse edes oleilla ulkona imemässä kirkkautta itseeni, riittää kun valo tulvii ikkunoista sisään. Että on mahdollisuus olla ulkona ilman taskulamppua ja kymmentä heijastinta. Jos jo yksi sateinen kesäpäivä saa harmaudellaan halun koteloitua vilttiin ja herätä uljaana perhosena joku ihan toinen päivä, voit kuvitella mitä talvi tekee minulle. Se ei ole mitenkään kaunis näky, voin kertoa.

Pohjoisen lapsilla on jokin sisäsyntyinen kauniin ilman käyttöastepakko. Heti kun päivä piirtää vähän lyhempää varjoa hartiat korvissa ja ryhti lysyssä kulkeville masennustaipuvaisille, ulkona pitää viettää jokainen liikenevä hetki. Käsi pystyyn, kuka ei ole lapsuudessaan kuullut lausetta; nyt ulos leikkimään siellä on hyvä ilma?

Sisällä saa murjottaa sateella ja pakkasella, kesä on aivan liian pyhää tuhlata sellaiseen. 

Mitä ulkona sitten pitää tehdä? Nauttia. Toisin kuin arjalaiseen työmoraaliin valetuilla muulloin, kaunis ilma ei ole syy raataa itseään raadoksi nestehukan ja paarmanpuremin laskettavilla kunniamaininnoilla. Pieni ja isokin puuhastelu on toki sallittua, mutta siinä on ihan eri asenne. Kesäasenne. Puutarhan kuopsuttelu onnistuu myös vähemmän hampaat irvessä, saattaapa jopa laiturinnokassa tai puistossa viltillä luettu kirjakin olla mitä suositeltavinta ajankulua. Kesällä löhötään, grillataan ja otetaan rennosti. Kesäkansalle myydäänkin pienet parvekkeet ja rivitalon tilkkutakapihat täyteen erilaista keinua, lepolassea ja riippumattoa. Kesällä saa tuumiskella, kunhan sen tekee ulkona. Koska – aivan oikein – siellä on hyvä ilma.

Onko siellä hyvä ilma? Yleensä ei. Viimeiset kaksi suvea on näistä toukokuun lukemista lähinnä haaveiltu. Ehkä siksi lämpö ja valo saavat pienesti sekoamaan. Allekirjoittaneen nyt ainakin, vaikka ei helteistä niin perusta. Nukkua kun olisi kiva öisin, eikä se onnistu koko päivän joka suunnasta lämmenneiden seinien sisällä. Paitsi jos jäisi töihin yöksi. Sisällä toimistossa on näet hyytävän kylmä. Viime viikon vietin aamuni päällä seuraava kattaus; kaksi paitaa, farkkutakki ja viltti. Hanskat otin jo perjantaiksi, sen verran alkoi viikon kohme sormia kiukuttaa. "Ei huonekohtaista lämmönsäätöä" kuulostaa lähinnä kuluneelta vitsiltä talossa, jossa yläkerta hikoilee ja alakertakin täytyy siksi pakastaa viilentää sekin. Niinpä intoni pinkaista valoon ja lämpöön työpäivän päätteeksi saattaa olla enemmän kuin perusteltua. Vielä kun raapisi jostain motivaation rämpiä läpi päivä pinkaisua edeltävästi. Lomamieli, voi miksi tulit jo?

Onneksi kesä tapahtui. Sentään toukokuussa, vaikka lomasta ei ole vielä tietoakaan. Jos nyt kaksi seuraavaa vuoden valoisinta kuukautta menee keskimääräisessä harmaudessa, on nämä muistot pohjalla. (Kuulostaa osin ontuvalta omaankin korvaan.)

Päivät ovat piinaavan pitkiä viettää jääkaappi -nimisessä paikassa naurettavan pientä korvausta vastaan, eikä motivaatio millään tunnu enää riittävän päiväni murmelina toisintoon. Äkkiä, paljon, heti! Pimeä ja loska huohottavat jo niskaan vain muutaman herkän kuukauden päässä!

Lomamieli on jo täällä, vaikka vapaus siintää vasta jossain. Siihen asti jaksaakseen maaninen ulko-oleilu alkaa ikkuna auki ajetusta kotimatkasta (on ilmastointikin, mutta sillä ei pääse tunnelmaan) ja jatkuu pitkälle iltaan. Ei kiinnosta pyykinpesut, ei imurinvarteen tarttuminen. Pitää olla ulkona, kun on hyvä ilma. Mennä metsään koiran ja kameran kanssa, joista jälkimmäinen vie miltei transsinomaiseen tilaan. Huomaan joka ikisen yksityiskohdan, sävyn, mahdollisen kuvakulman. Sillä miten taidokkaita otoksia huomioista tulee, ei ole mitään merkitystä. Kimalaisen kukkakierros, omenapuiden parempi mekko, miniaurinkoja voikukkakedolla. Valokuvaus on yksi meditaation muoto. Eikä yhtään hassumpi sellainen.

Hurmaavia, lämpimiä ja ihania kesäiltoja kaikille! 

Neiti Suorasuu toisessa polvessa

Lapsena olin mitä suorasuisin totuudentorvi ja varsin tarkkasanainen lähipiirini tarkkailija. Kerroin mielipiteeni pyytämättä, eikä palautteeni aikuisia kohtaan ehtinyt aina olla niin kovin rakentavaa. 

Aikana ennen opettajalle haistattelua sorruin kerran synneistä suurimpaan joutuessani liikuntatunnilla hiihtämään vielä yhden kierroksen loskapaakkuiset suksenpohjat luonnetta ja ketutuskäyrää samaa matkaa kasvattaen. Inhosin hiihtämistä. Ja ainakin lähes yhtä varauksetta liikunnanopettajaa, joka oli päättänyt rakastaa ainoastaan luokan lahjakkaita oppilaita. Notkeita, korkealle hyppääviä, pallopeleihin ensinvalittuja. Opettaja käskytti meitä hitaampia hiihtämään vielä yhden ylimääräisen kiepin, koska jollain sadistisella tavalla se nautinto pitää työstään repiä. Selkäydinheijasteena sihahdin tarpeettoman kovaa vain omille korvilleni tarkoitetun pahimman mahdollisen silloin tuntemani loukkauksen; sika. Ilmeisesti suotuisan tuulensuunnan vuoksi opettajan korvatorvi sieppasi epäonnisen sanan. Seikka jonka vuoksi liikuntatunneista tuli silkkaa simputusta seuraavat kolme ja puoli vuotta.

Koska elämä on yksi iso vitsi, jouduin vuosia ja kymmeniä myöhemmin sairaalassa kyseisen lättieläinhaukutun opettajan vieruskaveriksi. Muistiko? No mitäpä lottoat. Siinä sitä oli taas kerrassaan riemussa pitelemistä.

En huomannut kysyä ehtikö rouva opettaja jatkaa uraansa vielä tarpeeksi pitkälti kokeakseen kirosanavallankumouksen ja nykypilkan opettajille suunnatun 2000-luvulle päivitetyn version? Saattoi väärin, mutta varsin viattomaksi lapsukseksi syntynyt eläinvertaus olla sieltä lievimmistä päästä kai kuitenkin.

Lapsena lähipiiri joutui joskus häpeämään suoraa suutani. Muistuupa sekin kerta, kun oikein vasiten menin opettajalle kertomaan, ettei se meidän äiti ehdi mihinkään kissanristiäisiin tulla. Opettaja ei mitenkään arvostanut kielikuvaa, semminkin kun kyse oli kutsusta vanhempainiltaan. Sain kuitenkin arvokkaan opetuksen aikuisuuden varalle. On olemassa totuuksia, joita sanotaan ja joita ei sanota. Molemmat ovat yhtä totta, paitsi toista ei saa kertoa. Ainakaan sitä mikä on väsyneenä huokaistu.

Suorasukaisuuteni ja täysin suodattamaton mukahauska vertaiskuvien keksiminen on saanut minut näin jälkikäteen paitsi katumaan hirveästi (erityisesti aknesta kärsivän enoni kutsumista metvurstiksi tai mummoa kaulahelttansa vuoksi pelikaaniksi), myös miettimään minkä lajin diagnosoimaton asperger minussakin mahtoi muhia. Sittemmin vartuin yliempaattiseksi herkkikseksi, jonka puhtain pyrkimys on koskaan olla loukkaamatta ketään. Kaikki sujui jokseenkin rattoisasti, tai ainakin jotenkin. Sain kolme poikaa joista kukaan ei saattanut minua samaan häpeään. Sittemmin sain vielä ihka oman ja ainoan tyttären, joka ei sekään saattanut minua häpeään. Häpeäpaaluun sitä vastoin kyllä.

Lauantai, äiti-tytär -aika. Mennään yhdessä shoppailemaan, jutellaan höpöjä ja nautitaan harvinaisesta kahdenajasta.

Lauantai, äiti-tytär -aika. Mutsiroast, vittuilulla ja valituksella (tytär) siivitetty kauppafarssi, lopulta piinaavan painostava hiljaisuus (minä) autossa. 

Tunnin kaksi kohdalla alkoi jo siinä määrin riittää, että valittava naispaholainen joko lähtisi kävellen kotiin tai pitäisi edes suunsa kiinni, kun ei sieltä mitään erikseen laadukasta tullut. Syy? Tietenkin sellainen löytyi. Ennen (huom! lapsille kannttaa antaa selvät ohjeet ja säännöt etukäteen) kauppaan menoa olin jalosti tarjoutunut ostamaan ihqut kesäsandaalit. Ehtoja oli tasan kaksi; hinta ja korko. Tarkemmin, molempien suuruus. Minä kun en päiviä vajaa 12 vuotiaalle osta kuuden sentin korkokenkiä. En vaikka kaikilla muillakin on. Samasta syystä päiviä vaille 12 vee ei saa maalata naamaansa pesukarhuksi, ja kulkea puolialasti vaikka muutoin naisesta jo menisikin. Mitä teki tyttömerkkinen? Kaikista kymmenistä söpöistä kesäkengistä nappasi sellaiset säären sulostuttajat, että moni keski-ikäinen tottunut korkoastujakin olisi parkaissut tuskasta jo pelkästä näköhavainnosta. 

Korko. Kengät. 

Toki tytär oli muistanut jo edeltävästi narista miten kaikki muut saavat meikata. Kenkäosasto kun sattui sijaitsemaan heti meikkihyllyjen jälkeen.  

Anteeksi, tekeekö ne tahallaan sen?

Äitiys on yhtä juhlaa. Kun kukaan ei enää kirjaimellisesti oksenna päälle, tulee henkisesti uitua jonkun eritteissä kuitenkin. Säännöt ovat ihan tyhmiä ja tulevat pyytämättä. Ne samat ja alati toistuvat. Yleensä meillä taistellaan koiran ulkoiluttamisesta. Aina joku on vienyt sitä miltei todistettavasti vain nurkan taakse ja joku ei ainakaan nyt sitä vie, koska on juuri lähdössä ja kaverit odottaa ja olisit sanonut aikaisemmin. Koiran lenkitysvelvollisuus tulee aina yhtä suurena yllätyksenä. Ihmekös tuo. Vastahan se on meillä kuusi vuotta ollut. Uhkailut viikkorahalla tehoavat aina itse aiheeseen, mutta eivät koskaan äänitasoon. Siihen tehoaa vasta kunnolla karjaistu NYT loppu!

En usko huutokilpailuun. En usko siihenkään, että lapsi ei saisi inttää vastaan tai olla muuten vaan ärsyttävä. Äitinä tehtäväni on kyetä ottamaan palautteena vastaan myös vähemmän mairittelevaa osastoa. Itsetuntoni kyllä kestää naljailua lokinvalkoisista sääristäni, tai siitä miten ärsyttävä olen. Tehtäväni on kuitenkin myös vetää rajat sille, mitä saa sanoa ja miten. Tietää näiden lisäksi missä kulkee oman jaksamiseni raja. Sillä näennäisistä lehmänhermoista riippumatta se todella kulkee, etenkin tämän nuorimman nalkutusnaattorin kanssa. 

Miksi erityisesti tyttölapset koettelevat äitiään? En tiedä. En minä omaani kyllä mitenkään tarkoituksella koetellut, se taisi käydä ihan sivutuotteena. Toisaalta en kyllä koskaan muista pitäneeni äitiä mitenkään ärsyttävänä. Jostain syystä minä olen erityisen sellainen, joskus ihan hirveän ihana ja rakas, mutta silti ainakin joka päivä jostain syystä ärsyttävä. Siinä missä poikalapset ovat ovia paukutelleet miltei hellän huomaamattomasti, tyttöprinsessa on taitanut heikon kohtani kaivamisen heidänkin edestään. Miks sää ees teit mut kun mää oon näin ruma! (Finnejä, joita ensin odotettiin huolella ja joista ylpeys ehti kestää ehkä kaksi päivää). Aikuisena ja kyllin asioille kantomatkaa saaneena ymmärrän, että muutamaa pikkunäppyä pahempia asioita on vielä luvassa. Mutta lauseen takana on oma kirvelevä tyttöikämuistoni, joka seisoi peilin edessä ja ajatteli miksi ei pakkosterilointi ollut enää mahdollista siinä vaiheessa, kun omat vanhempani saavuttivat sukukypsyyden? Miten edes annetaan lupa tehdä lapsia kärsimään tällaisten kauheiden ulkonäkövajavaisuuksien kanssa? Ja vain muutamia vuosia myöhemmin siirsin geenini täysin pokalla neljälle seuraavalle. Universumi oli kuitenkin lempeä ja päätti olla rankaisematta heitä mm. punatukkaisuudella (no hei se lokinvalkoisuus ja pisamat) ja muutamalla muulla hoksaamallani ulkomuotovajeella. Ehkä vaikkapa nämä isot korvat tai mikkihiirijalat tulevat upeana yllätyksenä sitten lastenlapsille, heh. 

Neiti Suorasuun äitiinsä kohdistama kritiikki ei juuri heilauta. Ehkä johtuen siitä, että itsekin päästelin suustani sammakoita ja muita liskoeläimiä mitenkään niitä erityisesti tarkoittamatta. Päästelen kai edelleen. Spontaanit reaktiot kyllä laantuvat ikää myöten, vaikka suorat ihmiset harvoin oppivat täysin suodattamaan ensireaktioitaan. Se tekeekin heistä ehkä myös mitä luotettavimpia ystäviä ja puolisoita. Suorasuiden rakkaus ei koskaan ole näyteltyä, eikä kiukku kyde kuukausitolkulla. Suorasukaisista ihmisistä ei aina pidetä, koska heistä näkee totuuden. Halusi sitä tai ei.

Ehkä Universumi oli viisas antaessaan kokea mutsiroastin vasta hieman kypsemmällä äitikokemuksella. Joskus rajojen piirtäminen nalkutukselle on hellä kynän kosketus puhtaalla paperilla, joskus sanoja raavitaan kynsillä liitutaululle. Tehtäväni on vaalia tyttären kykyä sanoa asiat kuten ovat, ohjata terveeseen empatiaan, olla polkematta tahtoaan vaikka ei sitä läpi saisikaan. Liian kilteistä tytöistä kasvaa liian kilttejä naisia. Ja siitä syndroomasta poisoppiminen voi viedä yhden ihmisiän.

Yksi asia on kuitenkin varma. En ihan hetkeen lähde uudelleen shoppailemaan.