Ulkopuolisuuden tunne

En ole koskaan ollut työpaikkakiusattu, joten voin vain kuvitella mikä helvetti se on. Olen silti kokenut paljon ulkopuolisuutta. Kipeimpinä näistä ovat muistot äitiyslomiltani. 

* * *

Olen miettinyt tätä paljon. Ehkä en ollut persoonana tarpeeksi räväkkä ja kiinnostava, en raivannut paikkaani hiekkalaatikkohierarkiassa, rikkonut jo muodostuneita pareja ja liittoumia. Että täältä tullaan, minäminä. Elämässä oli niin paljon muita murheita ja koko tilanteemme absurdiudessaan toinen, kuin yleensä muilla ikäisillä. Olin kovin epävarma ja se varmasti myös työnsi minua kauemmas muista. Häpesin itseäni ja köyhyyttämme. 

Jäin usein istumaan hiekkalaatikon reunalle, kun muut lähtivät kahvittelemaan toisilleen. Kelpasin kyllä minäkin, varakaveriksi vakituisen kahviparin ollessa estynyt. Kuuntelemaan juoruja hänestä, joka ei ollut paikalla. Niistä kerroista ei jäänyt mitenkään erityisen hyvä mieli.

Mietin mitä minussa oli vikana. Miksi en voi olla puhelias ja kuplivan kevyt? Miksi sytyin ennemmin ihmisyyden ymmärtämisestä ja asioiden pohdinnasta, kuin Me & I vaatteista? Miksi tunsin joukossakin olevani yksinäinen?

Lapsena olin vielä seurallinen, äärimmäisen avoin ja jaksavainen, mutta aikuisena aloin hiipua ehdaksi introvertiksi. Oikeasti? Minähän olin se, joka bussissakin höpötti tuntemattomien kanssa, enkä sittemmin saanut suutani auki mammakerhossa. Miten se on mahdollista?

En tiedä. Minulla ei ole vastausta tähän. Mutta niin vain tapahtui.

* * *

Joskus tekee mielikin jäädä sivuun. Olen itsekin kuulunut työyhteisöön, jolla oli illanistujaisia jos jonkinlaisia, mutta joihin koko talon pikkujouluja lukuun ottamatta en koskaan mennyt. En vieläkään ymmärrä miten jaksoivat aina kutsua, vähän jo vitsilläkin naureskellen, että jos nyt tällä kertaa tulisit. Tai ymmärränhän minä. Meillä oli oikeasti hauskaa töissä, vahva yhteishenki, enkä koskaan tuntenut olevani ulkopuolinen. En vain kokenut liittymisen ja ylläpitämisen tarvetta vapaallani, osin ruuhkavuosien - ja eniten työn yltiösosiaalisen luonteen vuoksi.

Ulkopuolisuus on jälleen ajankohtainen teema. Minulla ei ole enää työyhteisöä, johon kuulua, joten koen jo lähtökohtaisesti olevani erillään. Opiskelevana solahdan aika ajoin sentään johonkin ryhmään. Sitten seuraa kummallinen mutta. 

Olen opiskellut aikuisen elämäni aikana monta kertaa (vaikka lapsena vannoin, etten ikinä vapaaehtoisesti lue mitään!) ja niihin kuuluneiden harjoittelujen vuoksi sulautunut mitä erilaisimpiin porukoihin.  Joka ikinen kerta olen kuulunut kiinteästi ryhmään, löytänyt paikkani ja ihmiseni suhteellisen vaivatta, tuntenut mielihyvää kuulumisesta ja juuri näiden ihmisten tapaamisesta. Vaikka olenkin enemmän vetäytyjä ja tarkkailija, ihmisenä yleisesti suhteellisen hitaasti lämpiävä. Mutta…nyt jotain on toisin. Nyt olen tuntuu taas samalta kuin olla parittomalla äidillä hiekkalaatikon reunalla.

En tiedä onko kokemus totta, vai kuvittelenko vain. Aistin pinnan alla jotain kummallista kilvoittelua paremmuudesta, epämääräistä kommentointia, ylenkatsomista ja useita klikkiytymiä. Se voin olla minä, joka tulen vähän erilaisella CV:llä, jonka taidot ja ajatukset ovat hieman toisella tapaa hankittuja. Se voi olla näistä kummunnut altavastaajuus, jonka vuoksi sijaitsen jo lähtökohtaisesti eri asemassa, milloin yhteen kokoonnumme. Omasta mielestäni, huom. Ulkopuolisuus voi olla myös tunne, joka on täysin sisäsyntyinen ja riippumaton asiayhteydestään. Toisaalta, taas aina siitä, joka ei ole paikalla, heitetään jokin puoli-ikävä kommentti. Henkilöt vain vaihtuvat. Miten tämä olikaan niin tuttua?

Kieltämättä herää ajatus, mitähän minustakin puhutaan, jos kerran muistakin. Ei erityisen kivaa. Ensimmäistä kertaa ikinä haluan maaliin kiihkeämmin kuin olla matkalla.

* * *

Ulkopuolisuuden tunne on hyvin yleinen ajatus, joka itseasiassa enemmän yhdistää, kuin erottaa meitä. Tarkoitan tässä kirjoituksessa nyt pelkästään varsinaista tunnetta, mitenkään väheksymättä kenekään kokemusta. Ryhmästä eristäminen on yksinomaan julmaa. 

Jos otetaan joukko ihmisiä ja pyydetään itsensä joskus ulkopuoliseksi tuntevia silmät suljettuina nostamaan käden ylös, lähes jokaisen käsi nousee. Kun jälkikäteen arvaillaan montako kättä nousi, lähes poikkeuksetta arvio menee pahasti alakanttiin. Ulkopuolisuuden sijaan voisikin joskus olla hyödyllisempää pohtia mikä puhuu sen puolesta, että kuuluu joukkoon, kuin sitä vastaan. Eräs mielikuvaharjoitus on myös pohtia jokaista ryhmän jäsentä hetki ja miettiä miksi juuri hänellä voisi olla omasta mielestään syytä kokea ulkopuolisuutta. Ryhmä ei ole koskaan täysin tasalaatuinen. 

Olen pohtinut nyt lähinnä, voiko ulkopuolisuuden tunne olla myös harha ja johtua itsearvostuksen puutteesta? Jokaisella on omat vahvuutensa, mutta myös heikot kohtansa. Kukaan on tuskin pystyvä kaikissa tilanteissa ja kaikilla osa-alueilla. Hyvä minäkuva on kokonaisuus, jonka palaset eivät ole kaikki niin tasaväkisiä. Työ on aina ollut akilleen kantapääni.

Jos omissa silmissäni en ole tarpeeksi arvostettu, miten voisin odottaa muiden näkevän minut niin? Viestiikö koettu tunne altavastaajuudesta jotain ryhmälle, vai hakeudunko itse erilleen? Tulkinta tilanteesta on kuitenkin aina omani, ei välttämättä kiveen hakattu totuus. Tämä kannattaa ainakin yrittää muistaa. 

* * *

Oletko kokenut olevasi ulkopuolinen? Onko kyseessä voinut olla vain tunne tai vääristynyt tulkinta? Mikä sinua on auttanut siinä tilanteessa? Olisi kiva kuulla kokemuksiasi aiheesta. 

Uudenvuodenlupauksia syyskuussa

Olisi niin parasta kirjoittaa tänne, miten energinen ja ihana syksynalku onkaan ollut! Olisi. Vaan kun ei ole energiaa näkynytkään. Koko ajan on jotain, ja ei mitään sittenkään. Paitsi tylsää ja kalenteri tyhjä.  

Kuuden viikon kohdalla alkoi tämä kankussa majaileva bursiitti ja rasituskielto jo hieman syödä naista ja naisen mielenvakautta. Seitsemäs viikko ei tee poikkeusta. Eipä sillä, kuka tässä liikkua jaksaisikaan, korkeintaan hampaat irvessä ja käyrä otsassa. (Kuten aina).

En ole -lista on muutenkin aika pitkä:

• En ole piirtänyt yhtään
• En ole valokuvannut
• En ole käynyt mummilla
• En ole ollut mitenkään hirveän kiinnostava ja innovatiivinen ihminen

Olen listalla on sentään yksi:

• Olen seurannut tilannetta…

Kaamosmasennus ei ole oikeastaan edes masennusta. Se on sekoitus sekalaisia ajatuksia ja tunteita, joista päällimmäistä on hankala erottaa. Kuten että kiinnosteleeko tuo imurointi siksi niin vähän, koska se on oikeasti tylsää, vai koska on syksy ja väsyttää. Tunnetila näyttää lähinnä tältä:  

Voiko kaamosmasennus edes alkaa vielä? Onhan tässä aurinkoa ollut kuitenkin ja illat pitkälle valoisat. Ehkä kontrasti Espanjan valon ja Suomen kelmeyden välillä sai aivojeni välittäjäaineet asettumaan jo edeltävästi asentoon marraskuu. Aaltoja sille sitten.

I feel U, nuupahtanut kukkaparka. 

Olen tehnyt uudenvuodenlupauksia syyskuussa. Koska miksi pitäisi odottaa johonkin ajan taitteeseen jotta voi luvata jotain, en jaksa odottaa sinne saakka. Lupaan, että selviän tästä syksystä. Sillä tavalla täysissä ruumiin ja sielunvoimissa. Tai edes jokseenkin järjissäni. Onneksi noiden opintojen vuoksi ”joutuu” lukemaan täsmäkirjallisuutta. 

Jos näistä tarttuisi jotain?

Niin ja sitten seuraa tunnustus. Kokeilin uutta ulkoasua ja selkeämpää kirjoitustapaa blogille, mutta en ole edelleenkään varma toteutuksesta. Äänestipä joku jo jaloillaankin. Ehkä aiheet ovat sukeltavat liian syvälle tai rivien välistä on huokunut oman elämän käymistila liikaa läpi, mene ja tiedä. Koska blogi ei olisi blogi ilman että sitä ylipäätään seurataan, toimitus ottaa tämän palautteen huomioon. 

Haleja viikonloppuusi!

Suunnitelma elämälle

Nuorena kuvittelin elämän olevan jotenkin jo valmista nelikymppisenä. Että olisin hyvässä virassa, lapset kasvaneina, matkustelisin, harrastaisin, olisin mieleltäni hyvin seesteinen ja vakaa, mutta toisaalta myös vähän liian vanha jo kaikkeen kivaan. Minulla oli suunnitelma elämälle. Niin nuoret usein tapaavat ajatella, ajattomia ja kuolemattomia kun ovat. Vastoin sinnikästä kuvitelmaani en vieläkään tiedä mitä haluaisin tehdä isona, eikä ajatus kiihtyvästä kellosta aina kovin seesteiseksi tee. Saavutuksistani huolimatta kompassini pyörii yhä ympyrää ja niin teen minäkin.

Elämässä pitää olla suunnitelma?

Pieni katkelma kirjasta Avaa tunnelukkosi (Jeffrey E. Youg ja Janet S. Klosko)

Moni elää elämäänsä kuin sumussa, eikä tiedä päämääräänsä, saati välietappeja. Siksi niin monet ovat keski-iässä, tai viimeistään eläkkeelle jäädessään, pettyneitä ja onnettomia: elämästä ovat puuttuneet isot tavoitteet, jotka olisivat ohjanneet toimia. On kuin pelaisi jalkapalloa tietämättä, missä maali on tai nousisi lentokoneeseen tietämättä laskeutumispaikkaa. Elämässä on oltava suunta ja suunnitelma.

Toisilla meistä on jo lapsena mielessään unelma-ammatti ja ainakin jonkinlainen hahmotelma tulevasta, toiset kypsyvät myöhään tai haluavat säilyttää uteliaan tutkivan asenteen, joka mahdollistaa myös nopean suunnanvaihdoksen. Siksi olen osin eriävää mieltä Jeffen ja Jaanan kanssa väittämästä. Perusteluni seuraavassa.

• Ihmisellä voi olla tarkka suunnitelma, joka syystä tai toisesta menee täysin pieleen. Suunta ja suunnitelma eivät siis vielä ole mikään tae tyytyväiselle elämälle.
• Mielenkiinnon kohteet ja arvot voivat elämän aikana muuttua suurestikin
• Jotkut kypsyvät vasta kokemustensa ja ajan myötä tietämään mitä voisivat haluta.
• Ihminen voi myös elää suunnitelmiensa mukaan, saavuttaa kaikki tavoitteensa ja silti olla onneton.

Minun elämäni suurin tavoite : äitiys – check. 

Olen siis saavuttanut tavoitteeni, joka on piirtänyt suuntaviivat aivan toiseen ääripäähän, kuin vaikkapa lapsettomuudestaan varmoille. Olen aina tiennyt haluavani äidiksi. Omanlaisekseni, Peppi-äidiksi, jonka kotona on melskettä ja naurua. Minulla ei ollut mitään yhtä vahvaa toivetta, kuin saada suuri perhe. Halusin lapset, sain ne. Peräti neljä kappaletta! Kaiken järjen mukaan tätä pitäisi siis kirjoittaa kaikkea muuta kuin valintoihinsa pettynyt keski-ikäinen, joka tuntee kulkevansa kuin sumussa. Mutta kun minusta tuntuu juuri siltä. 

Eikö äitiys ollut tarpeeksi hyvä suunnitelma? Kyllin iso unelma? Mitäs tähän sanot Jeffe?

Suunnitelma, ja sen mukaan eläminen eivät takaa suurempaa onnellisuusprosenttia tilastoissa, sillä Ihmisluontoon kuuluu kyky harhailla, eksyä ja alati etsiä uutta. Kun yksi tavoite on saavutettu, alkaa katse viipyillä jo horisontissa. Yksilökohtaiset erot ovat toki suuret, toisille riittää vähempikin kurottelu.

Vapauta itsesi suunnitelma-ansasta

Elämä ei mennyt ihan niin, kuin sen olisi suonut. Tuli ehkä ero, sairaus, työttömyys, tai totaalinen stoppi. Lampussa ei ollutkaan henki, eikä sateenkaari päättynyt satumaahan.

Jonkun lahjat eivät ehkä ihan riittäneetkään ammattijääkiekkoilijaksi tai ydinperhearvojen mukaan eläminen päättyi puolison ilmoitukseen erosta. Suunnitelmalla ei siten lopulta ole kovinkaan paljon tekemistä onnen kanssa, vaan sillä että osaa joustavasti etsiä jotain uutta, ja niin monta kertaa kuin on tarpeen. Suunnitelma voi olla katala ansa, joka estää miettimästä myös muita vaihtoehtoja. Ja entä jos mitään erityistä suunnitelmaa ei vain ole? Ennustaako se auttamatta onnetonta vanhuutta ja katkeruutta? 

Jokainen voi muuttaa tilannetta, tavoitteita tai syyttää jotain ulkopuolista ongelmistaan. Jos tilanne ei ole muutettavissa, täytyy vaihtaa tavoitetta. Ulkopuolisten ihmisten tai olosuhteiden syyttäminen on kaikkein vähiten kannattavaa, vaikka joskus totta olisikin; kukaan ei elä kuplassa, jossa toiset ihmiset eivät mitenkään vaikuttaisi. On varmasti tärkeää tehdä jonkinlaista suunnittelua ja asettaa suunnitelmalle tavoitteita, mutta autuaaksi tekevää se ei ole. Jos suunnitelma ei jostain syystä toteudukaan, tai toteutuu, mutta silti tuntuu tyhjältä, kannattaa kokeilla seuraavaa; ei ole väliä mitä teet, vaan miten teet.

Merkityksellisyyden kokeminen missä tahansa vaiheessa elämää

Eikö ura eläinlääkärinä auennutkaan? Jäikö lapset saamatta tai muutto ulkomaille tapahtumatta? Oletko haaveammatissasi, mutta aamuisin mietit miksi on niin vaikeaa nousta? Myös he, joilla on jo kaikkea, masentuvat. Myös koomikot tekevät itsemurhia. Suunnitelmaa tärkeämpänä pidän merkityksellisyyttä. Mikä tekeminen tuo minulle iloa? Mitä haluan jakaa ja mihin aikaani käyttää? Mistä palan ja innostun? Mikä tuntuu hyvältä ja oikealta? Jos kaikki nämä liittyvät tavalla tai toisella työhön ja uraan, voit onnitella itseäsi. Mutta tasan vain niin kauan, kuin olet työelämässä kiinni. Jonain päivänä enää et.

On harhaa kuvitella, että vain tavoitteiden saavuttaminen tekee onnelliseksi. Totta, kyllä se hetkeksi tekeekin. Muutto lämpimään voi olla unelmien täyttymys, mutta lopulta auringostakin tulee arkea.

Voit väittää minun saivartelevan. Puhuihan Jeffreykin välietapeista. Kyllä, aivan oikein. Uskon että välietapit ovat jopa suunnitelmaa tärkeämpiä! Mutta edelleen vastustan ajatusta elämän suunnitelman toteutumisen olevan jotenkin onnen tae. Jos niin olisi, miksi sitten kukaan lahjakas ja menestynyt tuntisi niin suurta tyhjyyttä, että päättää päivänsä? Koska ei näe muuta vaihtoehtoa. Koska elämästä on kadonnut merkityksellisyys.

Onnistu. Epäonnistu. Kokeile ja kadu. Tee mitä ikinä teetkin ja aseta tavoitteesi vaikka kuinka korkealle. Mutta viivy asioissa, joissa viihdyt. Älä murehdi, vaikka elämältä puuttuisikin suunta, tai tuntisit surua saavutettuasikin sen ainoan, jota joskus tahdoit. Aloita jokin uusi harrastus. Tee jokin hyvä teko. Lakkaa kysymästä miksi, kysy ennemmin miten. Ota itsesi ihmiskokeena, jota on lupa tarkkailla ”ai tältä musta tuntuu”. Elämä on matka, ei suoritus. Näitä yritän itse alkaa toteuttaa. Ihmiskoe kun olen.

Mitä mieltä sinä olet? Ovatko suunnitelmasi toteutuneet? Elätkö sitä parasta elämää, jota voisit? Olisi kiva kuulla kommentteja aiheesta tai sen sivusta.

Irtisanoutuminen ja tyhjän päälle jääminen

Kuvittele tilanne, jossa heräät joka arkiaamu vihaamaan kellonsoittoa. Kuvittele työmatka, jonka kilometrit mietit kuinka pitkän palkattoman talous kestää tai mistä saisi edes vähimmällä kivulla pisimmän sairausloman. Maalaa mieleesi ensimmäiset tunnit, joissa ärtymys laantuu lannistukseksi, lannistus täydelliseksi alistuneisuudeksi, joka alkaa hiljalleen nousta kohti toiveikasta iloa kahdeksan tunnin laahustaessa kohti loppuaan. Mieti ajatuksiasi, jos muistaisit tänään olevan jo keskiviikko, mutta onkin tiistai. Kuvittele kaikki tämä, ja että teet silti työsi aina hymyillen ja hyvin, moitteettomasti, jopa kiitettävin tuloksin. Tai ehkä sinun ei tarvitse kuvitella. Ehkä tämä on myös sinun todellisuutesi.

Pelko työkaverina

Tein viisi vuotta työtä, joka oli kyllä opettavaista ja antoisaa, mutta sitäkin kuluttavampaa. Elin jatkuvasti jaksamiseni äärilaidoilla, työn rytmi, sisältö ja etenkin työhön liittyvät riskitekijät kuormittivat uskomattoman paljon. Pelko on työkaverina mitä uskollisin. Se ei vaihtanut paikkaa tai osastoa, se oli ahkera ja istui joka aamu odottamassa työpöytäni vieressä. Se osoitteli ovea ja hälytysnappia ja kuiskaili ”sen painamisesta menee vielä monta minuuttia…”

Otin beetasalpaajan. Ja sitten ensimmäisen asiakkaan.

Joku toinen ei ollut moksiskaan. Sitten oli monta kaltaistani. Toiset ymmärsivät lähteä itse. Jotkut jäivät ikuiseen viikonloppu – työ – sairausloma – työ – loma – työ -kierteeseen, jossa työtä oli käytännössä yhtä paljon kuin sen välttämistä. Sellainen varmasti kuormittaa jopa pelkoa enemmän, olla silmätikku ja piikki johdon kantapäässä.

Sairastuin suorittamisesta. Lähdin töihin, vaikka joskus itkin matkalla. Kärsin unettomuudesta, ahdistuksesta ja vaikeista migreeneistä, jotka kestivät kolme päivää kerrallaan. Välilevyn pullistuma niskassa teki työstä paikoin helvettiä. Silti pusersin hymyn kasvoilleni joka ikinen aamu. Sain kiitoksia ja kehuja ja olin hyvin pidetty asiakkaiden puolelta. Pelkäsin heitä, vaikka se ei näkynyt minusta. Tai en tietenkään kaikkia. Sitä sekakäyttäjää, joka kertoi selvittävänsä missä asun, vaikka minulla ei ollut asiansa kanssa mitään tekemistä. Raivostunutta vakiasiakasta ja sitä pariskuntaa, jotka tappelivat aina. Nimeäni lastensuojeluilmoituksessa. Ollapa Liisa tai Anna tai edes Korhonen.

Tuijotin kuilua, kunnes se tuijotti minua. Irtisanoin itseni ja kevenin ainakin puolet.

Kolme ensimmäistä viikkoa oli ihanaa! Sitten putosin ensimmäisen kerroksen. Muutaman viikon päästä toisen. Kolmannen. Koko suojaverkkoni läpi. Lopulta makasin pohjassani ja mietin mitä minä oikeastaan olen? En ollut työtön, kiitos fyysisten vajavaisuuksieni ja kuukausien sairausloman. Mutta minulla ei ole mitään mihin palata.

Jossain kohtaa keksin alkaa katua päätöstäni. Olisiko pitänyt sittenkin jäädä? Jos vain olisin sinnikkäästi yrittänyt, olisinko kuitenkin jaksanut? Mikä siinä nyt oli niin mahdotonta muka. Minähän taisin työni täydellisesti, osasin ohjelmat ja lakipykälätkin. Olin hyvä.

Mitä minä nyt olen?

Oli järkyttävää huomata todeksi vanha sananlasku; tuttu helvetti on parempi, kuin tuntematon taivas. En osannut tehdä taivaallani mitään. 

Työ on osa identiteettiä

Asentaja, myyjä, kotiäiti, yrittäjä, arkkitehti, lääkäri, ohjelmoija, lentokapteeni, lehdenjakaja ja lastentarhan opettaja. Kun tapaat uuden ihmisen, kysytkö mitä hän tekee työkseen? Ammatti antaa meille runsaasti vinkkejä ihmisestä, jotka tulkitsemme auttamatta oikeiksi. Jos ihminen on valinnut jonkin alan, opiskellut sitä, luonut uran tai ainakin mittavan taipaleen tietyllä nimikkeellä, se varmasti antaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin. Mutta joskus itse työ tai edes ammatti ei kerro tekijästään mitään. Joillekin aloille ajaudutaan. Joistakin unelmista luovutaan.

Työ on kiistatta osa ihmisen identiteettiä. Mikä tahansa on, jos sitä tehdään leijonanosa valveillaolosta ja elämästä. Koko kuva se ei koskaan ole. Onko siivoojan kotona aina siistiä? Rakastaako laitoskeittäjä maksakastiketta? Onko työttömällä toimettoman identiteetti? Entä jos ei ole töissä eikä työtön?

On paljon helpompi rakentaa vahvaa uraa, jos tietää edes suunnilleen mitä haluaa, kuin että mitä ei ainakaan. Toisille tieto valkenee jo varhain, lapsuudessa jopa. Omaani odottelen. Tekeekö yksi tilaustyö kuvataiteilijan, jos ei ole siihen koulutusta? Tuskin voi kutsua itseään kirjailijaksi, jos ainoat julkaistut tuotokset ovat novellikilpailuissa. Ehkä olen opiskelija, käsillätekijä ja päällä pohtija. Se rohkea tyhjäänhyppääjä, josta ei ole mitään kirjoitettavaa naistenlehtiin. 

Minulla on suuntaviivoja ja sitten niitä suttuisia kuvia. Yritän tulkita hukka-askeliani ja nähdä niistä kokonaisuuden. Yritän löytää vaihtoehtoja rivien väleistä ja hukata sivut kokonaan. Olen yrittäjä ilman Y-tunnusta. Ehkä sekin on erään lajin identiteetti, ettei määrittele itseään tekemisen vaan olemisen kautta.

Kun tarpeeksi harhailee, uskoo vahvemmin tarkoitukseen. Ihmismieli toimii niin. Etsii lakkaamatta syitä ja seurauksia, koska ei olisi lajina muuten selvinnyt. Kun syö tätä kasvia, kuolee. Kun teroittaa nuolenkärjen näin, saa paremmin saalista… Joskus iskee musertava ajatus, mitä jos näin vain kävi, koska kaikki onkin sattumaa. Ja että ihminen kokee kaiken järjestyvän ja elämän kantavan vain koska sopeutuu lopulta vallitsevaan todellisuuteen. Olen saanut elää monta elämää yhden aikana. Oli sillä sitten tarkoitus tai ei, aika mahtavaahan se on.

Mitä minä opin tyhjän päälle jäämisestä

Jos hyppää tyhjään vailla mitään suunnitelmaa, seuraamukset juoksevat pian kiinni. Rohkeus ja autuus eivät kulje aina käsikkäin, eikä oikeistakaan ratkaisuista seuraa aina pelkkä huojennus. Identiteettikriisi voi yllättää, kun arki menee uusiksi. Kaikille ei käy kuten menestystarinoissa. Tai sitten se upea, oma juttu antaa odottaa vielä jossain horisontissa. Masentunut pohjakosketus on tärkeä tunne, ei vihollinen. Vasta saavutettuani uskoni absoluuttisen jäätymispisteen, aloin rakentaa kokonaan uutta kuvaa. Nyt olen tyytyväinen, paikoin jopa onnellinen. En tiedä onko tämä sitä ”elämä kantaa”, pragmaatikkona uskon ihmisen olevan loputtoman kekseliäs selviytymään erilaisissa tilanteissa.

Tärkein oppini on ollut lakata etsimästä kaikelle tarkoitusta ja keskittyä elämän merkityksellisyyden kokemisen lisäämiseen. Luoda toimiva arki. Vaihtaa epäröivä usko johonkin vahvempaan. Vaikka tietoon siitä, että näinkin voi elää. Täytyy myös muistaa, että kaikki työsuhteettomat eivät ole työttömiä, vaikka eivät ole itsenäisiä yrittäjiäkään. Kiitos laskutuspalvelujen uransa voi muodostaa vaikka palasissa harrastuksensa pohjalta.

Mutta lopuksi siihen uusien ihmisten tapaamiseen. Mitä heille sanoa. Vastaan vanhan totuuden mukaan. Jos et muuta keksi, kokeile totuutta.

Aikaoptimisti

Tiedätkö mitä on aikaoptimismi? Elätkö kenties itse jatkuvassa kellonruntelemassa ahdistuksessa ehtimisen ja siihen varattavan ajan ristiriidassa? Oletko kyllästynyt ryntäämään viime tipassa paikalle, sydän hakaten ja verenpaineet kattopaneelissa ja haluaisit vihdoin oppia varaamaan aikaa tarpeeksi kulloisellekin askareelle tai yksinkertaisesti lähtemään ajoissa?

Älä välitä. Niin minäkin.

Mikäli taas pelkkä sana saa aikaan raivonpunaisen muiston Sirkkapetteristä, joka ryösti ja ylenkatsoi toisten kallista aikaa, kannattaa lukaista tämä.

* * *

Myönnän, olen paatunut aikaoptimisti. Minun ja monen kanssakaltaiseni erottaa kuitenkin se, etten juuri koskaan varsinaisesti ole myöhässä mistään. Saavun vain paikalle viimeisellä mahdollisella sekunninsiivulla. Joku voisi pitää sitä osoituksena täsmällisyydestä. Minä pidän sitä esisydänkohtauksena.

En osaa varata asioihin tarvittavaa aikaa, koska en yksinkertaisesti pysty yhdistämään kahta niinkin monimutkaista asiaa päässäni, kuten matkaan varattava aika ja vallitseva kellonkohta. Jos siis kuvittelen olevani hyvissä voimin lapseni 8.30 terveystarkastuksessa kello noin kahdeksan ja vartti siihen päälle, paahdan hikisenä ja punakkana paikalle puoli yhdeksän, mahdollisesti muutaman minuutin yli, sillä tiedän terveystarkastuksen alkavan kuitenkin aina myöhässä! Ikään kuin aivoni olisivat kaiken tavan huijaamisen ja maanittelun tavoittamattomissa. Lähde nyt, kato nyt ehtisit olla ajoissa. Jos nyt lähdet, olet hyvissä ajoin…. Ei tapahdu.

Viimetipassa ryntäily on onneksi varsin vaillinaista. Töihin ehdin aina ajoissa, koska sama tapahtuma toistui päivästä toiseen. Mutta auta armiainen, jos jokin palaveri oli sovittu alkamaan ennen! Ehtiminen oli arsin onnenkantamoinen ihme joka ikinen kerta.

Olen onneksi vanhemmiten oppinut lähtemään niihin todella tärkeisiin todella aikaisin (työpalaverit eivät lukeutuneet ilmeisesti näihin). En ole koskaan myöhästynyt vaikkapa lennolta. Säädän kellon pääni sisällä kulkemaan ikuisessa kesäajassa ja toisinaan jopa onnistun siinä. Suunnitelma ei tosin ole mitenkään pomminvarma. Keskustietokoneeni tekee ajattelevan mieleni ohitse riskinhallintasuunnitelmia, ja saattaa ihan omavaltaisesti päättää, ettei jokin yksittäinen palaveri tai hammaslääkäri nyt vain ole rauhassa ehtimisen arvoinen.

Miksi sitten kirjoitan tästä, johtuu aikaoptimismin periytyvyydestä. Uskon sen näet olevan jotenkin geeneissä tai liittyvä ihmisen temperamenttiin ainakin. Ehkä aikaoptimismi uinuu soluissa ja puhkeaa kuin vyöruusu kerran sairastetun vesirokon jäljiltä; jonkin epäotollisen sattuman seurauksena. 

En minä nuorena viimetippaillut. Nuorena aikuisenakaan. Mutta sitten jotenkin elämä kasautti kaikenlaista ja alkoi haahuilu. Saatan täysin tietoisena kellonkulusta puuhata joutavaa ja saada sen kuuluisan paskahalvauksen mikroaaltouunin digitaalinäytön paljastaessa tilanteen lohduttomuuden jälleen kerran. Ja tämä viheliäinen piirre on periytynyt yhdelle lapsistani.

Monet ovat kerrat, kun hermoni olen riekaloinut aamulähtöjensä vuoksi. Kuinka joku voi säätää ja vanua ihan viime minuuttiin ja sen ylikin? 

Poikasen koulussa on kätevän opettava käytäntö, sillä jokainen myöhästytty minuutti istutaan tuplana kolmannen kerran jälkeen. Ysiluokkaan mennessä ei ole tästä rankaisusta huolimatta mitään oppinut. Ja miten olisikaan? 

Aikaoptimismi ei ole tyhmyyttä, välinpitämättömyyttä tai itsekkyyttä. Tai voi se toki niitäkin olla, mutta aito aikaoptimisti ei vain hahmota ajan kulua kuten saksalaisentarkan kellokoneiston omaavat. 

Kukaan järjellinen olento ei halua kuunnella alituista hoputusta, tulee se sitten äidin tai Sisäisen Moittijan suusta. Kukaan kognitiivisesti sukkaa pystyvämpi ei tahdo polkea kolmessa minuutissa kymmenen matkaa, tai juosta joka ikinen kerta pysäkille ollakseen kuljettajan armon vallassa odottaako vai sulkeeko ovet juuri ja juuri ennen. Paitsi sen kerran, kun katsoi aikataulua väärin ja kerrankin ehti. Aikaoptimisti ei valitettavasti pysty huijaamaan omaa sisäistä järjestelmäänsä esimerkiksi ynnäämällä lähtöön viittä minuuttia. Koska aikaoptimistin mielessä on aikaoptimistinen siirtymä ja ehdin tehdä vielä tämän -tyyppinen ratkaisu. Aikaoptimisti ei myöskään ota huomioon aikapessimistisiä seikkoja, kuten ruuhkaa tai paikalle löytämisen haasteita.

* * *

Kello aikaisemmin soittamaan. Kysy kaverilta -tyyppinen konsultointiratkaisu. Itseruoskinta ja pyhät päätökset. Ne toimivat tiettyyn rajaan asti. Mutta mikään ei pelasta virhearviolta ja kellonlukutaidottomuudelta. Olen saanut parkkisakon, koska laitoin pysäköintikiekon näyttämään väärin. Monet ovat kerrat, kun olen jäänyt juuri sillä erää saamatta, vaikka taas olin sohlannut kiekon kanssa. Jonkin sortin lukihäiriö kai sekin. 

Jos minun nyt pitäisi ajaa tästä Helsinkiin, sanoisin siihen tarvittavan kesänopeuksilla (köh) puolitoista tuntia. Suunnitelma ei ota huomioon, että Helsinki on minulle yhtä kuin kehäkolmonen ja Kaivopuisto, joilla saattaa ajallisesti olla hieman eroa. Elinikäisen oppimisen tuloksena saatan saada itseni manipuloitua varaamaan ainakin 30 kirkasta minuuttia enemmän. Joskus se riittää, joskus on…hmmm…hieman liian optimistista sekin.

Olla möllötellä voi tällaisenkin omituisuuden kera, hyväksyä heikkoudet ja vajavuuksiensa mitat. Mutta tuota poikasta käy kyllä sääli. Kovin mietiskelevä ja hidastempoinen kun kaikessaan on. Onneksi muitakin töitä on mahdollista tehdä elääkseen, kuin niitä kellokortintarkkaa koneistoa edellyttäviä. Että sinne yläkoulun oppilaanohjaajalle ja uraneuvojalle vaan lämpimiä terveisiä.

Takaisin kotiin

Kymmenen päivää Espanjan paahteessa on nyt tällä erää ohi. Matka oli oikein ihana ja onnistunut, kunhan tämä mammamuumi pääsi lastenjättönsä aiheuttamasta shokkitilasta yli. Muutama alun mokoma siinä meni miettiessä alituiseen muitakin kotoasioita, mutta lopulta huoli hellitti. 

Syötiin hyvin, uitiin paljon meressä ja altaassa, patikoitiin, käveltiin kaupungilla, rannalla ja kallioilla, ajettiin aivan tolkuttomia matkoja, mm. täydellisten churrojen vuoksi. En palanut kertaakaan, joskaan en tullut takaisin kuin vähän vitivalkoista tummemmalla nahalla, sellaisella, joita Suomessa näkee talvella uimahallissa. Minkäs sitä punageeneilleen mahtaa.

Kaikki meni ns. putkeen. Ruuhkaa oli tosin ja turisteja, vaikka varsinaiseen turrerysään ei matka suunnannutkaan. Elokuu on eurooppalaisten lomakuukausi, joka näkyi ja kuului englantilaisten, ranskalaisten ja saksalaisten määrässä. (Ja haisi. Ranskalaiset polttavat ihan saakelisti! Ketjussa tai ainakin niin, että jollain pöytäseurueesta käryää koko ajan. Helteessä ja oma sapuska nassun edessä ei mikään mukava juttu, pahoittelut jos tämä toteamus jotain loukkaa). Paluumatkalla Norwegianin koneessa pulisi iloinen venäjä. 

Mieleen jäi myös erityisesti se kuiva, iloinen ja ihan ruskea nollarasvaprosenttinen ruotsalainen mummeli, joka kauhoi joka aamu ja ilta altaanmittoja kuin parahinkin Sievinen aikanaan. Pohjoismaalaisilla olikin paljon asuntoja siellä, mistä asunto vuokrattiin. 

Tummuvat, lämpimät illat... Parasta!

Kotiinpaluu…niin. Mitä siitä nyt sanoa kehtaisi. Vaikka että onneksi vasta viimeisenä päivänä cacca osui ns. tuulettimeen huonojen uutisten muodossa, niitä sulatellessa ja Suomeen soitellessa menikin se päivä. Tavallaan kai kätevä etukäteislaskeutuminen, hehheh. En tiedä mikä sairas ihmiskoe tämä minunkin taipaleeni on. Ehkä on sitten niin, että iso poru pitkästä ilosta. Tapauksessani ilon mitan ei tarvitse olla kovinkaan pitkä (sarkastista naurua edelleen). Haluan kuitenkin miettiä jotain positiivista. Tässä ensimmäisenä mieleen tulleet ehdottomat plussat Suomen hyväksi:

Ihmiset, joita rakastan – ja muutama eläin. Näiden vuoksi teen mitä vain. Ja sen mitävain vaikka sitten pimeässä ja kylmässä.

Vesijohtovesi. Oikeasti, kuinka vaivatonta!

Paremmat kuljettajat. Espanjalaiset ovat ihan luokattoman huonoja ajamaan sujuvasti. Onnettomuuksia ei kuitenkaan juuri näe, koska he eivät mene mihinkään väliin, vaan tukkivat ja ruuhkauttavat jos joku ehkä saattaa vielä tulla...

Oma sänky, omat tavarat ja käsimatkatavaroita laajempi vaatevalikoima. Tätä ei tarvitse erikseen perustella.

Sääntö-Suomen turvamääräykset. Täällä ei tarvitse korkean paikan kammoisen pelätä putoamista, ainkaan kovin korkealta!

Linnoituksen kaiteelta on jokseenkin suora pudotus...

...tänne. No ei vais, oli siinä välissä vissiin jotain kuitenkin. 

Oli myös kiva tulla takaisin siistiin kotiin, jossa oli esimerkillisesti hoidettu niin lapset kuin koiran kaulaan tullut haava ja puutarhakin. Koti näyttää muuten aina jotenkin oudolta, kun on ollut pidempään poissa. Ai tällästäkö meillä olikin? Jokin valikoiva dementia vissiin.

Jokaisessa paikassa, maassa ja ajassa ovat omat huonot puolensa. Ongelmiaan ei myöskään pääse karkuun lähtemällä pois. Edes tuhannet kilometrit eivät siihen matkaan riitä. Lepo murheista tuli kuitenkin enemmän kuin tarpeeseen. Ken ties, ehkä tässä jaksaa taas uudella innolla alkaa huitoa tuulimyllyjä vastaan. Ainakin D-vitamiinivarastot ovat hetkeksi täynnä!

Kohta mennään.

Tiedättekö mikä on ehkä kummallisinta ikinä? Poikanen lähti viikon rippileirille kera repun ja rinkan, kun taas äitinen pakkaa 10 päivän reissuun Espaniandiaan pelkät käsimatkatavarat. Rajoitettu vaatekerta, miltei kahden viikon loma ja varsin naisellisista härpäkkeistä innostunut naiseksi tunnustautuva sukupuoli. Uhka vai mahdollisuus?

Aivan.

Ei kun reppu selkään ja vasta perillä moista urhokkuutta katumaan. Ennemmin lähden niukin varustein, kuin kiroan Japaniin matkannutta matkalaukkuani ja ostan nekin vähät tarpeelliset periltä siksi kuitenkin.


Yksi uneton yö siis enää ja matkaan. (Ja murtovarkailijoille tiedoksi, asunto on asuttu lasten ja / tai koirain vuoksi koko kyseisen ajan.) Alkaa jo lievästi rimakauhuttaa, en ole koskaan ollut lapsista erossa näin kauan! Päivällä ajatukset pysyivät kasassa kun oli vielä kylliksi juostavaa, mikä on myös sikäli hyvä, että viheliäinen istuinkyhmyn limapussin tulehdus ei salli istumista. Joka taas puolestaan on Universumin paras vitsi Espanialandiaan siirtymistä ajatellen. Lentokoneessa kun istuminen on jokseenkin oletusarvoinen tapa matkustaa.

Olen piikkikammoisena (kortisonia syvälle kankkuun?) ja perin huono-onnisena lääketieteen koetuskaniinina hoitanut vaivaa lähinnä tulehduskipulääkkeellä ja suomalaisella sisukkuudella. Nyt ollaan jo sentään tilanteessa, jossa pääsen ylös sängystä seinään, huonekaluihin ja Jumalaan tukeutumatta, jee! Mikä on tietenkin onni ja siunaus, sillä todennäköisesti vietän jälleen leijonanosan lomasta nuhakuumeessa, jonka nappaan perinteisesti jo turvatarkastusjonosta. Sängystä vaikkapa vessaan nouseminen ei nyt enää tee sitten ihan niin kipeää. Kivaa.

Kerron siten miten kävi ja meni ja mitä näitä nyt on. Heippa muruset!