perjantai 12. kesäkuuta 2020

Se aika vuodesta



Kesäpelko on täällä taas. Hankala äidinhuoli, joka ilmenee vain vuoden kirkkaimpaan aikaan. Se vuoroin vihjailee, vuoroin suorastaan kiljuu ennustuksiaan. Mutta yhtä kaikki on läsnä miltei jokainen hetki. Kesäpelko ei ole kesän pelkäämistä, sillä pimeän joulukuun lapselle valo ja lämpö ovat suloisinta mitä vuosi voi antaa, mutta kesällä voi tapahtua se. Hukkuminen. Noin, nyt se on sanottu.










Olen ollut äiti 24 vuotta. Tulen olemaan sitä henkeni viimeiseen hitaaseen kuiskaukseen, mutta pienten lasten äiti en enää koskaan. Sellaisten, joita voi varjella kaikilta vaaroilta, vaikka tietenkään ei. Mutta näennäisesti vahtia. Ainakin uintireissuilla. Muistan, miten huikeaa oli siirtyä vesirajasta rannalle, sentään pyyhkeen päälle istumaan jokainen lihas valmiina pinkaisemaan takaisin veteen. Muistan, miten pyyhe vaihtui vilttiin ja lihasvalmius lopulta kahvitermariin ja naistenlehtiin. Aina tuli tosin uusi vesirajavahdittava, yhteensä neljä. Vuodet kuitenkin tekivät sen, mistä nuori äiti vain unelmoi; vähensivät tarvetta takaraivon silmille.

”Äiti, voinks mä mennä kavereiden kanssa uimaan?”
Et. Et ikänä, etkä ainakaan sinne hyppylaituripaikkaan, jossa isommat loikkivat niskaan ja tuuppivat kolmosesta alas.
”Voit, mene vain”.
Jossain kohtaa oli päästettävä. Antaa vahtivuoro suojelusenkeleille. Onhan heitä?


Viltti varjossa, kahvia ja luettavaa. Parasta. 


Miten se on voinut olla näin pieni joskus? :D 


Myönnän, olen äitinä se hysteerinen katastrofinkuvittelija, jonka mieli maalaa uhkakuvat kerrannaisineen. Joku voi kaapata hennon tytön tienviereltä autoon, mutta todennäköisyys sellaiselle on aika olematon. Isommat voivat ajaa kolarin, niin on tapahtunutkin moottoritiellä, auton lunastukseen asti. Ja pala sydäntäni siinä mukana. On ollut käärmeenpuremaa, murtuneita raajoja ja mopokyytiläisenä kaatumista. Etuhampaan katkaissut sotaleikki kuulapyssyllä. Siinä olisi voinut mennä silmä. Ei mennyt. 

Kun esikoinen lähti yksin ajamaan Norjan Lofooteille, lähetin kaikki rukoukset ja loitsut, mutta sillä kerralla kun en, onnistui juuri ja juuri väistää hirveä. Nuoren reaktiokyky oli onneksi nopea. Ehti ajatella, oikea vai vasen ja osui siksi tielle rynnännyttä metsän kuningasta vain takapäähän. Yöllä, keskellä ei mitään. Paljon on varmasti sellaista, mistä en edes mitään tiedä. Ei minun tarvitse, osaan kuvitella kyllä.


Osaan kuvittelun taidon niin hyvin. Pystyn luomaan mieleeni kaksi vakavaa poliisia ovella. Sen pahimman. Jos tuntematon numero joskus soittaa, sydän jättää kaksi laukkaa väliin. Ylivirittyneet emonvaistoni ymmärtävät kyllä järkipuhetta, eivät vain usko sitä.


Pelkään vettä. Pelkään hukkumista ja viimeisiä hetkiä. Ajatus niistä saa miltei sekoamaan. Viime kesänä istuin etupihan puutarhatuolissa ja odotin niin kauan, kunnes puhelimeen kilahti sovittu viesti ”lähettii rannalta”. Joskus lapsi unohti. Lapset nyt vain tekevät sellaista. Eivät ajattele äitirievun hermoja ja huolta. Huoli on äidin ongelma, ei elämänpelkoa saa siirtää sukupolvelta toiselle. Ei sitä siirretty minullekaan, opin ihan itse. Tällaista on kai rakastaa liikaa.

Joskus öisin mietin tyhjää maantietä. Auton valoja, jotka osoittavat peltomultaan. Maasta nousevaa tomupilveä. Äänettömyyttä. Mutta vielä enemmän hyppylaituria ja veden vaimentamia huutoja.


* * *



Kotiin saa aina tulla, vaikka kännissä. Vaikka äiti suuttuisi, niin kotiin pitää aina tulla. Ja kaverista huolehditaan. Teini-ikäisten kanssa ei voi seistä enää rantavedessä, kuvainnollisestikaan. Omani ovat tosin aina olleet luotettavia. Eivät myöhästele, tulevat kun on sovittu. Vaikka "kaikki muut saavat olla pidempään". Kerran esikoista ei kuulunut. Mopo oli hajonnut kaasulinjalle, keskelle metsää, kännykän katveeseen (tuolloin katve oli mahdollista). Pitkä oli matka pojan työntää mopo kotiin, mutta pidemmät olivat hetket, kun en saanut puhelimeen yhteyttä. Lopulta, lähempänä asutusta vastasi hengästynyt ääni. Se oli ainoa kerta, kun kukaan lapsistani on tullut tunnin myöhässä kotiin.

Kakkonen tosin kokeili. Alkoi tulla 10 minuuttia sovitun jälkeen, kerran, kaksi, sitten vartin, sitten... Ei aina, mutta tarpeeksi toistuvasti venytteli aikaa. Kännykän akun loppuminen menee muutaman kerran läpi kellottomalta, mutta kummasti se kunnolla aikaistettu kotiintuloaika opetti ajantajua. Samainen kaveri kertoi pokalla pidelleensä kaverin röökiä, kun äiti alkoi haistaan takinhihan tuttua aromia. Nuoruuden tupakoitsijana en keksi kovin montaa tilannetta, jossa olisin omani antanut pideltäväksi, jonka myös kerroin aika tiukoin sanankääntein. Hoksasihan se poikanenkin, äiti ei ole ihan eilisen teeren likkoja. Mikä kuitenkin tärkeintä, kaikki ovat ymmärtäneet, ettei äiti kiusallaan huolehdi ja vaadi. Kotiin tullaan, kun sovitaan ja luvatut pidetään. Koska äidinhuoli.


Ruohonleikkuri, tosin hidas sellainen. 




Niin, se kesäpelko. En ole keksinyt ratkaisua, en tiedä onko sellaista olemassakaan. Olen hyväksynyt pelon osaksi itseäni. Jos en saa rationaalista minää ymmärtämään lasten pysyneen hengissä tähänkin asti, ja tilastollisesti tilanteen myös jatkuvan niin, joudun vain tulemaan toimeen asian kanssa. Eikä vahtimiseni vahinkoa estä. Sehän vaimentaa vain kuvittelun. Tiedän. Joskus joudun vastustamaan kiusausta pakata pyyhe ja naistenlehdet ja painella muina naisina rannalle. Tai ostaa peruukki ja irtoviikset. Riistakamerakin voisi toimia, tosin en tiedä onko uimarannan kuvaaminen kovin laillista puuhaa, moraalista puhumattakaan (ei, en ole harkinnut tätä).


Pelko on oma ongelmani. Lasten täytyy saada elää siitä vapaina ja aikuisena minun tehtäväni on vain selvitä itseni kanssa. Vaikka sitten istua tämäkin kesä puutarhatuolissa ja odottaa huojentavaa viestiä kännykkään.  

”Lähettii jo”.





6 kommenttia:

  1. Uuuh, niin tuttua... Onneksi (hih) kumpikaan lapsi ei ole kovin innokas uimaan, varsinkaan kylmissä Suomen vesissä. Olen säästynyt pahimmalta, toistaiseksi.

    Mutta aina, aina kun lapsi on poissa omien siipien suojasta, on vähän sellainen olo, ettei oikein halua ajatella - mitään. Kun se on nuopparilla, pelkää, että se kaatuu pyörällä matkalla, menee taju (ettei voi soittaa ;-), joku pahis tulee vastaan, ihan mitä tahansa.

    Ihan kaikista pahin oli, kun lapsi oli isänsä kanssa 2 viikkoa Meksikossa. Auuu. En pystynyt lukemaan yhtään dekkaria, en ajattelemaan sitä mitä ei mainita (no, sä mainitsit, lapsikaappauksia), että lapsella on vaaleat hiukset... ei ei ei ei.

    Joten siis, et ole ainoa ♥

    VastaaPoista
  2. Kiitos ihana Marjaana ❤

    Olet idolini. En tiedä olisinko itse enää hengissä, jos joku näistä olis ollut 2 viikkoa Meksikossa. Juuri se, jota ei ääneen sanota. #ahdistusjasydänkohtaus

    Ja juuri tuo;kaatuu pyörällä ja lyö päänsä tajuttomaksi. Tai horjahtaa pyörällä auton alle. Tai bussin. Aaargh!

    Lohdullista, etten ole ainoa ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo et todellakaan: tuo "horjahtaa pyörällä auton alle"... mä ihan samaa välillä pelkään. Miten sitä pää keksiikin näitä mielikuvituksellisia juttuja?

      Tuo Meksiko oli kyllä aivan kamala, toivottavasti ei ikinä ikinä toistu. Niin kaukanakin, että jos jotain olisi tapahtunut (vaikka sairaalareissu) niin ei ihan heti olisi päässyt kädestä pitelemään. Hrrr. Onneksi on enää (kamala) muisto vain!

      Poista
  3. Niin allekirjoitan kaiken tämän. Viime yö meni valvoessa ja vessassa, kun ahdistaa niin paljon, että tytär hankkii omille rahoillaan skobon. Ööh noinko se edes kirjoitetaan. Tekisi mieli kieltää, mutta niinkö kiellän tytärtä elämästä. Ahdistaa, ei tyttären taidot vaan autoilijoiden.

    Voi meitä ihana Nelina. <3 Paljon tsemppiä ja halauksia sinne. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voihan valvominen ja äidin huoli. Eihän näitä voi elämästä kieltää, mutta tosiaan, vaikka luottaisi omaansa, maailmaan ei voi.

      Halauksia sinne myös. <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!