Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Milloin suhde menee pieleen?




Rakas ystäväni erosi hiljan. Ei siitä, eikä hänestäkään sen enempää, mutta tapahtunut sai minut miettimään seuraavaa. 

Milloin suhde on oikeasti mennyt pieleen?


Jotta asiaa voi tarkastella lähemmin, täytyy ensin määritellä onnistunut suhde vastakohtanaan päättynyt, eli epäonnistunut suhde. Vertailuasetelma itsessään kätkee jo totuuden. Onko onnistuneen suhteen mitta todellakin jatkuvuus hamaan loppuun, aina sinne yhteiseen hautapaikkaan saakka?


Väitän että ei.










Jos mikä tahansa parisuhde päättyy eroon, onko suhde ollut epäonnistunut? Oliko vaikkapa minun ja Lastenisän liitto sellainen? Voiko hyvälle nähdä arvon, vaikka se ei kestäisikään loputtomiin, edes pitkään?
Lähtöoletuksena yhteen mennään ajatuksella, että tämä se kestää. Eivät ne aina kestä. Joskus tarvitaan tarpeeksi etäisyyttä, jopa vuosia, että päättyneessä suhteessa voi nähdä muitakin sävyjä. 


On minullakin nolot suhteeni. Jälkeenpäin olen monesti miettinyt mikä ihme minuun oikein meni? Miten siedin niin montaa asiaa, miten mustasukkainen ja riippuvainen sallin jonkun olla? Miksi en lähtenyt paljon aikaisemmin? Rakastuminen sumentaa järjen, mutta se ei selitä silti ihan minkä tahansa sietämistä. En minä naulojakaan olisi syönyt, tehnyt mitään muutakaan fyysisesti järjetöntä tai vahingollista. Henkinen puoli olikin sitten eri juttu.






Toisinaan mieleeni nousee yksittäisiä, kummallisia muistoja. Raivostuttavia. Kuten vaikkapa miten kerran erään miehen kanssa neljän päivän ulkomaanmatkasta kaksi ensimmäistä meni hukkaan hyisen mökötyksen vuoksi. Jostain täysin typerästä, kuten hyiset mökötykset aina alkoivatkin. Mikään mitä tein, sanoin tai yritin ei saanut hänen ylhäistä vihaisuuttaan laantumaan. Kätevää matkalla, eikö? 
En muista kahta seuraavaa päivää enää. Ne olivat varmasti ihanat, mutta murjotuksen vallankäytön pitkän varjon tahrimat. Silti, kaikista kitkeristäkin muistoista huolimatta väitän, että suhde oli onnistunut. Siinä oli paljon rakkautta, sellaista hellää huolenpitoa ja lohtua, jollaista en ollut vielä kokenut. Se näytti minulle arvokkaita asioita itsestäni ja ihmissuhteista. Opin etenkin nämä;



  • ·       Mustasukkaisuus on tekosyy vallankäytölle, omistamista, joka ei kuulu rakkauteen.
  • ·       Minulla on oikeus omaan aikaan, aikaan vain lasten kanssa, ystäviini, harrastuksiin ja kaikkeen mihin puhtain sydämin ja hyvällä omallatunnolla voin kertoa meneväni.
  • ·       Mykkäkoulu ja mököttäminen siitä, etten aina ole saatavilla, läsnä, varten, etenkään toistuessaan joka Jumalan kerta, kun ilmaisen oman tahtoni, eivät kuulu terveeseen suhteeseen.
  • ·       Alkoholismi on sairaus, joka sairastuttaa myös läheiset. Alkoholistin suurin rakkaus on juominen – sinä tulet korkeintaan hyvänä kakkosena. 












Entä Iskämies sitten? Ero oli aikoinaan jo hieman hankalampi kääntää voitoksi. Siihen liittyi niin monta kipeää menetyksen kokemusta, joista osa jatkuu ihan hamaan loppuun saakka. Menetyksiä oli isoja ja useita konkreettisia aina kokonaisesta perheestä yhteiseen vanhuuteen saakka. Sellaiseen, jossa on meidän lasten lapset ja valtaviksi kasvaneet omenapuut yhdessä rakennetun talon pihalla. Oli aika, jolloin näin sen ainoana oikeasti tavoiteltavana kuvana. Kunnes tuli muitakin. 
Lasteni isä todisti minun kasvavan varsamaisesta nuoresta naisesta äidiksi. Hän oli kolme kertaa näkemässä uuden elämän ihmeen – neljännestä myöhästyi hieman. Hänen kanssaan elin kuusitoista ilon ja murheen täyteistä vuotta, jossa oli hyviä ja huonoja aikoja, ja vaikka jälkimmäisiä kai enemmän, olin paikoin myös onnellinen. Sillä mikään ongelma, tunne, asia elämässä ei ole läsnä koko ajan. Vuosiin mahtui paljon hyvää. Suhde oli siten onnistunut vaikka se päättyikin eroon. Kaikki suhteet päättyvät tavalla tai toisella, lopulta. 

Jotkut ovat valmiita parisuhteeseen jo ensimmäisen kanssa, tai kasvavat kauniisti rakkaudessa. Ehkä mukana on rahtunen onneakin, milloin puolisolotto osuu kohdalleen jo kerrasta. Meidän muiden on kerättävä kokemusten reppuun enemmän eväitä. Vietävä päättyneen suhteen opit seuraavaan. Miten minä käyttäydyn, mikä on minulle onnistunut suhde? Ja jos ei muuten, niistä pieleen menneistä oppii ainakin sen, mitä ei enää koskaan…






Ihminen tapaa muistaa todistetusti helpommin ikävät kokemukset, kuin neutraalit tai hyvät. Siitä on ollut varmasti kosolti hyötyä lajin eloonjäämisen kannalta. Muistot myös elävät ja muovautuvat nykykäsityksen mukaan koko ajan. Jotta kokonaan koppuraksi katkeroitumista ei tapahtuisi, kannattaa hyviä muistoja yrittää myös tarkoituksella vaalia. Nähdä syitä ja merkityksiä, ymmärtää elämässä olevan erilaisia aikoja ja ihmisiä, joiden tarkoitusta voi vain arvailla. Joskus asioiden – ikävienkin – arvon huomaa vasta kauan jälkeen. 

Mikään suhde ei ole kokoaan huono, aivan kuten kukaan ihminen ei ole kokonaan paha (tästä tosin saattaisin psykopaattien kohdalla olla eriävää mieltä). Mutta jos siitä kamalasta tyypistä ei kerta kaikkiaan saa hyvää sanaa kaivettua, todeta että nyt osui paska tuulettimeen, osaanpahan seuraavalla kerralla "paremmin suojata seinät".


Tai ainakin tietää mistä alkaa sotkua siivoamaan.







perjantai 7. syyskuuta 2018

Hirviöäidit ja riittämätön aikuisäitiystunne


Oma äitini ei ole koskaan ollut tyttäriensä verhonvaihtaja. Tietänet tyypin, tulee pyytämättä, laittaa kodin järjestykseen – mieleiseensä, marmattaa ja puuttuu joka asiaan. Tekee vierailuistaan miltei käsin kosketeltavan mitätöinnin kaikelle mitä aikuiseksi kasvanut tytär edustaa. Miehet ovat vääriä, koulutus riittämätön, ura varsinainen rimanalitus. Sitten vielä lapset tai lapsettomuudet. 

Lukuisia ovat tarinat, joita olen ympäriltäni aiheesta kuullut. Aihe herättää tasan yhden kysymyksen. Miten kukaan järjellinen olento luulee voivansa marssia aikuisen lapsensa elämään ja puuttua joka ikiseen kuviteltavaan asiaan kannanottona sen huonoudesta? Eikä ilmiö rajoitu mitenkään äiti-tytär tematiikkaan. Osaavat ne anopitkin.





Tapasin kerran kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa, joista harmaamman henkilötodistukseen oli piirretty enemmän uria kasvoihin ja ikä isommalla numerolla. Äiti ja aikuinen tytär muistuttivat erehdyttävästi toisiaan, jopa liikuttavalla tavalla. Kun äiti sitten avasi suunsa, karisivat kaikki liikutuksen tunteet yhtä nopeasti kuin Suomen lätkävoitto. Tytär oli kieltämättä ylipainoinen, kauniisti muotoillen. Mutta äidin kommentit eivät millään tavalla olleet oikeutettuja. Etenkään kun tapaamisen aiheena ei ollut tyttären paino
Äiti laski täydellisen häpeilemättä leikkiä tyttärensä muodoista, aina kun koki sopivan aasisillan osuneen kohdalle. Joskus ihan ilmankin. Käytti sanoja lihava, ylipainoinen ja pullukka. Jutun vitsi piili alun toteamassa; "kaksi hyvin paljon toisiaan muistuttavaa hahmoa". Äiti oli näet iäkkäämpi kopio tyttärestään myös kiloineen. Niin, huumoriksi kai sutkautukset oli tarkoitettu, mitä nyt leikistä suuttumaan? Jokin tyttären padotussa ilmeessä kertoi, että kyseinen nauru oli jo aikaa sitten loppuun kuollut.
Jäin hämmentyneenä miettimään, millaista mahtaa olla elää ihmissuhteessa, jonka loukkaavuus ilmeni jo täysin vieraan ja sivullisen ihmisen aikana?

Hirviöäidin ei tarvitse olla ihmisenä mitenkään paha, eivätkä aikeensa loukkaavat. Kaikkeen puuttuva emohahmo voi aivan aidosti haluta täydestä sydämestään parempaa, kuin mitä itse on ikinä saanut. Hirviöäiti ei vain luota, että aikuinen lapsi löytää omat keinonsa toteuttaa kyllin hyvää elämää. Sillä kyllin hyvä ei riitä. Oikeastaan mikään ei. Järjestämällä mielestään jokseenkin – tai täysin – saamattoman lapsensa elämää, äiti hoitaakin itseään. Aikuinen lapsi on oman minän jatke. Hyytävää, eikö?
Äideissäkin on narsistihahmoja, tunnekylmiä ja pahaan taipuvia. Sitä ei käy kiistäminen. Mutta uskon suurimman osan näistä aikuisten lastensa asioihin puuttuvista omaavan hyvät tarkoitusperät, varsin väärin toteutettuina vain.

Oma äitini tulee kutsuttuna. Soittaa joskus, mutta laittaa kyllä usein viestejä. Olen silti rakas ja aina tervetullut hänen luokseen. Joskus olen kokenut etten ole tärkeä, etteivät huoleni ole etuoikeutettuja, eikä aikani arvoista soittaa ja kysyä mitä kuuluu. Ihan vain, mitä kuuluu. Silloinkin olen sydämessäni tiennyt, ettei se ole niin. 


Kun lapset olivat pieniä ajattelin, että minusta tulisi matriarkka. Sukuni koollekutsuja, sunnuntaipäivällisen tuoksuinen viisas nainen, jonka puoleen voivat isoinakin nojata. Vaan miten kävi. Kaksi vanhinta asuvat jo omillaan. Käyn harvoin, soitan joskus, laitan monta ketaa viikossa viestiä. Sunnuntailounaita on ollut niitäkin luvattoman vähän. Sekoan silti riemusta joka kerta miltei yhtä paljon kuin höperö otus jota koiraksi kutsumme, milloin ovesta pöllähtää pitkä mies ja minulle aina niin pieni. Asetelmassa on jotain perin tuttua. Minusta on tullut äitini.








Ymmärrän äitiä nyt niin paljon enemmän, kun itsekin olen saavuttanut tämän vaiheen vanhemmuudessa. Rakastan aikuisia lapsia niin, että sydän menee ruttuun. Mutta en halua tupata. Arvostan oikeutta omaan elämään aivan liikaa ollakseni riesaksi asti läsnä, roikkuakseni omien ikävän tarpeideni vuoksi. Kunnioitan heidän virheitään välttämättöminä oppipolkuina kohti suurempaa ymmärrystä. Sitä paitsi en halua olla miniäkokelaille anoppiklassikko, vaan pikemminkin keräilyharvinaisuus kliseisten hahmojen joukossa. Pojilla on omat kiireet ja oma elämä. Saavat olla verhonvaihtajaäidiltä rauhassa. Silti minua vaivaa omituinen riittämätön aikuisäitiystunne. Pitäisi soittaa useammin. Pitäisi teoilla näyttää miten välitän ja miten tärkeivät ovat. Laitan toisinaan viestejä, joissa kerron miten upea ihminen hänestä kasvoi. Miten ylpeä olen. Ja rakastan. Ei tarvi vastata, tee piste äiti.  

Ovatko vilpittömät aikeeni nekin vain sanoja näytöllä?









Miten olla läsnä aikuiselle lapselle, mutta sopivasti? Esikoinen on koevedos tässäkin suhteessa. Ei meillä ollut tapana puhua tunteista kun lapsi oli pieni. Rakastin ja parhaani tein siihen asti kerrytetyn elämänkokemukseni mukaan. Äitilukkoni aukesi vasta seuraavieni kohdalla. Miten voisin kuvitella että kipuilu riittävyydestä olisi kenenkään muun kuin itseni ongelma? Näkemys on omani, heijastus suhteesta äitiini ja olemiseen tyttärenä tai ihmisenä ylipäätään. Olen vastuussa lopulta vain omista teoistani, en kenenkään toisen ajatuksista
Joka kerta kun olen lapselleni soittanut ja sanonut, ettei minulla ole mitään asiaa, kunhan soitin, on toisessa päässä ollut ilahtunut ääni. Silti puhelimeen tarttuminen on yllättävän kynnyksen takana. Jos häiritsen? Keskeytän jotain? Jos se lukee tenttiin tai makaa raukeana rakkaansa vieressä? 
Tiedän joukoittain tarinoita hirviöäideistä – ja anopeista. Ja niistä jotka hylkäävät. Sitten olemme me varovaiset ja tuppautumisyliherkät.

Elämä on siitä upeaa, että omaa tapaansa toimia voi tarkastella ihan missä vaiheessa tahansa. Ehkä minusta kasvoi vahva kallio, koska aina omat verhoni valitsin? Ehkä voisin asettua ääripäiden väliin, oppia tulemaan toimeen vajaan suoritukseni kanssa? 
Kuvittelisin aikuisäitiyden olevan vielä helppoa poikalasten kanssa, he kun tuskin tyttärien lailla kipuilevat äitisuhteen vivahteiden vivahteita? Lukevat rivienvälejä tai antavat äänenpainoille omat merkityksensä. Poikalasten aikuisäitiys ja etenkin sen riittämättömyys tuskin näyttäytyy loputtoman ikävän kohteelle mitenkään vajaana. Sillä mikäli elämä menee kuten se yleensä tapaa mennä, pojalla on jo seuraava huolehtija motkottamassa että "salaattia pitää syödä" ja "omituinen luomi polvessa käydä näyttämässä". 

Sitten on se tytär...




Minulla on maailman paras äiti. Olen kelvannut ehdoitta. Riittänyt. Sellaista pitää täysin itsestäänselvänä, mutta aina välillä tarinat ympärillä havahduttavat huomaamaan toisen todellisuuden. Vallankäyttöä, kiristämistä, hylkäämiskokemuksia. Että joku joutuu vielä aikuisena vetämään jatkuvia rajoja toisen aikuisen käytökselle. Omalle äidilleen?
Minulla ei ole mitään syytä olla katkera, ottaa etäisyyttä, säännöstellä tapaamisia, uupua. Äidissä ei ole minkäänlaista kovuutta, eikä tarvetta arvostella. Hänen äänensä kuullessa tulee aina yhtä hyvä mieli. Toivottavasti yllän omilleni samaan. 

Tuntuu hyvältä olla pala ketjua. Äitini tytär, tyttäreni äiti. Tiedän osani siksi olla myös arvostelun kohde. Se, joka ei kuitenkaan ole tarpeeksi tai riittävä. Jonka sanomisisia tai sanomatta jättämisisiä puidaan terapiassa, tai ainakin tyttöjen saunaillassa. Latautunut, rakas ja kaikessa yksinkertaisuudessaankin kompleksinen äitisuhde. Kuten äitien ja tyttärien suhteet tapaavat olla. "Terapiavaiheeseen" on vielä monta vuotta. Hyvin ehtii kerätä materiaalia niihin istuntoihin (sarkastinen naurahdus).

Tänään soitan pojille. 



sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Vähän liian iso unelma



Unelmoi isosti. Niin minäkin ajattelin vuosia monta, onttoja ja mitään tarkoittamattomia hajanaisia ajatuksiani järkeviksi jonoiksi haparoidessani. Unelmat karkasivat eri suuntaan kuin minä. En tuntenut niitä, en osannut nimetä muutamaa hassua ja varsin arkista enempää. Saada olla terveenä, saada nähdä lasten löytävän paikkansa. Käydä töissä, maksaa laskut, nauraa, rakastaa, elää. Aika kohtuullisia ja yleismaailmallisia, sanoisin. Mutta ei mitenkään isosti.






On olemassa töitä, joista ei ollut puhettakaan ahdasmielisen kahdeksankymmentäluvun oppilaanohjaustunnilla. Piti valita se lopuniän paja, josta repiä elanto lottovoitosta haaveillessa. Tosin seiskaoikein ei olisi tuolloin tarjonnut mitenkään niin suuria ja tavallisille tallaajille saavuttamattomia unelmia toteutettavaksi, mitä nykyinen aika. Nyt tavislottovoitto ei ole enää mitään. Vähintään eurojaskan suuruinen unelmapotti takaa edes sen oman lentokoneen jolla suhailla Balille rentouttamaan rikkaudesta uupuneita aivoja.

Huomaan yhä useammin lukevani jostain ammatista, että vau! Saisipa kääntää kelloa reippaasti taaksepäin. Siis Oikein Reippaasti. Koska ikä sulkee enemmän ovia kuin avaa niitä, on ollut sopeutuminen siihen että paikkani ei ole ihan mutta melkein. Ei nelivitosena voi tehdä loputtomiin velkaa pelkästään ammatillisten harhojen vuoksi. Velkaa velan päälle. Opintolainaa hyvä siivu maksamatta, uutta ei enää edes saisi. Ne on ne tämän elämän korkeakoulut jo koluttu. En enää koskaan tule viemään loppuun eron vuoksi kesken jääneitä sairaanhoitaja-kätilöopintoja, en edes sitä sairaanhoitajan osuutta, johon kerätty opintopistepotti alkaa vanheta reilun vuoden kuluttua. Tämän kanssa olen jo sinut – ainakin useimmiten. Sitä paitsi, saan käyttää hoitajatietojani yllin kyllin perheeni sisällä. Että eivätpä menneet nekään vuodet hukkaan.

Velka. Siihen minä havahduin. Tai oikeastaan ensin tuli perisuomalainen unelma. Ahtaissa neliöissä haaveilen minäkin väljästä tilasta ja kahden koiran kätevästä kuraeteisestä. Unelmani on vielä kerran asua omassa talossa, sellaisessa joka jo oli, ja jonka erossa menetin. Tuntuu haaskuulta maksaa seivoinen vuokra seinistä, joita ei omista. Olla laittamatta tauluja, koska jokainen reikä pitää paikata kun täältä lähdetään. Kun lähdetään. Onko se koti, jossa pitää sellaisia miettiä? On, toki on. Rakas, muistoisa, mutta jonkun toisen omistama. Minä haluan talon, josta voi astua suoraan puutarhaan. Poimia oman maan marjat ja omenat. Maalata seinät vaikka vihreiksi, jos huvittaa. Tilaa, väljyyttä, vähemmän kompromisseja. Lähin naapuri raja-aidan takana. Unelma, jonka toteutuminen kaatuu velkaan. Ei olevaan, vaan tulevaan.











Olen neljäkymmentä ja viisi vuotta nuori. Pankin mielestä alan olla ylittänyt jo pitkän asuntolainan myöntämisiän. Työvuosia on – mikäli pää ja ruumis kestävät – edessä vielä 23. Kuinka pitkän asuntolainan saa ikäiseni ihminen, joka joutuu taas kerran aloittamaan nollasta? Milloin on liian vanha aloittamaan alusta? Nyt, huomenna, eilen? 
Lainaehtojen kiristyttyä muutama aika sitten pelkkä pesämuna ei enää riitä. Pitää olla lisäksi kunnon vakuus, eikä ostettava asunto sellaiseksi käy. Tai mistä minä tiedän, tietoni perustuvat lehtijuttuihin ja huhupuheisiin. Niin pitkälle en ole unelmissani vielä mennyt, että olisin hattu kourassa pankkiin, tai edes pankin verkkosivuille asiassa astunut. Hetki ei ole juuri nyt realistinen siihen. Jutun juoni onkin omaan ikään havahtumisessa, että asia jota olen hautonut aina erostani asti – milloin mahdottomana, milloin isona unelmana – on livetä käsistäni silkkaa ja kaikkia koskevaa totuutta, vuoksi; aika kuluu. Joskus se kuluu vähän liian pitkälle tiettyihin asioihin nähden:

1. Biologinen fakta; nainen ei voi saada lapsia enää  X –iän jälkeen.
2. Faktuaalinen fakta; työura ei enää riitä ison asuntolainan maksamiseen X –iän jälkeen.

Ensimmäisellä tiedolla en tee mitään, toiseen havahduin juuri. 











Talon voi saada ihan halvallakin. Etenkin jos omaa kyvyn remontoida kivijalasta kattoon ja elää erinäisten itiöiden keskuudessa, joista kumpaakaan ei valitettavasti ole minulle syntymäasetuksena ajettu. Mutta talon saaminen kohtuullisen ajomatkan päässä kunkin työ – ja opiskelupaikoista onkin sitten silkka mahdottomuus. Elämä on täällä, nyt. Ehkä joskus jossain muualla, mutta vielä vuosia täällä. Ja aika kuluu koko ajan.

Saako haluta materiaa, vaikka unelmien pitäisi kohdistua oman ja läheisten terveyteen? Eikö oma talo ole omistamisen huipentuma, globaalia porsastelua, jossa kuluttamisen kliimaksi on säätää täydellisesti sisustukseen värittyvän viinikaapin lämpötila juuri oikeaksi? Saa. Kysehän oli unelmista. Kuka niitä on alasampumaan? Haaveeni Ei ole omavarainen yhteistalous sata kilometriä susirajasta. Minä haluan talon. Täältä, läheltä. Sellaisen, jossa jo kerran asuin. Silti havahdun aina toisinaan miettimään haluni järkevyyttä. Onko talo taas yksi kivenmuru kengässä, yksi väistämättä ohimennyt asia, johon palaaminen on yhtä mahdotonta kuin ysiluokalle pohtimaan mitä minä oikeasti haluan tehdä isona? Haikailenko johonkin, jonka järkevyys ei mitenkään sijaitse realiteeteissa? Pitäisikö toive ja unelma ymmärtää erilliksi asioiksi ensin?

ISO unelmani uhkaa kutistua pieneksi. Oman Asunnon voi ostaa sitten joskus, kun pieninkin on pesästä lentänyt. Tilaa ja väljyyttä ei tosin silloinkaan ole toivominen. Toisaalta koiristakin on jo saattanut aika jättää, joten se siitä kuraeteisen tarpeesta. 





Ehkä vaivaannuttavinta koko touhussa on ymmärtää, etten vastoin oman elämäni ohjenuoria osaa aina olla täydellisen kiitollinen siitä mitä minulla jo on. Tai mikä pahempaa, että tunnen olevani väärässä paikassa, ja mikä vieläkin pahempaa; itseni vanhaksi, jota olen tuntenut koko elämäni täysin riippumatta mitä ikää kulloinkin elin. 
Talounelman saavuttamattomuus muistuttaa ikävällä tavalla isoimmasta murheestani ikinä. Olen näet aina kokenut olevani mukavanha johonkin, ja ymmärtänyt vasta jälkikäteen ettei näin ole. Jos minun pitäisi tiivistää suurin pelkoni yhteen lauseeseen, se kuuluisi näin; pelkään että aika loppuu kesken. Että yksi ihmiselämä ei riitä siihen mitä haluaisin tehdä, nähdä ja kokea. No, siinä oli jo kaksi lausetta, mutta koska blogi on minun, saan itsekkäin syin muutella numeraalisiakin totuuksia itselleni sopiviksi. 

Vastoin kaikkia aikaisempia, tätä en osaa ratkaista. Ajatusta, että olen aina väärässä paikassa ja ajassa. Ja että jälkimmäinen valuu sormien läpi ja sitten jäljelle jää – ei mitään.


Toisinaan minulla on tunne, että käsissäni on enää märät tulitikut.







Olen hyvä ratkaisemaan toisten ongelmia. Näkemään polkuja ja kannustamaan kurottelemaan kohti. Omassani olen usein yhtä täydellisen sokea, kuin kuka tahansa meistä. En osaa erottaa onko kyse siitä, että todella elän omituisessa välitilassa, vai tyypillisessä jousihenkilöhoroskooppisen kliseisessä tavassa tavoitella juuri sitä mitä ei ole. Mikä ei sitten toimisi, jos asuminen ja työkuviot asettuisivat kuten niiden haluaisin? Pitäisikö vaan lakata ajattelemasta, että ylipäätään unelmoiminen isosti kannattaa, vaikka se olisi miten turhaa haihattelua tahansa?

Tämän kun keksisi, olisi taas piirun verran viisaampi. Sitä odotellessa toivoisin kuulevani mitkä ovat juuri tällä hetkellä sinun ”märät tulitikkusi”?




sunnuntai 26. elokuuta 2018

Kummiksi vielä kerran



Minusta tuli tänään kummitäti. Näin on käynyt ennenkin, mutta näin en uskonut enää koskaan käyvän. Oman ikäluokkani potentiaaliset pyytäjät kun sijaitsevat tyypillisesti kahden pikkulapsivaiheen välissä; omien ja lastenlasten.






Kun minulle esitettiin kummiksi  -kysymys, en liikutukseltani saanut ensin sanaa suusta. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, sillä jo pelkkä vastasyntynyt kirvoittaa kummasti vedet silmänurkkiini. Tämä vastasyntynyt etenkin. Sitä paitsi, en osannut mitenkään varautua kysymykseen, vaikka sen esittäjänä oma velimies olikin.
Siinä minä pitelin pientä sylissäni, etsin sukuni tuttuja piirteitä, ihailin nenänkaarta, miniatryyriripsiä, mini-ihmistä joka painoi sylissä tuskin mitään. Ja tänään hänelle puettiin sama kastemekko, jonka nuori äitini osti miltei puoli vuosisataa sitten. Jossa minut kastetiin, ja neljästä lapsestani kolme. Ensimmäinen ajatus oli ihanaa! Toinen alkoi laskea miten vanha olisin kun poikanen vihdoin pääsee ripille. Paino sanalla vanha.

Kummin tehtävä ei – onneksi – ole enää lainkaan sitä mitä ennen. Siten minun ei tarvitse huolehtia lapsen uskonnollisesta kasvatuksesta, eikä edes olla hengellinen vanhempi, kuten muinoin ajateltiin. Vanhempien osa kun oli huolehtia lapsen biologisista tarpeista, kun taas kummi mahdollisti lapsen pääsyn kirkon täysivaltaiseksi jäseneksi. Kirkko piti kummin hengellistä vanhemmuutta jopa biologista arvokkaampana.






Lapsikasteen juuret ovat aika mielenkiintoiset. Ennen asiaan liitettyä uskonnollisuutta ajateltiin, että nimen voi antaa vauvan saatua ensimmäisen hampaansa. Siihen päättyi uskomusten mukaan lapsen uhanalaisin jakso elämässä, sillä hyvä haltija asettui piltin suojaksi. Korkean lapsikuolleisuuden aikana ihan ymmärrettävää. Lapseen kun uskallettiin usein kiintyäkin vasta kun voitiin olla jokseenkin varmoja, että jää henkiin. Eikä mikään ollut varmaa silloinkaan. Kirkon tultua kuvioihin kummilta odotettiin nuhteettomuutta, mutta vanhemmat puolestaan etsivät mahdollisimman vaurasta ja asemaltaan ylempää henkilöä. Hyvä kummi saattoi olla koko perheen onnenpotku sosiaalisella arvoasteikolla. Entä itse kaste sitten? Koska lapsi oli saanut alkunsa epäpyhästä toiminnasta, piti hänet kastaa saadakseen uuden syntymän ja uudet vanhemmat. Kummit.

(Tähän tekisi mieli taivastella etenkin katolilaisten pappien sairasta ja ahdistunutta pelkoisuutta kahden aikuisen välistä seksiä kohtaan, ja samaan aikaan ovat tienneet mitä suljettujen sakastinovien takana tapahtuu.)

* * * 

Täytän varmasti kaikilla mittareilla huonon kummin määreet. Olen juuri se joulu – ja syntymäpäiväkummi, rippijuhlissa viimeistään kärventävän huonon omantunnon kanssa kouristeleva selittäjäkummi. Kun on ollut niin kaikkea. Ja sitä on todella ollut. Hyvä kummius voi siten asettua huonon omantunnon -jonon perälle. Siellä ne omatkin lapset ovat. Onneksi suvussani kummin tehtävä on ollut mahdollistaa nimen antaminen kristillisen rituaalin mukaan pönöttämällä lapsi sylissä ja toivomalla mahdollisimman lyhyttä papin puhetta. Ja muut ajat rakastaa ihan samalla tavalla, kuin kaikki tädit suvun pieniä rakastavat.






Miksi perinteinen kaste, eikä nimiäiset? Rennot bileet, joissa julkaistaan Pekkaerkin etunimi ja juodaan päälle kunnon kahveet. Miksi ihmiset menevät kirkossa naimisiin, samasta syystä vissiin. En näe mitään ristiriitaa siinä, etten tule opettamaan katekismusta tai kymmentä käskyä. Kummina en ole muutenkaan kummoisempi. En potki palloa tai vie Muumimaailmaan. Ne lapsenvahditkin kannattaa varmasti varata muualta. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, kun muutama vuosi vielä eteenpäin mennään. Kun oma talo hiljenee, ja lapset lähtevät kaikki loputkin. Sydämessä syvällä on jokainen kummilapsi kuitenkin ollut. Erityinen ja ihana. 

Ehkä kummiksi kannattaisikin valita jo hieman varttuneempaa kaartia, kuin omien pientensä kanssa samoissa univeloissa ja riittämättömyydentunteissa vellovat ikätoverit.
Mutta yksi asia on takuulla varma, vartuin ja kypsyin kuinka vallattomaksi kummiksi tahansa. 

Muumimaailmaan en mene.



tiistai 21. elokuuta 2018

Mitä jos asiakas onkin joskus oikeassa?



Seuraavassa pitkä tarina silmälaseista ja siitä miten asiakas on aina väärässä. 

* * *


Ostin vuosi sitten kesällä silmälasit. Tarkemmin, ensimmäiset monitehoni. Seikka, johon kaikki seuraavat mitätöivät argumentit tulevat pohjautumaan. Myyjäliike oli iso ketju, nimeä en erikseen mainitse, sillä tarkoitus ei ole mitenkään arvostella kenenkään yritystoimintaa.
Valitsin siis optikon avustuksella kehykset ja jäin odottamaan tilattuja laseja. Säädyllisen ajan jälkeen sainkin kutsun tulla sovittamaan Ihan Ensimmäisiä Monitehojani. Yllätys oli melkoinen, kun lasit päähän laitettuani maailma ei kirkastunut vaan säilyi täsmälleen yhtä sumeana kuin noin kaksi minuuttia aikaisemminkin. 
Toiveikas optikko laski eteeni erikokoisista kirjoituksista koostuvan aanelosen. Ei näy, vastasin. Kun katsoin kauas, lattia vääristyi edessäni. Kaksi askelta ja olin kaatua turvalleni.
­– Nämä ovat sinun ensimmäiset monitehot, pitää vaan tottua.
– No mutta kun en voi tottua siihen etten näe lukea edes tekstiä.
– Kääntele päätä.
Tein työtä pyydettyä. Kääntelin päätä, kääntelin silmiäni. Ei mitään. Sitten keksin käännellä laseja. Kun ne nosti oikein ylös, reilusti irti nenältä, ja katsoi tiukasti alaviistoon, näki lukea kohtalaisen hyvin. Käsitöiden tekeminen ei tosin onnistuisi, ellei sankoja liiskaisi sinitarralla tai teipillä yläviistoon päähän. Kun mainitsin asiasta, sain kuulla saman saagan tottumisesta.
Vika oli siis minussa. Kiitin, viikkasin lasit koteloon ja vastasin hämmästyneeseen ”etkö jätä niitä päähäsi” kysymykseen, etten aikonut murtaa kinttujani ensimmäiseen rappuraliin.

Lasit olivat oikein hyvät yhteen tarkoitukseen. Autolla ajoon. Ikäväkseni en halunnut kidutuksenhintaisia ajolaseja, vaan näkökiikarit, joilla voisin lukea, kävellä JA ajaa autoa. 
1,5 viikkoa myöhemmin kipaisin optikolle. Lasit päähän, viivoitin esiin. Yllätykseni ei ollut kummoinenkaan, kun ilmeni, että näköalueet oli merkitty väärin.
Kun sanoin, mitä minä sanoin kauniimmalla tavalla, vastaus kuului kutakuinkin näin; Lasit olivat sinulla väärin päässä, kun näköalueita merkattiin ennen tilaamista.
Okei, vika oli siis jälleen minussa. Minä olin hölmö laittanut lasit väärin päähän, vaikka en tiennyt sen olevan mahdollistakaan. Ne kun istuivat kuitenkin hyvin. 
Eipä hätää, lasit pakettiin ja odottamaan linssit numero 2 tapahtumista.

Yllättääkö, jos kerron että sama toistui? Tällä kertaa tosin lasit eivät enää soveltuneet edes autolla ajamiseen. Lähdin jälleen kotiin, sillä myyjäliike ei suostunut ottamaan kuuleviin kuunteluelimiinsä väitettäni etten näe. Laseja kun pitää käyttää ensin kaksi viikkoa että tottuu. Jjep.


* * *


Pidin laseja kaksi viikkoa, mutta tällä kertaa lipaston päällä. Yritin aina välillä käyttää niitä, sillä aamun lehden lukeminen kaksi kättä sankoja kannatellen ei vielä ollut mittani täysi. Portaissa kompurointi oli. Kaikessa hiljaisuudessa marssin toiseen liikkeeseen ja tilasin edes ne näyttöpääte–lukulasit, koska vanhoilla ei enää nähnyt tarkasti. Vanhat tosin ovat oikein käypäset – ette ikinä arvaa – autolla ajamiseen. Hyväksyin siis ajatuksen kaksista silmälaseista, sillä jotkut eivät vain sopeudu monitehoihin. Nyt minulla oli vanhat autolasit ja uudet lukulasit. Ja sitten ne ylihinnakkaat eivoikäyttää -lasit. 


Eräänä aamuna minuun iski kitsas piru. Se kitisi että helvettiäkö maksamaan miltei tonni hyvistä monitehoista, oikein hionnat ja kaikki, ihan vain lipaston päälle koristamaan. Menin nöyränä ja varsin tietoisena hankalasta asiakkuudestani vielä kerran optikkoliikkeeseen kertomaan huoleni. Paikalla sattui olemaan sijainen, joka ei enää kyseiseen paikkaan töitä tehnyt, yhden poikkeusvuoron vain. Tämä hiljaisen illan enkeli teki uudelleen näöntarkastuksen todetakseen, ettei siinä ollut vikaa. Heitto oli niin mitätön, että syyn täytyi olla linsseissä. Lopulta hän ehdotti Vielä Yhtä Kertaa, ei luovuteta nyt. 

Viikkojen odotuksen jälkeen lasit saapuivat ja laskin ne nenälleni. Tapahtui arkinen ihme. Totuin Ensimmäisiin Monitehoihini Ikinä – en kahdessa viikossa, vaan kahdessa sekunnissa! Kun mainitsin asiasta, sain vastaukseksi, noh...en yhtään mitään.

Ei yhtään mitään. Pahoittelut, olimme väärässä, ikävää, näitä sattuu välillä, koska jokainen ihminen on yksilö. Minä en ollut. Minä olin vain hankala asiakas, joka ei koskaan tottunut siihen että näkeminen oli uusilla laseilla mitä sattuu.

Tietenkin ymmärrän, kaikki ei aina mene putkeen. En vain ymmärrä miksi minua ei uskottu! Linssirumbaan meni lopulta kuukausi poikineen, jona aikana oli pakko hankkia ne toiset (luku)lasit, koska näkö oli äkkiä huonontunut niin kovin.

Käytin monitehoja lopulta aika vähän. Eivät ne nämäkään täydelliset olleet, hieman liian kapeat kehykset ja värinäkin turhan hailakka. Sitä paitsi, hionnasta huolimatta näytin mulkosilmäsammakon ja paksupohjaisen lasipullon rakkauslapselta. Jostain syystä ne hätävaraksi hankitut lukulasit olivat samalla tavalla hiotut, mutta eivät käyttäytyneet suurennuslasin tavoin. En jaksanut enää alkaa vaahdota asiasta.


Koitti odotettu kesäloma ja otin monitehot jokapäiväiseen käyttöön. Loman aikana lakkasin välittämästä sammakkoefektistä. Sitten, ensimmäisenä työpäivänä, kesken ensimmäisen asiakkaan lasit putosivat päästä. Sangan katkeamista oli toki edeltänyt muutaman tunnin omituinen valuva tunne. 
Koska näyttöpäätteelle näkeminen ei onnistu enää lainkaan ilman näköapuvälinettä, jouduin lähtemään kesken päivän optikkoliikkeeseen. Korvatakseni toki menetetyn työajan myöhemmin takaisin.

– Mites nää nyt näin on hajonneet.
Kerroin että sanka oli ensin löystynyt ja lopulta putosi päästä. Ei uskonut.
Ei mikään voi hajota itsekseen. Ei edes sellainen muovikehys, johon on kolmeen kertaan survottu uudet linssit? 
Täti vastapäätä pysyi tiukkana. Minun on täytynyt jättää johonkin väliin ja puristuksiin. Jaa pääni? Lasit olivat minulla koko ajan PÄÄSSÄ, ei sohvalla, auton jalkatilassa tai ruuvipuristimessa. Pääs-sä.
Yritin selittää, että kehykset ovat aika napakat, ja sangat leviävät joka kerta kun otan ne päästäni. Pakkohan sellaisen on myötävaikuttaa? 
Mutta kun niin kuuluukin olla, putoaisivat muutoin. Malli oli valittu yhdessä ammattilaisen kanssa ja sangat taivuteltu. Olin siis jälleen väärässä. 

Viimeistään siinä kohtaa hirtti kiinni kun ratkaisuna ehdottivat sangan teippaamista kiinni siksi aikaa, kun uusi etulevy (tietenkin tilattava) on saapunut.







Lähdin liikkeestä kaksi mieltä pahoittaneena, omani ja varmaan myös vastapuolen, mutta sanka visusti liimattuna. Töissä käytin linssigaten vuoksi hankkimiani varalaseja.

Kaikkea voi sattua, ymmärrän hyvin. Ja kun sattuu, asioissa kestää. Senkin ymmärrän. Mutta tiedän, että vika ei ole silmälasien käsittelyssä, kuten ei ollut siinäkään etten vaan ollut sinnikkäästi totutellut, ylipäätään missään omassa toiminnassani. Minua ei kuultu, minua ei uskottu. Ja kun mainitsin tämän linssishown sankagaten kohdalla, vastaus oli; no mutta virheethän on korjattu joka kerta.

Joo, on. Aaltoja. 

En vaatinut fanfaareja, en nöyristelyä, en ilmaista puhdistusainetta tai käyttämättä jäävää lahjakorttia. En vaatinut yhtään mitään, mutta olisihan se ollut kiva että vastapuoli olisi ollut jotain muuta kuin nimensä mukainen. Vasta puolella.


* * * 

Uusi etuosa saapui. Sydän rinnassa koputellen menin liikkeeseen. Onneksi vastassa oli se vähemmän aatetta edustava. Tiedustelin häneltä ihan nätisti voisiko halkeaminen johtua kehysten kapeudesta kasvoihini nähden. Sangat kun todella niiasivat joka ikinen kerta niitä päästä ottaessani, vaikka kuinka olivat huolella oikein taivutettu. Vuodessa näitä liikahduksia kertyy helposti tuhat poikineen, eikä kyseisessä kohdassa ollut mitään vahvistusta.
– Tietenkin se on mahdollista. Oikaistaan vähän sitä keskiosaa, niin sangat aukeavat.
Ja niin ihme kävi jälleen. 
Nyt minulla on moniteholasit, joilla näen hyvin (paitsi ulkona kävellessä) ja jotka voin ottaa pois ja laittaa takaisin ilman tunnetta että jompikumpi on väärä; pääni tai lasit. Ja mikä parasta, ja vastoin tiukan tädin mielipidettä, pysyvät silti oikein hyvin päässä.


Seuraavat lasit hankin jostain ihan muualta.


keskiviikko 15. elokuuta 2018

Paluu töihin ja muutama vinkki



Nyt kun kesä alkaa olla asetuksena kohdassa ohi, meille tarjoillaan erilaisia vinkkejä selvitä arkeen ja erityisesti työmoodiin. Monet näistä ohjeista on laadittu liikuttavan tietämättömänä siitä, että suuri osa palkansaajista tekee pullansa eteen ihan muuta, kuin kahlaa päivät sähköposteja tai istuu erilaisissa joutavissa palavereissa. ”Aloita työt keveämmin”, ei siten istu ihan kovin monella työpaikalla. Omallanikaan.


Selailin niitä ohjeita minäkin. Yksi yleisimmistä kuului näin; laita korkki kiinni. Mitä jos se ei oikein kunnolla auki ollutkaan? Siihen ei erikseen kantaa otettu. Yhtä herttaisen ulkona lajista tunsin olevani tämän neuvon kohdalla; seuraavan lomamatkan suunnittelu helpottaa arkeen paluuta. Loman ainoa ”matka” kun suuntautui Kouvolaan ja sielläkin tuleville appivanhemmille. Koin elämäni ensimmäisen ampiaisenpiston ja ties monennenko jäätelomakupettymyksen (Omar, yäk). Ampiainen kirveli kauemmin. 
Sitten on toki nämä perinteiset. Liiku, syö, nuku. Jos työ ahdistaa, pitää miettiä miksi. Blaa blaa blaa. 

Eräs unohtumattomimmista neuvoista kuuluu näin; ajattele positiivisesti. Viikonloppu on edessä ennen kuin huomaatkaan.

Aha. Juuri kun meille niin päähän taottiin, että elää ei saa vain viikonloppuja ja lomia varten! Huijausta, mihin saa valittaa?












Vaikka lomaa oli tasaisen samat neljä viikkoa, kesä tuntui pitkältä. Lomakin. Mikä on ainoastaan hyvä asia, mutta tekee erityisen tahmeaksi luopua vapaista aamuista ja joutilaista illoista. Kerrankin oli tarpeeksi sitä, josta ei saa ääneen puhua, eikä ainakaan hehkuttaa, sillä kuitenkin joku helteestä kärsinyt julkisivuremppamuovitettu kerrostaloasuja polttaa hihansa pelkästään sanaparista ”lämmin” ja ”ihana”. Mutta sellainen kesä minulle oli. Kahden edellisen kylmän edestä. Onko siis ihme, jos kalseina aamuina pienesti kaihoaa T-paidan ja shortsien nopeita ja vaivattomia lähtöjä?

Mennyttä ei saa takaisin, kesääkään. Joten katse tukevasti eteen ja seuraavaa lomaa odotellen niihin syksyn hyviin puoliin. Tässä omistani muutama. 




Sää

Harmaata, kylmää, toinen levy suklaata sohvaan hautautuneena? Kaikkea muuta. Nyt päästään vihdoin hyvän ilman ulkoilupakosta kohti energisempää tilaa. Yöt pystyy nukkumaan lattiatuulettimen vaiettua taas. Raitis ilma tuntuu uskomattoman hyvältä pysähtyneen hautovan kuumuuden jälkeen. Tai no, ainakin erilaiselta. Vaihtelu virkistää ja pari muuta latteutta perään.
Jos kesä meni hikisenä ja punakkana, syksy on toinen kesä. Kaikki valot päälle, musanupit kaakkoon ja vaatehuonetta perkaamaan. Ai ei kiinnosta? Odota vaan, kun varsinainen kaamosdebis saapuu.


Villatakit

Saa pukeutua taas. Parasta! Villatakit, nilkkurit ja farkut. Heipat hikiläikille teepaidoissa. Hameen kanssa saa vetää paksut sukkahousut eikä tarvitse noloilla sänkipeltosääriä tai lohjennutta kynsilakkaa. R.I.P.  -grilliherkut voi survoa kivaan tunikaan ja täydestä menee. Viilenevät illat saavat kansalaiset vetäytymään suojaunivormuihin, unettavaan vaatesyliin, joka keinuttaa kohti yhä kylmenevää sydäntalvea kunnes toppatakin alta näkyy enää pakkasessa ja viimassa kalvennut nenänpää. Mitäs mentiin syntymään pohjolaan...


Uudet harrastukset

Ei jaksa.


Punaviini

Jokseenkin ristiriidassa korkki kiinni –osaston kanssa, mutta oikein käytettynä perjantai-illan pieni kohokohta; lusittu viikko, lasi punaviiniä ja hyvä elokuva. Leffasta ehtii nähdä alkukäänteet, kunnes herää korahdellen lopputeksteihin ja siihen, että läheisriippuvainen koira (tai itse) on potkaissut puolikkaan punkkulasin karvalankamatolle. Sille, joka painaa aivan helvetisti jos sen pesee. No mut noin niinku teoriassa...


Sauna

Ei kiinnostanut helteillä kahdesta syystä.
1. Tukala kuumuus siinä kahden neliön kopissa, jonka kiukkuinen sähkökiuas keitti kuivaksi ja
2. Tukala kuumuus asunnossa, koska kiukkuinen sähkökiuas lämmitti koko saunasijainneen yläkerran.
Saunomisen lisäksi leipominen saattaisi kiinnostaa, jos se kiinnostaisi muuten. Kuuma uuni kuumassa keittiössä ei tunnu enää yhtään pahalta ajatukselta, vaikka kaikkinainen taloustyö tuntuukin. Paitsi että siivoaminen on taas ihan kivaa kun sitä ei tarvitse tehdä lämpöhalvauksen uhalla. 


Ruska

Kohti musertavaa pimeyttä luovuttava luonto näyttää kauneimmat värinsä. Tai ainakin mikäli pitää keltainen-oranssi-punainen-ruskea-kuollut väriskaalasta. Minä pidän. Pitäisin vielä enemmän, jos en tietäisi mitä ruskan jälkeen seuraa. Enkä nyt tarkoita syntymäpäiviäni, heh.


Joulu

Anteeksi. Pakko tämä nyt on mainita, sillä jos joulu siirrettäisiin johonkin muuhun vuodenaikaan, talvelta odottaisi vain yhtä asiaa; että se olisi ohi.

Tämän vuoden veromätkyt tekevät joulunvalmisteluista erityisen juhlavaa (NOT!), joten ainakin mielikuvittelu saa kauan kaivattua tekemistä.


Kesä

Ehdottomasti paras selviytymiskeino pitkästä talvesta on tieto, että melko suurella varmuudella sitä jo pian sekoaa versoavasta vihreästä ja yhä valoisammista illoista. 


Enää 9 kuukautta hiirenkorviin!