sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kymmenen vuotta erosta ja muuta höpinää elämästä



Miten hyväksyä se, ettei elämä mennyt kuten sen olisi suonut menevän? Tähän teemaan olen uppoutunut nyt työn puolesta. Täytyy sanoa, että osuu se kohdalle itselläkin. Kaikki ei totisesti mennyt kuten olisin tahtonut.



* * *



Luin tuossa jokin aika sitten vanhoja päiväkirjojani. Kaiken muun muassa minua yllätti silloinen haaveammattini, jonka olin jo tyystin unohtanut. Olin salaa halunnut radiotoimittajaksi. Aikana ennen kaupallisia radiokanavia unelmoin omasta ohjelmasta, jossa soittaisin upeita levyjä ja höpöttelisin. Muistan jopa alakouluikäisenä leikkineeni toimittajaa. Harmi, että ne höpöttelyt päätyivät C-kasetille, jonka kylkeen tuli kirjailluksi sittemmin Duran Duran. Eipä minusta olisi tullut kummoinenkaan radiopersoona. Sanavalmius ja nopea ajattelu kun toimivat lähinnä vain kirjoittaessa. Rohkeudessakin olisi paljon tekemistä.
"Vasta" parikymppisenä virisi toive tulla kätilöksi. Joka ei valitettavasti silloisten polkujen ja valintojen perusteella ollut mahdollista. Sen sijaan opiskelin muutaman muun ammatin, huomatakseni hutilaukauksiksi jokaisen. Nyt, 47-vuotiaana olen taas lähtöruudussa. Viimeisin tosin ei ole huti, mutta eipä sillä oikein eläkään. Miten tämä nyt näin meni?



En ole paiskattu lahjoilla, joita olisin erityisesti halunnut. En seissyt jonossa, jossa jaettiin sulokasta ulkonäköä, tutkijan älyä tai edes sen lajin päättäväisyyttä, joka takaa jonkinlaisen järkevän linjan elämässä. Jonotin ilmeisesti ilmaisia ämpäreitä ja siksi minut parsittiin näistä ominaisuuksista. Joskus hyväksyminen on ollut tiukassa. Ei aina. Ja nyt sanon provokatiivisen lauseen, joka on helppo ymmärtää väärin; miten elää sen kanssa, ettei minusta oikein tullutkaan mitään erityistä?


Jokainen on erityinen. Joo, tämän tiedämme. Mutta nuorena sitä helposti ajattelee saavuttavansa jotain vähemmän keskinkertaista, jättävänsä jälkensä, uudistavansa maailmaa tai ainakin käsitystä itsestään ja unelmistaan. Kunnes huomaa, että näin tämä nyt meni. Elämä. Miten olla, kun ovet sulkeutuivat yksi kerrallaan, eikä edes kokeillut kahvasta? Vaikkapa tarkastelemalla kaikkia niitä ovia, jotka avasi kuitenkin.





Erostani on kulunut tänään tasan 10 vuotta. Tai mistä sen nyt kukin laskee, minä lasken ensimmäisestä yöstä omassa kodissa. Tämän jälkeen en enää koskaan palannut yhdessä rakennettuun taloon yöksi, vaikka päivisin kävinkin vielä lapsia siellä hoitamassa, milloin eivät minulla olleet. Olihan kesä vastassa ja lasten pitkät lomat isän ollessa töissä.


Kymmen vuotta sitten olin samaan aikaan täysin murtunut ja kuplivan vapaa. Epäonnistumisen tunteet tulivat vasta vähän myöhemmin – onneksi. Mutta niitä kyllä sittemmin riitti. Miten ihminen voi sotkea asiansa siihen tolaan, että rikkoo neljän lapsen perheen, myy ikuiseksi tarkoitetun itse rakennetun talon ja luopuu lopuistakin unelmistaan, kuten jättää kesken opiskelut ammattiin, johon vihdoin olisi päässyt? Se siitä yhteisestä vanhuudestakin. Pettymykseen kietoutuivat kaikki aikaisemmatkin. Kuten nyt vaikkapa lahjattomien ämpärijonossa seisominen. Miksi muut saivat niin paljon enemmän? Mutta eihän se niin mene. Olen saanut asioita, joista joku toinen olisi voinut hakkauttaa vasemman kätensä irti. Kuvainnollisesti, toivottavasti.



Yhden elämän aikana voi elää monta. Se on rikkaus, ei sääli. Ero on ollut elämäni paras päätös, vaikka arki ei sen jälkeenkään helppoa ollut. Se oli vain eri tavalla vaikeaa. Onneksi olen saanut valtavasti myös onnea ja rakkautta kaiken surun ja epätoivon lisäksi.


Joidenkin polut poukkoilevat enemmän, mutta jokainen niistä vie perille. Viimeistään siihen monttuun, johon ei saa mukaansa kuin tietoisuudesta sammuneet kokemukset. Tätä ajatusta vasten on helppo ymmärtää, että elämä on matka. Se ei siis ole suoritus, kilpailu tai häpeäpaalu. Aina jää jotain vajaaksi ja tekemättä kuitenkin. Minusta ei tullut mitään erityistä on ihan hyvä kohtalo sekin. Kukaan ei luvannut, että täällä olisi helppoa, vaivatonta ja etenkään tasapuolista. Toisille totisesti annetaan enemmän, hyvässä ja pahassa. Siitä ei tarvitse pitää, mutta se kannattaa hyväksyä.


Miten siis elää sen kanssa, etteivät asiat ihan menneetkään kuten olisi suonut? 

Olen itsekin melankoliaan taipuvainen. Ehkä turhankin realisti. Näen luontaisesti enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia ja siksi kai toisinaan myös virheeni alleviivaten. Olen se leirituli-ihminen, joka valvoi petoja ja murehti muidenkin puolesta, jotta heimo sai nukkua rauhassa. Mutta aina jos minusta tuntuu, etten ole saavuttanut mitään järkevää, tai on hankalaa hyväksyä sulkeutuneet ovat, luen vanhoja päiväkirjoja ja muita aikaisempia kirjoituksiani. Minun kirjassani ei ole vain lukuja, siinä on osioita ja sivumerkintöjä. Upeita värejä. Vuodet eivät olleetkaan tasaista tapahtumatonta massaa, joiksi ne helposti jälkikäteen mieltää. Jotkut ymmärtävät tämän ikään kuin synnyinlahjana, meidän muiden pitää välillä vähän tuumailla. Loppupäätelmä on silti sama. Tästä tuli ihan hyvä elämä.





5 kommenttia:

  1. "Miten siis elää sen kanssa, etteivät asiat ihan menneetkään kuten olisi suonut?"

    Itse vaan... elän. Ei kai sitä muutakaan voi. Sen hyväksyminen että näin nyt meni ja sellainen menneisyys sitten. Ajattelen että elämä on loputon koulu ja kirjasto, ei siitä siinä mielessä koskaan valmista tule.

    Ja toisaalta, idea siitä että elämä jakaantuu kahteen vaiheeseen: ensimmäinen kuluu egon rakentamisessa, jälkimmäinen sen purkamisessa. Eksistentiaalinen kriisi ehkä liittyy siirtymisvaiheeseen näiden kahden välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Sitä on vain elettävä. Hieno vertaus tuo koulu ja kirjasto.

      Eksistentiaalinen - tai etenkin keski-iän kriisi näyttää olevan klassisesti juuri näiden kahden siirtymävaiheessa. Valitettavasti kriisi voi jäädä myös päälle, jos ei löydä purkamisvaiheeseen merkittävää mielekkyyttä, ja etenkin jos kokee ristiriitaa elämän ensimmäisen puoliskon "saavutuksista". Ehkä tuli elettyä muiden odotusten mukaan, tai muuten valinnat kaduttaa. Siitä kai se katkera vanhuuskin kertoo?

      Kiitos kommentista ja kiva kun poikkesit blogiini.

      Poista
  2. viisaita sanoja, jälleen!

    Minä mietin joskus, miksi elämä on niin älyttömän paljon elämämpää - jotenkin raastavampaa kuin on kuvitellut - silloinkin kun menee ihan hyvin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos se. Ja mistä raastavuus oikein johtuu? Minulla se ei edes liity niinkään ikään. Aina tuntunut niin.

      Poista
  3. Ihana Nelina! Palasin hoodeille.

    Nämä sinun juttusi muistuttavat siitä, miksi täällä viihdyin aikanani niin hyvin. En tiedä, jäänkö vieläkään pidemmäksi aikaa, mutta ehkä kaksi tekstiä vuorokauden sisällä antavat viitteitä jostakin ;)

    Ja mitä tähän sinun pohdiskeluusi tulee, niin miten tutulta se kuulostaakaan. Jääkö meille oikeastaan muita vaihtoehtoja, kuin hyväksyä olemassa oleva. No, öööö, onhan niitä vaihtoehtoja, mutta jos se olemassa olevan onkin riittävä(n hyvä), niin miksi ryhtyä muuhun. Keski-ikä, tervetuloa. Se seesteisyys kuulostaisi juuri nyt tosi hyvältä. Ehkä se odottaa kohdallani leijonankuuta, jolloin pääsen samaan ikään kanssasi? Halit sinne <3

    VastaaPoista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!