sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Vieraana vieressä ja läsnä



Jos näkisit kauppakeskuksen käytävällä itkevän äidin pitelevän sylissään raivoavaa taaperoa, pysähtyisitkö?



Siitä on jo jokunen vuosi, hankala sanoa montako. Saattoi olla joulunalus, tai ainakin kauppakeskus oli vilkas ja ihmisiä täynnä. Kävelin kohti lelukauppaa, jonka edessä joutilaalla penkillä minua kohtasi outo näky. Tai ei siinä aluksi ollut mitään outoa. Lapsi oli ehkä vuoden, hädin tuskin omilla jaloillaan kävelevä. Itki sellaista pitelemätöntä raivoitkua, selkä kaarella, jäykkänä ja järkähtämättömänä. Kenties päiväunet jäivät kesken, ehkä hän oli saanut juuri rokotuksen tai kipeä ien puski hammasta. Lasta kuitenkin piteli nainen – äiti, oletan – joka itki äänettömästi. Hän vain yritti pitää raivosta kaarevaa lasta putoamasta sylistään ja itki. Avoimesti, välittämättä, hiljaa. Ihmiset katsoivat läpi ja kävelivät ohi.


Pääni pysähtyi, mutta jalkani jatkoivat. Yksi askel. Toinen. Kokonainen parvi askeleita, jotka veivät yhä kauemmas kohtaa, jossa olisi voinut vielä kääntyä, istua viereen ja kysyä mikä on. Minä kävelin hämmästyksekseni ohi.


Äh, ehkä äiti ei halua asioitaan udeltavan. Ehkä hän oli vain valvonut yökausia, eikä saanut taaperoa taintumaan rattaisiin päiväunille, ehkä väsymys vain tuli hänestä ulos itkuna. ”Vain”. Tiedän itsekin, ettei mikään ole pelkkä ”vain”.


* * *



En koskaan pitänyt itseäni ohikävelijänä. Mikä sitten esti pysähtymästä? En kehdannut puuttua. En yksinkertaisesti keksinyt mitä olisin sanonut. Tilanne tuli niin äkkiä ja täysin irrallaan. Ja mitä jos lapsella oli jokin muu syy huutaa? Yhdellä tutullani oli vauva, joka itki lähes lakkaamatta, jota piti kantaa ja hyssyttää. Koko lyhyen elämänsä, kunnes hän kuoli johonkin harvinaiseen periytyvään sairauteen. Mutta se oli ääripään syy, tämä tuskin oli sellainen. Lapsella ei selvästi ollut sinänsä hätää. Äiti piti häntä ihan hellästi, niin hellästi kuin nyt sylistä pyrkivää voi pidellä. Äidillä se hätä oli. Olisin halunnut pitänyt kysyä millainen.


Ehkä pelkäsin olevani tahditon. Tai suututtavani. Että äiti olisi käskenyt hypätä helvettiin siitä urkkimasta. Ehkä ajattelin, olisinko itse halunnut kenenkään puuttuvan. Olen minäkin joskus poruun pillahtanut liian väärissä paikoissa. Kassajonossakin. Jos joku olisi tullut tarjoamaan olkapäätään, olisin varmasti halunnut vajota lattiasta läpi. Kassalla kolme aiheeton itkuhälytysEhkä pelkäsin pysähtymisen myös aiheuttavan jotain, johon en vain voinut venyä. Mitä jos äiti olisi tarvinnut tuntitolkulla kuuntelijaa, ja minulla odotti kotona omat lapset ja tekemättömät työt? Tai vielä pahempaa, jotain konkreettista apua, johon ei minusta ollut. Hyvä kun selvisin omasta arjestani yksin neljän lapsen kanssa, ei minusta venynyt ketään auttamaan.



En voi tietää, en koskaan kysynyt. Kun olin kerännyt kylliksi rohkeutta ja tahdikkaita repliikkejä mielessäni, ja kolunnut lelukaupan oikeastaan näkemättä mitään, nainen ja lapsi olivat jo poissa.

Kuulostaa ehkä hurskaalta, mutta vuosia vanhempi minä on päättänyt aina pysähtyä. Vuosia vanhemmalla minällä on jo kylliksi tallattuja kilometrejä ymmärtämään, että kysymättä jättämisellä voi olla seurauksia, joita kysymisellä ei koskaan ole. Ja vaikkei edes mitään dramaattista, niin omassa mielessä asia saattaa jäädä askarruttamaan.  



Kohtele toisia, kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan ei aina pidä paikkaansa. Itse en ehkä haluaisi tuntematonta lohduttajaa yllättävän itkun vuotaessa yli, mutta se ei tarkoita, etteikö joku toinen voisi. Eihän sitä nyt ensimmäisenä tarvitse suurieleisesti rynnätä halaamaan. Joskus riittää, että vain on. Vaikka vieraanakin vieressä ja läsnä.




7 kommenttia:

  1. Nämä on niitä hetkiä, jotka nousevat omalla kohdalla ihan yhtäkkiä ja jopa jo unohdettuina mielen pintaan ja herättävät syyllisyyden ja ahdistuksen. Uskon, että meillä kaikilla on näitä menneisyydessä ja uskon, että tuo syyllisyys on tehty meille, jotta oppisi ensi kerralla pysähtymään, sillä estehän on ollut juurikin, ettei ole rohjennut, kehdannut, on itse pelottanut. Antaisin kuitenkin silloiselle minälle armoa, nyt on päällimmäisenä tämä tunne ja muisto, mutta mitäs jos itselle ei ollut vaikka siinä tilanteessa vaan paukkua tai jotain omia murheita, riittämätön olo.

    Toivottavasti kyse ei ollut masennuksesta tai murheesta vaan itki ulos voimattomuuttaan, meillä kaikilla äideillä on ollut nekin hetkemme.

    Mutta mitä voisi tapahtua, toinen voisi sulkeutua tai ylenkatsoa, haukkuakin jopa tai sanoa "mene pois", ehkä toinen on kykenemätön ottaamaan vastaan moista ystävällisyyttä tuntemattomalta tai ehkä sitä olisikin toisen päivän pelastus. Se jos mikä on varmaa, ettei koskaan saa tietää, jollei tee mitään. Tämä oli hyvä muistutus itsellekin pysähtyä ensi kerralla. <3

    Sitä paitsi silloin kun maha pystyssä kaaduin Latviassa, syödessäni onnellisena jäätelötötteröä ja katsoessa jäätelöpalleroa ja miten se suli siinä, kuin katsoa jalkoihin. Se lämpö mitä sain parilta auttavalta ihmiseltä, ne on hetkiä joita ei unohda ikinä. Monia muitakin tälläisiä hetkiä on vierailta tullut vastaan, juurikin kun on kaatunut tai mokannut jotain.

    Eli kiitos tästä ihana Nelina, sai ajattelemaan, ajattelemaan olla rohkeampi ensi kerralla, kun joku tarvitsee välittävää ohikulkijaa. <3 Tämä on sitä paitsi juuri sitä hyvän kiertoa. Jos saadaan pakit sitten, niin se nipistää vain hetken. <3 Mutta jos jättää mitään tekemättä, se tuntuu nipistävän loppuelämän.

    Sydämellistä pääsiäistä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, pakit nipistää vain hetken. Ja toisaalta, nehän ovat vielä täysin tuntemattomalta, joten mitä väliä?

      Ihan totta kirjoitat, kun sanot että aina ei itsellä vain ole paukkuja puuttua. Eikä tarvitsekaan olla. Viisautta on myös ymmärtää omat voimavarat ja pystymisensä rajat. Omalla kohdalla tuossa kyseisessä tapauksessa en vain kehdannut.

      Koskaan ei voi tietää, miten suuri merkitys yllättävällä lämmöllä voi olla jollekin tuntemattomalle. Ihanaa, että olet saanut sitä itsekin kokea. Oman kokemukseni sain eräässä erityistavarakaupassa, jossa olin juuri aloittanut. Sain asiakkaalta ryöpyn niskaani, johon en ollut mitenkään syyllinen. Hän huusi ja sätti, käveli perässä ja keksi lisää syytöksiä. Lopulta poistuttuaan jäin tärisevänä toisen asiakkaan kanssa. "Älä tollasista kusipäistä välitä". Se oli sillä hetkellä parasta mitä saatoin tuntemattomalta kuulla. Itse olen juuri tuota samaa hyvää laittanut eteenpäin, kun joku on katsonut aiheekseen kyykyttää kaupan henkilökuntaa. Älä välitä.

      Sydämellistä pääsiäistä sinne myös <3

      Poista
  2. Tarjosin kerran apuani kassajonossa nuorelle äidille, jolla oli kiukkukiemurteleva napero kainalossaan.
    Hän otti avun tyynesti vastaan.
    Minä pakkasin ostokset hänen puolestaan ja homma oli siinä.

    Koko lopun iltaa mietin, miten itse olisin suhtautunut nuorena epävarmana äitinä jos joku vanha kääpä olisi tullut sekaantumaan minun ja kiukkuilevan taaperon elämään.
    En varmastikaan niin mutkattomasti ja helposti.

    Kokemus ei siltikään helpottanut avun tarjoamista: kun minä ainakin pyörittelen jatkuvasti mielessäni sitä, mikä on sekaantumista ja mihin omat voimat riittävät, mitä joku haluaa ja pystyy ottamaan vastaan - kun itse on niin kyvytön siihen. Itse on niin kovin pärjäävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli kyllä varmasti tervetullut apu ja juuri sellainen oikeaan saumaan osuva. Kassien pakkaaminen on sitä paitsi tarpeeksi pieni suuri ele, tarjoutuminen pidellä lasta olisi ollut jo aika riskisuoritus! :D Jonkun videon olen lentoemännästä nähnyt, joka otti huutavan vauvan syliinsä ja kantoi pitkin käytäviä. Tuotaa.....

      Ja ihan samaa olen mieltä, jos nuorena äitinä olisi joku kääkkä tullut apuaan tarjoamaan, olisin ihan varmaankin ottanut sen sivalluksena äitiyttäni vastaan. Nuoren ihmisen ylpeys ja epävarmuus näet. Nyt kun on jo itse kääkkä, osaa ajatella asiaa lintuperspektiivistä. Avun tarjoaminen ei silti ole helppoa, juuri tuon samaisen pyörittelyn vuoksi. Toisaalta, minun vastuullani ei ole harkita mitä kukin on valmis ottamaan vastaan ja kokeeko vilpittömän avuntarjouksen puuttumisena. Se on sen toisen osapuolen juttu.

      Poista
  3. Kiitos tästä(kin) kirjoituksesta, se sai ajattelemaan, ja päätin jatkossa hanakammin tarjota apuani tai ainakin ystävällisiä sanoja. Pieni ele vieraaltakin ihmiseltä voi olla iso asia jollekin jossakin hetkessä. Tuo on kyllä totta että nuorena äitinä sitä ei ehkä olisi arvostanut vanhojen kääkkien apua vaan olisi pitänyt sitä vittuiluna, mutta onneksi nämä nykynuoret on kaikessa niin paljon fiksumpia kuin me kääkät aikoinaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihana sinä ❤

      Hyvä päätös. Ne pienet eleet ovat lopulta aika olemattoman "työn" takana, mutta voivat pelastaa jonkun päivän, kenties enemmänkin.

      Pojasta polvi paranee, vai miten se oli. Kääkkäsilmin nämä nykynuoret ovat kyllä avoimempia ja vastaanottavaisempia, myös avulle.

      Mukavaa viikonloppua sinulle Elina ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!