lauantai 11. heinäkuuta 2020

Tappioita ja muka menetyksiä



Oletko koskaan törmännyt ilmiöön, jossa et oikeastaan edes halunnut jotain, mutta sen jonkin menettäminen kirpaisee? Minä olen. 

* * *


Ystäväni tapaili muutaman kerran miestä, jolla oli kauniisti muotoillen muutamia haasteita vuorovaikutuksessa. Mm. kyky keskustella muustakin kuin itsestään, olla kiinnostunut vastapuolesta, kuunnella keskeyttämättä ja mitä näitä normaaleja sosiaalisia käytänteitä nyt on. Kaikkinensa mies asettui osastoon "ihan kiva, mutta…" Ystäväni pohti kovasti "muttaa", ja ehkä enemmänkin sitä faktaa, ettei nelikymppinen urosoletus ollut koskaan seurustellut muutamaa viikkoa pidempään. Miehessä oli siis jotain, joka sai ystäväni intuition salamoimaan, eikä vallan niin positiivisessa merkityksessä. Ystävä päätti silti antaa suhteen kehittymiselle mahdollisuuden, sillä kiirekös tässä, yhdessä voidaan kasvaa ihan loppuun saakka.

Muutaman tapaamisen jälkeen mies veti yllätyskortin hihastaan. Hän ei tuntenut yhteyttä, eikä halunnut jatkaa tapailua, paitsi jos se merkitsi vastaisuudessa lounaan skippaamista ja suoraan jälkiruokaan siirtymistä. Pelkkää seksiä siis. Ottaen huomioon, ettei tässä nyt varsinainen hyvällä käytöksellä kuorrutettu mieskarkki ollut, ehdotus oli vähintäänkin absurdi.

Tiivistys, nainen tapaa miehen, mies on jälkiruuaksikin kuivahko pannukakku, mies antaa pakit, nainen pettyy. Mikä minussa oli vikana?



Toinen esimerkki.

Hain töitä. En mitä tahansa työtä, vaan oman alan jotain siihen suuntaan työtä. Minun piti kotva kuvitella itseni kyseisessä paikassa. Ikään kuin nähdä itseni sovittamassa työtä ja työyhteisöä päälleni. Työssä oli paljon hyvää ja useampi "mutta". Asiakaskuntana olivat haasteellisessa elämäntilanteessa olevat nuoret, kun taas tällä hetkellä omat asiakkaani ovat aikuisia. Mietin pitkään millä lihaksilla hakisin toimeen, josta minulla ei juuri ole kokemusta. Jättäen ”juuri” sanan pois. Lihaksiakin enemmän kaihersi ”mutta”.

Pääsin lukuisten hakijoiden joukosta ryhmähaastatteluun, esimies vaikutti mukavalta, työpaikka sitäkin mukavammalta. Mielettömät mahdollisuudet tehdä vapaasti ihan omannäköistään työtä, opiskella, kehittyä ja tehdä uraa. Mutta samaa hälytin kaulassa yksintyöskentelyä se olisi ollut, josta jo kerran itseni irtisanoin vakiduunista hyvillä eduilla ja eläkeviralla. Miksi menisin samaan takaisin? 
Lähdettyäni haastattelusta jopa pienesti toivoin, etten saisi paikkaa. Pari päivää myöhemmin Universumi toteutti toiveeni. Sähköpostiin kilahti valittettavasti tällä kertaa… (mikä on ihan paskaa, miten niin juuri tällä kertaa? Seuraavallako sitten?)

Tiivistys: nainen hakee töitä, työ ei ole sitä mitä edes haluaisi, nainen ei tule valituksi, nainen pettyy. Mikä minussa oli vikana?






Ydinkysymys, miten ylipäätään voi pettyä saatuaan pakit tai menetettyään asian, jota ei oikeastaan halunnut? Näitä esimerkkejä on monia. Joku ei saa hakemaansa opiskelupaikkaa tai asuntoa, joku sairastuu juuri ennen pitkin hampain sovittua reissua, ohi menee paljon mahdollisuuksia, jotka ovat korkeintaan vähän mutta ei ihan. Ja silti ne pienesti sapettavat?

Oma teoriani on, että mikä tahansa menetys voi kerrata aiemmat.






Tuore hylkääminen muistelee edellisiä. Jokainen kiitos, mutta ei kiitos nostaa vastakysymyksen miksi. Toinen, ja yhtä oleellinen, on pelko ennustettavuudesta. Jäänkö ikuisesti pyörimään epäonnistumisten looppiin? Tunne saattaa väin häivähtää ja jäädä pian järkipuheen alle. Niin meidän pitääkin toimia. Keksiä vaihtoehtoinen selitys sille, miksi ei tällä kertaa onnistunut. Vastalause masentavalle miks mä en kelpaa -puheelle.


Valitettava totuus on, että kasaantuessaan ongelmat todellakin voivat muuttavat ihmistä. Toistuva epäonni nakertaa uskoa tulevaan. On toki paljon omasta tahdosta, mutta myös ympäristöstä ja perimästä kiinni, mihin kolhut meitä kuljettavat. Jollain nousee taisteluhalu, entistä ehompi näytän niille ja elämälle -asenne. Toinen lannistuu. Tutkimusten mukaan sopiva määrä pettymyksiä lapsuudessa näyttäisi kasvattavan sisua, mutta vain mikäli saa kokea riittävästi myös onnistumisia. Kaikkein tuhoisinta olisi moittia tunteitaan ja ajatuksiaan typeriksi. Lyötyä ei tarvitse enää lisää lyödä.


Miten siis nostaa leuka ylös ja jatkaa eteenpäin? Yksinkertaisesti nostamalla se leuka. Tiedostamalla, ettei elämä ole reilua, eikä flaksi vain omassa kädessä. Miettimällä mitä tästä opin ja mitä vien oppimastani seuraavaan kertaan. On osattava kyseenalaistaa menetys. Oliko se oikeastaan edes sellainen? Etenkin näiden melkein mutta ei ihan -kohdalla. Ja jos kuitenkin oli, miten tästä eteenpäin? Tärkeää on myös ymmärtää, että vaikka aina hävisi hiihtokilpailut, vaikka ei ikinä saanut kiitettävää kokeesta eikä isä koskaan kehunut, Aku Ankka geenejä ei olekaan. On vain tilanteita ja tapahtumia, jotka menevät kuten menevät, kunnes elämä loppuu. Yrittämästä ei kannata lakata koskaan.







Joskus muinoin, juuri eronneena ja epätoivoni hetkellä ajattelin, etten enää koskaan rakasta ja tule rakastetuksi. Silloinkin, syvällä jossain tiesin puheen olevan pelkoa, ei totta. Onneksi uskalsin toivoa toisin. Tulevaisuutensa voi sabotoida niin monella tavalla, vaikkapa alkamalla elää uskomustensa mukaan. Siinä ei ole mitään maagista tai ennustettavaa. Vain surullista.


Leuka siis ylös ystäväni ja minä, ehkäpä sinäkin siellä jossain, joka tätä luet. Mikäli vertauskuvat auringoista risukasoissa saavat lähinnä vain sapen kiehumaan, kannattaa muista toinen vanha totuus; kissan hännän nostaa vain kissa itse.





11 kommenttia:

  1. Mulla on joku ihme kirjoituslukko nyt päällä, enkä osaa kirjoittaa tähän mitään järkevää, vaikka haluaisin, koska olen sivusta seurannut niin montaa tapausta justiin tuosta työnhausta ja siitä seuranneista pettymyksistä. Erityisen pahalta se tuntuu silloin, kun haastattelu tuntuu menneen hyvin ja mieli on toiveikas, mutta sitten kuitenkin tulee se "valitettavasti valintamme ei tällä kertaa.. jne" viesti. Ihan hirveää! Mutta jos sitä jotenkin vaan pystyisi ajattelemaan, että itsessä ei todellakaan ole mitään vikaa, vaan joku toinen vaan sattui sopimaan kyseisen työantantajan tehtäviin syystä tai toisesta paremmin. Tai ainakin siitä valitsijasta sillä hetkellä tuntui. Ei ole helppoa se valitsijan roolikaan.

    Ja mitä tuohon kuivaan narsistipannukakkuun tulee, niin oikein hyvä, että ystävä pääsi moisesta eroon.

    Onnellista kesämieltä Nelina <3. t. Ryytynyt loman odottaja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän migreeniltäni saada jotain järkevää vastausta aikaan. Saas nähä...

      Olen hakenut useampaa työpaikkaa minäkin, etenkin nyt tämän vuoden puolella. Jokainen niistä on ollut kuitenkin mallia "näkisin itseni tässä", eli ei mitä tahansa paikkaa. Minullahan on jo työ, jota mielelläni jopa jatkaisin ohessa, mutta se ei valitettavasti yksinään ruoki mitenkään. Olen siis saanut usemman kerran tämän valitettavasti t ä l l ä kertaa -viestin. Pakkeihin turtuu.

      Hakemisesta tulee prosessi, jossa laitetaan hakemus, ja mikäli munkki käy, käydään haastattelussa, laitetaan vastausta odottaessa seuraava hakemus, unohdetaan jo mihin kaikkialle on hakenut, saadaan kiitoseikiitos viesti. Se pyörii looppina, kunnes jostain natsaa.

      Osa paikoista kirvelee enemmän, mutta osaa ei rehellisesti edes muista hakeneensa. Mutta aina tuo sanamuoto ärsyttää yhtä paljon!

      Olen ollut valitsijan osassa aikoinaan minäkin. Siinä mielessä osa on helpompi, että valitsijalla ei useinkaan ole oma leipä kyseessä. Surettaa täysin työttömät, tai sellaiset joilla on tosiaan hätä saada toinen työ. Pettymys on varmasti omaani suurempi.

      Onnellista kesämieltä sinnekin ja kiva kun kommentoit. ♥

      Poista
  2. Kirjoitit paljon hyvää asiaa, mutta kommentoin vain nyt yhtä näistä huomioista. Treffailua! Mä olen tullut siihen tulokseen, että mua nyt vaan kuuluis ihailla ja palvoa ja rakastaa, että vaikka en itse jostain tyypistä aikanaan kiinnostuut, niin mietin että MITEN NIIN mä en kiinnosta sua :D
    Ja noi työpaikkajutut. Ne on kamalia nuo työnhaut. Etenkin, jos haastattelu on mennyt hyvin ja ollut kivaa ja sit se "ei tällä kertaa". HUOH!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsin vimpula, meinasi jäädä välistä tähän vastaaminen, noloa.

      Hei tämä! Miten niin EI kiinnosta? ;D

      Työnhaussa aina joku on kokeneempi, osaa myydä osaamistaan, on lisäkouluttautunut ym. paremmin. Ei sille mitään mahda. Arpapeliä se silti on työnantajelle. Joku voi olla "paperilla paras", mutta ei istu työyhteisöön tai saikuttaa alati.

      Poista
  3. Mielenkiintoinen postaus ja monta kerrosta. Olen jo oppinut sen, että ole varovainen mitä toivot, sillä joskus kun toive toteutuu, se näyttäytyy aivan eri valossa, kuin olen itseni toiveeseen asettanut.

    Kun tulee hylky jostain jota ei oikein toivo, herättää hylky juurikin noita kuvailemiasi monikerroksellisia tunteita, ensinnäkin leuka valuu maahan, olen näin surkea, en saa edes sitä mitä en toivo, mikä minussa on vikana, aina näin käy jne. Tämä on kyllä hirmu hyvä prosessi käydä syväluotaus vaikka välillä se tosiaan menee yli äyräiden, koska se oma itsetunto ei ole timanttia. Pikemminkin aina ihmettelen suuresti, jos valitaan jotain ja huijarisyndrooma nostaa päätään,tapahtuiko tässä jokin virhe.

    Ja tuohon treffailuun, joskus muinoin olisin tuominnut moisen miehen (vaikka tämä ei tähän teemaan nyt liitykään), mutta ikä tuo sen oivalluksen, ehkä joku kaipaa vain seksiä, ei muuta, ehkä on saanut jo niin siipeen, mutta tarpeet haluaa tyydyttää kuitenkin ja antaahan sekin jotain, tärkeintä on reilu ja suora peli.

    Oikein mukavaa viikkoa sinne, oot super Nelina, nää sun kirjoitukset, ne saa aina pohtimaan ja kun julkaisen tämän kommentin, taas iskee fiilis, no hei tämä jäi sanomatta, tämä jäi vielä oivaltamatta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "olen näin surkea, en saa edes sitä mitä en toivo, mikä minussa on vikana, aina näin käy jne..." Juuri tämä! Ei saa edes sitä mitä ei erityisesti toivo! :D

      Olen samaa mieltä treffailusta. On reilua kertoa mitä on vailla ja minkä perässä. Tämä sankari etsi parisuhdetta, mutta koska ei kipinöinyt tarpeeksi ystäväni kohdalla, olisi ollut valmis kaveriseksiin kunnes löytää sielunkumppaninsa. Silleen niinku paremman puutteeessa. Kukaan nainen ei tosin halua olla sellainen, joten noup.

      Hyvää keskelläviikkoa sinne ihananainen. ♥

      Poista
  4. Tämä kirjoitus jotenkin juolahti mieleeni kun entinen, pitkäaikainen työkaverini eilisiltana soitti. Juttelimme vuosien kuulumiset.
    Kertoi jääneensä eläkkeelle, on mennyt uusiin naimisiin nuoruudenrakastettunsa kanssa, asustaa kanssaan vanhassa rintamamiestalossa, ulkoiluttaa koiraa, hoitaa pihaa ja huoltaa kahta ruohonleikkuria, soittaa harrastuksena kahdessakin bändissä, aikuiset lapsensa ovat kumpikin hyvin työelämässä ja jatko-opinnoissa ja elämänsä on jokseenkin lupsakkaa.
    Sitten hän sanoi, että "En oikeastaan koe epäonnistuneeni."

    Mistä moinen voi juolahtaa mieleen kun kaikki on mitä parhaiten?

    No, viimeksi tavatessamme hän oli loppuunpalaneena työssä joka ei enää antanut muuta kuin stressiä ja pienen palkan. Vaivanaan masennus, uniapnea ja krooninen väsymys. Kerrostalokaksiossa yyteeneuvotteluissa irtisanottu silloinen vaimo hyvässä vauhdissa alkoholisoitumassa.
    Hieman sen jälkeen lääkäri oli laittanut kaverini ensin pitkälle sairaslomalle ja lopulta kuuskymppisenä sairaseläkkeelle. Ei jaksanut katsoa puolisonsa jokailtaista kännäämistä vaan otti eron.

    Voihan sitä tietysti niinkin ajatella, että virkaura jäi kesken kestettyään vaivaiset 37 vuotta ja päättyi taskukellon ja työnsankarin mitalin sijaan sairaseläkkeeseen ja pitääkö sitä vielä vanhoilla päivillään erotakin? Epäonnistuminenhan se sellainen.

    Asiat tulivat eteen kuin entiselle pääministerille, pyytämättä ja yllättäen eikä sairaseläke ja avioero ollut suunnitelmissa. Epäonnistuminen siis siinä mielessä, että mikään ei mennyt kuin piti.

    Toisaalta, kaverini on nyt kuuskymppisenä selättänyt masennuksen ja saanut elämänsä uusille raiteille joiden olemassaolosta hän ei osannut edes haaveilla vielä muutama vuosi sitten. Yrittämälläkään on vaikea onnistua paremmin.

    Sitä kaverini puhelimessa pohti, että onko tässä nyt tullut jotenkin väärin onnistuttua tai epäonnistuttua kun kaikki on nyt hyvin mutta ei hän tätä ihan näin suunnitellut.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei suunnitellut, ei. Yleisesti ottaen suunnitelmat tapaavat mennä pieleen. Tai eivät toki kaikki, mutta elämää koskevat yllättävät. Eivätkä aina ihan positiivisesti.

      Sanotaan, että elämän ensimmäinen puolisko rakennetaan uutta ja jälkimmäinen ihmetellään aikaansaannoksia. Joko ystäväsi on harvinaisen pitkäikäinen, tai sitten uuden rakentaminen on mahdollista ihan loppuun saakka. Taidan kallistua jälkimmäiseen. Etenkin, kun omalta osalta se ensimmäinen meni jo.

      Jos jokin on tullut selväksi, niin ainakin se, ettei epäonni ole aina sellaiseksi luettavaa. Ainakaan pitkässä juoksussa. Tämä oli hieno ja rohkaiseva esimerkki siitä. ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!