sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Selviytymistä



Keksin aivan kuolemattoman lauseen kirjoitukseni aluksi maatessani vuoteessa hereillä kello kuusi, aamun osuttua viistosti kattolistaan pimennysverhoista välittämättä. Aina niihin joku rako jää, pyydystämään valoa, josta ei pysty päättelemään paljonko kello on. Sen huomaa vasta noustuaan ja ripustettuaan muovisankaisen näkökyvyn kasvoilleen. 

Yksi kahden koiran lenkki, aamukahvi ja päivän lehti myöhemmin, en kuitenkaan enää muista mikä tuo lause oli. Sen tiedän, ettei mikään näistä.









En aio varsinaisesti puhua koronasta. Pikemminkin ihmisen milte loputtomasta kyvystä selvitä ja sopeutua. 
Päivät ovat olleet omituiset ja kaikkea muuta kuin omiani. Tämäkin nuharutto kohtelee, kuten elämä ylipäätään; toiset menettävät kaiken, kun taas toisten arki puskee tavallisia uriaan. Suurin osa sijoittuu kai näiden laitojen väliin, turvallisesti keskipisteeseen, ollakseen piittaamatta tai romahtamatta, miettimään mitä kaikkea positiivista ja yhteisöllistä tästäkin voidaan taas tästäkin repiä. Minä vihasin niistä jokaista. Ei, en tietenkään ihmisiä positiivisuuden takana. Vain kotijumppaohjeita, nalleja ikkunoissa, nyt on aikaa siivota kaappeja -tyyppisiä vinkkejä. Mitä jos on jo siivonnut kaappinsa? Mitä jos koti on postimerkin kokoinen, ja lattiapinta-ala täysin riittämätön syvästi inhoamaansa nostalgiajumppaan, ja erityisesti; mitä jos ei kiinnosta pukea lenkkareita ja innostusta, ripustaa edes nitojalla hymyä kasvoille tai ylipäätään oikein mikään?

Koska on juuri menettänyt unelmansa, ainoan ja sen kaikki liitännäiset.



Raivo. Sisäänpäin kääntynyt, pidäkkeellinen ja tuhoava. Sellainen vaihteli täydellisen toivottomuuden, epäuskon, itsesäälin ja muutaman muun länsimaissa alhaiseksi laskettavan tunnetilan kanssa. Kestäisin kotikoulun. Viruksen leviämisen aiheuttaman pantarangaistuksen. Sen, että paikkakunnan Facebook -ryhmässä käräytellään pariskuntia, jotka käyvät kaksin kaupassa tai julkaistaan kuvia lapsista potkimassa palloa. Kestäisin epämukavuuden, joksi jotkut kehtaavat tätä sanoa. Ymmärrän jopa farmaseutin vihamielisyyden, kun kehtasin reseptilääkkeeni paikan päältä hakea. Jokainen ihminen on potentiaalinen tartuttaja, jokainen tartuttaja on potentiaalinen tappaja. Minäkin. Kestän ihan mitä tahansa, mutta tätä en. Ja tiedätkös, sitä vain tapaa sanoa niin. Kestääkseen kuitenkin.



Kaksi päivää itkin. Muutama taisi mennä täysin passiivisen ja mykäksi lannistuneen musertumisen alla. Yöt makasin hereillä ja mietin miksi ylipäätään edes yritän mitään. Kaikki epäonnistuu aina kuitenkin.
Olin juuri raahautunut kuukausien synkkyydestä valoon. Sitten tuli taas pimeä.
En kysynyt miksi juuri minulle. Miksi ei minulle? Mikä juuri minussa olisi niin erityistä? Vaikka kieltämättä, joku kohtuus tässä pitäisi olla. Haloo, eivätkö sellaiset asiat paina yhtään, kuten että on jo monta kertaa ennenkin ottanut elämältä osumaa ja niin monta unelmaa jo menettänyt? Ei ole kohtuutta. On vain. Elämä.



Muutkin menettävät. Muiltakin menee leipä. Muut. Hassua, kollektiivinen kärsimys ei ole minua koskaan lohduttanut. Aika on. Ja niin kävi nytkin. Yhtenä aamuna ei enää ensimmäisenä raskaasti ahdistanut. Aloin sopeutua ajatuksiini ja vallitsevaan pysähtyneisyyteen. Ja sitten se iso klisee; aloin elää hetkessä. Siihen oppii yllättävän tehokkaasti, kun ei ole enää mitään mitä odottaa tai suunnitella. Kalenteri tyhjeni kerrasta.

Oliko tämä tosiaan tässä? Noin viikossa kiduttu täydellinen epätoivo? Tiesin olevani mestaritason nousija. Sellaiseksi oppii, kun on kyllikseen ollut rähmällään. Mutta että voisin näin nopeasti alkaa uudelleen hengittää kevättä ja värejä?



Ihmiset reagoivat eri tavalla ja eri tahtiin. Jos jonkun selviytymisstrategia on hippeillä heti ainakin kymmenen superpositiivista yksityiskohtaa kustakin vallitsevasta vitsauksesta – hyvä hänelle. Mutta se ei ole yhtään jalompi tapa selviytyä, kuin velloa hetki syvissä vesissä, pyyhkiä sitten roiskeet olkapäiltään ja kääntää kasvonsa taas valoon. Ihmisiä ei pitäisi jaotella positiivisiin ja negatiivisiin sen perusteella, miten vastoinkäymisiin reagoivat. Ongelmien kantokyky on jokaisella erilainen, niitä myös annetaa täysin mielivaltaisesti. Lisäksi sama ihminen voi reagoida eri vastoinkäymisiin eri tavalla, etenkin eri aikakausina. En ole negatiivinen ihminen, jos romahdan unelmani murskaannuttua. En ole positiivinen ihminen, jos selviydyn siitäkin vain muutamassa päivässä. Olen vain, ihminen.







Aina ei tarvitse jaksaa. Ahdistus on täysin normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen. Jos sosiaalisen elämän kaventuminen surettaa, tärkeiden tapahtumien peruuntuminen saa mielen matalaksi, taloushuolet kuristavat tai ei muuten osaa tsempata itseään heti vastoinkäymisistä yli, saa surra. Aina ei tarvitse olla peloton ja positiivinen. Yksi suurimmista ristiriidoista elämässä on sen välillä mitä oikeasti tuntee, ja mitä pitäisi. Jos sinua siellä siis ahdistaa juuri nyt, se on ihan Ok. Sekin on Ok, jos tyytyväisenä nautit kalenteri tyhjentymisestä ja ajasta siivota kaappeja. Laita siis nalle ikkunaan, tai ole laittamatta. Et ole yhtään sen parempi tai huonompi selviytymään. Kunhan selviydyt jotenkin. 


Vaikeina aikoina voi riittää, kun ymmärtää ajan kuluvan kuitenkin. Tämäkin menee ohi.

Vielä tulee päivä, jolloin voin taas halata omaa äitiäni.





6 kommenttia:

  1. Voi että. Inhoan niin tätä tilannetta :(. Vaikka kaikki ollaan tavallaan samassa veneessä, osaa se vene keikuttaa enemmän kuin toisia ja osalla uppoaa ihan totaalisesti. Ja se jos mikä ahdistaa.

    Eikä tässä auta edes se, että tiedän saaneeni oman elämäni varrella, erityisesti lapsuudessa, kolhuja siinä määrin, että siinä pitäisi olla kylliksi tasaamaan loppuelämän karikot, mutta siitä huolimatta poden nyt huonoa omaatuntoa siitä, että meillä on tässä perheessä ainakin toistaiseksi kaikki hyvin. Sitä ei melkein voi sanoa ääneen, vaikka tiedostaakin, että kaikki voi muuttua yhdessä hetkessä.

    Turha valitus (siis todellakin turhista aiheista, ei todellisesta syystä) sieppaa tällä hetkellä ihan huolella. Samoin kuin mainitsemasi yltiöpositiivisuus tai muiden jakamat neuvot tyyliin "Pyri ottamaan itsellesi joka päivä hetki omaa aikaa". Ongelma kun on se, että sitä omaa aikaa on jo ihan liikaa, kun ei ole enää ketään, kenestä saisin kotona huolehtia.

    Omiaa tuntemuksiaan ei mun mielestä pitäisi joutua kenenkään lakaisemaan maton alle, vaan saa tuntua just siltä kuin tuntuu. Ja uskotko, että koen ihan todellista, syvää ja sydämellistä myötätuntoa sun tilanteesta, vaikkei se mitään valitettavasti muuksi muutakaan. Silti halusin, että tiedät <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, kun joku muukin sanoo inhoavansa tätä tilannetta! En jaksa hetkeäkään teeskennellä, että videopuhelut olis oikeasti ihan kiva juttu. Ei ole!

      Ja tuo yltiöpositiivisuus... huoh. Meillä on täällä vielä kaksi teiniä ja kaksi koiraa, mutta silti sitä aikaa itselle ihan päättömästi. Olen käyttänyt sen aika tehokkaasti maalaamalla. Ei taida yllättää ketään. :D

      Kiitos ihana sanoistasi. Kyllä tämä tästä. <3

      Poista
  2. Nyt ei ole sanoja, voin vain sanoa, että on koettu tälläistä epätoivoa aiemmin, vielä se ei ole meitä tavoittanut, mutta tiedän miten sitä on tuskan kuplassa, ei oikeastaan raivostuta edes mikään, koska mikään muu ei ole tunteiden päällä, kuin millä hemmetillä tästä selvitään.

    Eli en hitsi vieköön tiedä mitä sanoa, kaikki kuulostaa lässytykseltä ja kun olen sinun blogia lukenut pitkään ja tiedän, että just kun alkoi mennä paremmin, vedettiin matto alta. Toivottavasti tämänkin tarkoitus joskus selviää, sillä muuten tämä on vain mielettömyyttä.

    Voimahali sinulle ihana, rehellinen, aito nainen. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3.

      Kaikkee tottuu, tähänkin. (Kai.) Ja ihminen tunnetusti selviää ihan kaikesta viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos matto vedetään alta, täytyy sitten vain etsiä uusi matto.

      Tunteva ja itselleen rehellinen ihminen kokee myös negatiiviset tunteet. Romahdusta seuraa kuitenkin aina nousu, hidas tai nopea. Siitä kai tässä on kyse. Kyvystä sopeutua ja nousta aina vain uudelleen.

      Sitten joskus tuonnempana voin kertoa mitkä kaikki jutut tässä nyt jäivät koronan alle. Se ehkä avaa hieman ketutukseni tasoa. :D Nyt mietitään vaihtoehtoja.

      Jaksamista ja voimia sinnekin <3

      Poista
  3. Voin vain kuvitella miltä tuntuu, kun matto vetäistään kerta toisensa jälkeen alta. Uuden, korvaavan maton löytäminen ei ihan helppoa ole, eikä aina ja kaikille edes mahdollista. Sinun kykyihisi ja mahdollisuuksiisi uskon. Selviydyt tästäkin, mutta eihän tällaisia koettelemuksia kenellekään soisi tapahtuvan, päinvastoin. Hyville ihmisille kuulemma pitäisi tapahtua vain hyviä asioita, hah! Omien kokemusteni perusteella kuulun siis pahiksiin. Tervetuloa tiimiin ;) Huono vitsi, mutta ei tässä oikein osaa mitään muutakaan järkevää sanoa, niin saati sitten vitsiä vääntää.
    Yritän itsekin aina asennoitua positiivisesti, mutta tällä hetkellä myönnän, että se on kovan työn takana. Tämä nykyinen, totaalisen köyhä erakon elämä sattuu nyt vaan ahdistamaan ajoittain niin etten aina tiedä miten päin olisin. Hohhoijaa...
    Eipä tämä teksti tästä ainakaan yhtään paremmaksi taida tulla, joten lähden ajelemaan iltavuoroon. Jaksamista ja pidä itsestäsi hyvää huolta, olet ajatuksissani ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahistiimi, heh. Todellakin. 😂
      En ole koskaan ymmärtänyt sanontaa "hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita". Juu, tapahtuu hyviä pahoillekin. Ihan kuten pahoja asioista tapahtuu hyville ja pahoille. Ei ole olemassa mitään kohtuutta ja kiintiötä.

      Köyhänä erakkona on kyllä syvältä. Olisi helpompaa olla positiivinen vähän toisenlaisessa tilanteessa. Siinä se paradoksi; kun eniten olisi positiivisuudesta hyötyä, siitä jaksaa vähiten ammentaa.

      Pelottaa. Hitto jos se osuu pahasti kohdalle. Mitä jos just läheisen tai omat keuhkot ei kestä?

      Kiitos sanoistasi Ansku-ihana. Koita jaksaa sinäkin siellä ja pysyä terveenä. ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!