sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Koronakevään voittajat ja häviäjät, osa; parisuhde.



Koronakevät ja sen aiheuttama poikkeama kaikkeen totuttuun saa monet miettimään parisuhdettaan aivan uudelta kantilta. Erojen määrän odotetaan kasvavan, kuten myös jonojen (pari)terapiaan. Ihmekös tuo, kun perisuomalaiseen tapaan välttelevästi kiintyneet laitetaan yhtäkkiä 24/7 symbioosiin, jossa juuri vessaa pidemmälle ei pääse karkuun puolison ärsyttäviä piirteitä. Toisaalta myös parisuhdeonnellisuuden kerrotaan lisääntyneen. Me -henki, harrastuksilta vapautunut yhteinen aika ja keväthormonit tekevät toisille hyvää. Huomataan, että hitto tuohan se olikin mitä mahtavin tyyppi, kun ei enää tarvitse riidellä menoista. Korona kohtelee tässäkin, kuten elämä yleensä; toiset voittavat, toiset lukeutuvat häviävät. Tosin itse en voi puhua erosta ja häviöstä samassa lauseessa. Monille se on silkkaa voittamista.


Oma henkilökohtainen mielipiteeni eroihin on, ettei poikkeustilanteessa (kuten lapsen syntymä, talon rakentaminen, toisen vakava sairastuminen tai nyt tämä korona-aika) kannattaisi kovin herkästi laittaa kantapäitä vastakkain. Elämään kuuluu aikoja ja sitten taas toisenlaisia aikoja. Poikkeuksiakin toki on. Ehta kusipää ei siitä kivammaksi muutu, vaikka kuinka ymmärtäisi poikkeusajan olevan vain nopeasti ja kylmänä lusikoitu siskonmakkarakeitto elämän melko vaihtelevassa ruokalistassa. Onko parisuhteessa sitten lähtökohtaisesti jotain pielessä, jos se ei kestä muutaman viikon tai kuukauden ylen tiivistä yhteiseloa?


Ensin täytyy määritellä tiivis yhteiselo. Onko se sitä, että mennään ja touhutaan yhdessä, tavataan yhteisiä ystäviä, tehdään kenties töitä ja harrastetaan yhdessä? Vai että istutaan ties monettako viikkoa kerrostalokolmion olohuoneessa mörköverkkaissa riitelemässä kumpi saa lähteä kauppaan ja onko vessan pesukerrat nyt varmasti jakautuneet kristillisesti tasan? Tiivis yhteiselo on täysin eri asia tiivis yhteiselo poikkeustilan aikana -kanssa. Luin tutkimuksen, jonka mukaan kaikkein suurimpaan tyytyväisyyteen ponnistelevat he, joilla on perheen (suvun) lisäksi tarpeeksi muita sosiaalisia kontakteja. Vain toinen näistä ei riitä. Ihmisen pitäisi siis – voidakseen oikein hyvin – tavata myös perheen (suvun) ulkopuolisia ihmisiä. Ihminen on laumaeläin, joka pyrkii yhteyteen. Toiset ovat sitä vain enemmän. Suhteessa ei siis välttämättä ole mitään vikaa, mikäli kuuden viikon jälkeen alkaa hapottaa pelkän puolison seura.


Jos siis harkitsee eroa siksi, ettei oikein ole enää mitään puhuttavaa, kannattanee harkintaa venyttää nyt ainakin poikkeusajan yli. Riskinä on toki, että sinänsä ihan toimivakin suhde alkaa pidemmän päälle kerätä kaunaa. Joitakin vaillejäämisiä tapahtuu arjessa. Juhlaa ei ihan hirveästi ole tarjolla. Kun rajat avautuvat ja kaikki ennen normaalina pitämämme siintää Edenin puutarhan lailla edessä täysin saatavilla, löytyy taas puhuttavaa. Tai sitten aika määrättömästi vihreämpää ruohoa sillä kuuluisalla aidan toisella puolella.




Kuten vaikkapa koronan äkillinen katoaminen? (Juu, tiedetään.Yksisarvisosaston toivomus.)





Omasta erostani tulee ihan juuri virallisesti 10 vuotta. Samaan aikaan ikuisuus ja lyhyt henkäys. Luen itseni voittajiin. Jo siitäkin syystä, että jos silloin olisi pitänyt viettää koko kevät karanteeninomaisissa olosuhteissa silloisen puolison kanssa, kirjoittaisin tätä Hämeenlinnan naisvankilasta käsin. Jo ennestään taputeltu liitto olisi paisunut erokorinoissaan katastrofiksi viimeistään viikon kaksi kohdalla. Jouduttiinhan sitä asumaan samaa kattoa koko pitkä kevät ennen muuttoani uuteen kotiin. Silloin pääsi sentään päiväksi karkuun opintoihin ja illoiksi imurinvarresta pyykkisouviin. Että voimia ja sympatiani vain kaikille eropäätöksen tehneille ja samaan kämppään nyt juuttuneille.



Tämä menee ohi. Tämäkin vaihe. Minulla, kuten monella muullakin päivät kuluvat nyt lähinnä odottaen. Joko (edes niitä) lämpimiä päiviä tai jotain ihmettä tulevaksi. Että tämä kylmä siskonmakkarakeitto olisi pian lusikoitu. 





6 kommenttia:

  1. Mikroon vain siskonmakkarakeitto niin lämmittää hetken. Sitten postiluukusta tipahtanut kaupan mainoslehtinen käteen ja suunnittelemaan toisenlaista makkararuokaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Tähdätään kunnon menuun sitten joskus. :D

      Poista
  2. Sinkkonen sen hyvin sanoi, pienten lasten vanhemmilla tulisi olla eroon paljon pitempi harkinta-aika ja eivät saisi erota. On tiettyjä pisteitä, jotka hinkkaa paria yhteen tai erottaa, yksi näistä voi ihan olla arki. Jokainen varmasti tietä, jos kulmat sahaa liian kovaa ja mikä on kullekin parisuhteelle parasta.

    Kaikissa ääritilanteissa harkinta-aika pitempi sellainen, olisi kuitenkin hyvästä.

    Oikein sydämellistä sunnuntain jatkoa Nelina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä juuri. Osa eroaa melko pienestä, osa ei isostakaan. Jokainen sen kohdallaan tietää, mutta pidempää harkintaa ääritilanteisiin soisin.

      Kiitos, ja samoin sinne. Halit <3

      Poista
  3. Mjaa, enpä tiedä tuosta harkinta-ajasta. Ainakin omassa erossani sitä oli vissiin pari vuotta. Sitten asia ilmoitettiin minulle. Se virallinen harkinta-aika alkoi siitä, mutta ex-rouvakultani oli päätöksen silloin jo tehnyt.

    Nykyisellään tuppaan olemaan sitä mieltä, että sitä joko viihtyy toisen kanssa jolloin yhdessä kannattaa olla. Tai sitten ei viihdy jolloin yhdessäolo ei kannata.
    Ei se ole kiinni mistään yksittäisestä asiasta vaan sanoisiko niin tylsän vertauksen, että sohva on joko mukava, jolloin siinä tekee mieli köllötellä, vaikka se joskus onkin tiellä. Tai sitten se on epämukava jolloin siinä ei tee mieli köllötellä vaikka se olisi kuinka design-esine. Parisuhteessa vähän sama juttu.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvemminpa kai tuo harkinta tapahtuu yhteisestä sopimuksesta ja samaan tahtiin. Suurin osa saa eropäätöksen ainakin jonkinasteisena yllätyksenä.

      Sohvavertaus on oikein hyvä. Näinhän se menee. Viihtyminen on huomattavasti parempi vaihtoehtona, kuin vaikkapa vain sietäminen.

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!