sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Pimeästä valoon




En taida kirjoittaa koronasta, niin ajankohtainen kuin se onkin. En yksinkertaisesti halua nyt marinoida itseäni yhtään enempää kauhukuvilla, murenevilla suunnitelmilla, pelolla, että läheisille sattuu jotain tai uuden syvän laman mahdollisuudesta ja sen vaikutuksista väistämättä meidän kaikkien elämään. Siihen on erityisen hyvä syy; olen vihdoin päässyt ylös pimeästä.


* * *


Kosketuspintani masennukseen koostuu asiakastyöstä ja moninaisesta kirjatiedosta, jonka olen useaan kertaan tenttinyt. Voisin sanoa tietäväni aiheesta lähestulkoon ”kaiken”. Tietäminen ei vielä suojele miltään. Varsinaista masennusta en tosin koe itse kokeneeni. Minulla ei ole koskaan ollut edes synnytyksen jälkeistä alakuloa, lukuun ottamatta sitä yhtä itkuista päivää jokaisen pilttini kohdalla, kun maito nousi. En minä masentunut edes talvisin pimeästä – vaikka se vuosi vuodelta ajaakin minut enemmän hulluuden partaalle.


Olen toki ollut alakuloinen ja varmaan masentunutkin monet kerrat, mutta lyhyitä aikoja kerrallaan. Kukapa ei? Perusluonteeni on jokseenkin melankolinen ja uskoni hyvään vähän hauras. Minulla ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä, joka tarkoittaa, etten myöskään ole kovin taistelutahtoinen. Siinä missä joku toinen sisuuntuu näyttämään ja yrittämään vielä kovemmin, minä helposti lannistun ja luovutan. Vaikka olen toki sotani sotinut, sisullani selvinnyt ihan uskomattomista asioista. Vahva ihminen. Sitten minut kaatoi niin pieni tuulenvire, etten voinut kuvitellakaan. 


Keväällä alkoi prakata terveys. Sairausloma venyi kuukausiksi. Kivut, säryt ja huoli mukana. Ei edes terveydestä, vaan kaikesta putoamisesta. Olin juuri irtisanonut itseni vakityöstä valmiina kaikelle uudelle. Se uusi antoi odottaa. Ei tiedetty leikataanko, ja jos niin koska, joka jätti minut omituiseen välitilaan. En kuulunut enää mihinkään. En ikinä, koskaan ajatellut olevani uraorientoitunut ihminen. Enhän edes pitänyt työstäni! Yhtäkkiä kaipasin tunnetta, että olen jossain oikein hyvä. Tarpeellinen muutakin kuin talouskoneena.  Onneksi sentään opiskelin. Minulla oli suunnitelmia edelleen. Mielialani alkoi kuitenkin laskea. Olin usein surullinen.

Sitten tuli syksy.







En ole koskaan kokenut tällaista mustaa. Toivottavasti en koskaan tule kokemaankaan. Päässäni pyöri väsynyt ostoskanava, joka mainosti miten huono ja epäonnistunut olen. Itkin paljon, salaa. Hetkittäin olin tietenkin iloinen. Jaksoin joskus tavata ystäviäni, jaksoin olla hauska ja naurava. En vain enää jaksanut uskoa tulevaan tai itseeni. Keski-ikäinen nainen, aikuisiän uranvaihtaja, jolta puuttuu vakaa ja vaihteleva työkokemus. Näin vaihtoehdoista vain ne huonot. 


Unettomuus teki kaikesta rumaa. En oikeastaan tiedä, kumpi tuli ensin, loppuiko nukkuminen, vai toiveikkaat ajatukset? Kestän tässä elämässä mitä vain, paitsi valvomista viikosta ja kuukaudesta toiseen. Kun autonominen hermosto menee ihan oikeasti sekaisin, ihminen ei nuku kuin sen välttämättömän, jonka tarvitsee pysyäkseen hengissä. Minulla se vakiintui kahteen tuntiin. Unilääkkeet antoivat kyllä enemmän, mukaunta, horrosta, jota ei voi mitenkään uneksi kutsua. Niitä kokeiltiin koko kirjo. Olo oli yhtä kamala lääkkeillä ja ilman. Lähimuisti olematon. Horjuva ja haparoiva ruumis raahusti aamusta iltaan ja illasta aamuun. Miten paljon ihmisen täytyy kestää? Mikään lääke ei sopinut minulle. Oli aloitusoireita, lopetusoireita ja oireita siinä välissä. Lopulta lopetin kaikki.  



Levottomat jalat saa nukkumaanmenosta aika nopeasti ehtaa helvettiä. Pahimmillaan seisoin ulkona paljain jaloin pakkasessa, että polte edes hetkeksi helpotti. Kintut alkoivat oireilla samaan aikaan, kun nukkuminen loppui. Syy vai seuraus sekin? En tiedä.

Koko kroppa meni sekaisin, kun en enää nukkunut. Kaikki toivo tukehtui ja minuus sen mukana. Paradoksaalista kyllä, nukahdin oikein hyvin. Unessa pysyminen olikin sitten mahdotonta. Kun istuin öisin sohvalla miettimässä miten paskaa kaikki oli, vaikka mikään muu, kuin unettomuus ei tietenkään, en varsinaisesti halunnut koskaan kuolla. Halusin vain lakata olemasta. Tai herätä vanhuksena, kaiken jo tehneenä ja antaneena. Käydäkseni illalla nukkumaan miettein; "kappas, en kuollutkaan tänään. Ehkä ensi yönä sitten". Koko ajan tiesin, että minulla on valtavasti syitä elää ja kukoistaa, ihmisiä, joita rakastaa ja asioita, joista vielä joskus syttyisin. Tietäminen ei auttanut, kun ajatuskehrä alkoi.

Ne eivät olleet minun ajatuksiani. Ne olivat sen mustan.










Kirjoitan tätä menneessä aikamuodossa. Nyt voin jo niin tehdä. Olen saanut kylliksi vakaata maata jalkojeni alle, kävellyt kauas reunalta. Syvälle kevääseen, joka ei ole vain kalenterissa. Tein kuten aina, eli itsestäni ihmiskokeen. Otin masennukseen toisen kulman. Ehkä toipuminen ei ollutkaan se juttu. Ehkä piti vain oppia elämään masennuksesta huolimatta, sen kanssa. Kaikki kunnia masennuslääkkeille, jotkut saavat niistä avun. En vain halunnut itse niitä missään kohtaa aloittaa.


Aloin hoitaa itseäni kaikin tavoin. Jätin kokonaan sokerin (myös piilosokerin) ja kotimaiset viljat, aloitin tukiraviteet uneen ja mielialaan. Hoidin suolistoani kuntoon. Aloitin pienin askelin, kun en isoihin kyennyt. Lakkasin ruokkimasta masennusta. En huomioinut sitä enää lainkaan. Se oli ehkä se tärkein yksittäinen asia. Siihen on ihan omat niksinsä, jotka kaltaiseni pessimismiin taipuva jäärä opetteli kantapään kautta. Masennus nääntyy hiljalleen pois, kun sitä ei ruoki. Ei tarvitse osata olla positiivinen, pitää kiitollisuuspäiväkirjaa tai edes hallita ajatuksiaan. Tämän oivalsin oman kokemukseni kautta.


Kokeilin tietenkin meditaatiota ja mindfullnessia, kirjoitin huolipäiväkirjaa. Ei apua. Missään vaiheessa en tunnistanut itseäni tyypillisesti masentuneeksi. Koko ajan tiesin, että ajatukseni olivat vääristyneet. Masennus ja / tai unettomuus eivät ole aina kategorisoitavissa niin suoraviivaisesti. Varsinkin naisilla masennus on usein muuta, kuin syvästi lamaavaa ja sänkyyn kaatavaa. Näennäinen toimintakyky säilyy, vaikka sydän märkänis rintaan. Edes läheiset eivät välttämättä huomaa mitään, mies tai lapset. Ehkä naiset ovat niin tottuneita vetämään erilaisia rooleja. Muovautumaan toiveiden ja odotusten mukaisiksi. 



Masennus on helpottanut, unettomuus sinänsä ei. En vieläkään nuku hyvin. Sentään paremmin, kuin pahimpaan aikaan. Missään kohtaa en tunnistanut itseäni tyypillisestä unettomasta, en herännyt murehtimaan, ajattelemaan, vatvomaan. En ole neuroottinen suorittajaluonne. En vain pysy unessa. Ärsytti ihmisten hyvää tarkoittavat neuvot, milloin erehdyin asiasta mainitsemaan. Pistä villasukat jalkaan. Älä juo kahvia illalla. Ota melatoniinia. Älä murehdi… Terveyskeskuslääkäri oli parikymppinen pojankolli ja samalla pohjat. Siirryin omakustanteisesti yksityiselle unettomuuslääkärille, joka sentään ymmärsi miten vaikeaksi tilanteeni oli päässyt. Ymmärsi mitä kaikkea olin jo kokeillut ja olla ehdottamatta tyhmiä. Hirvittää, mitä puoskarointia uneton ja masentunut julkisella puolella joutuu pahimmillaan kohtaamaan.


Nyt voin sanoa voivani hyvin. Minulle kuuluu ihan hyvää, kuulumatta oikeastaan mitään uutta edes. Kaikki on ennallaan, eikä kuitenkaan mikään. Olen alkanut taas tekemään töitä, tosin kevyesti ja hiljalleen. Olen yhä väsynyt, koska en nuku kunnolla. Ruumiini on toisinaan niin raskas, etten jaksaisi kävellä autolta kotiin. Mieli on silti kevyt ja valoisa. Olen oivaltanut paljon asioita, sellaisiakin, joita ei missään erikseen kerrota. Ehkä pitäisikin kirjoittaa kirja niistä?





10 kommenttia:

  1. Hei,

    Olipa lohdullista ja viisasta pohdintaa masennuksesta.

    Tässä kaksi kohtaa, jotka kolahtivat minuun:
    "en varsinaisesti halunnut koskaan kuolla. Halusin vain lakata olemasta."
    "Näennäinen toimintakyky säilyy, vaikka sydän märkänis rintaan"

    Oma elämä meni raunioiksi muutama vuosi sitten aviokriisin ja lapsen vakavan sairastumisen vuoksi. Juuri noita poimimiani ajatuksia kävin läpi. Suoritin töissä ja kotona, itkin öisin, menimme lapsen sairauden kanssa kriisistä toiseen. Monta vuotta siihen meni, että pääsin aviokriisistä yli. Lapsen sairaus muutti hänen tulevaisuutensa ja senkin olen vähitellen hyväksynyt, koska emme kukaan pysty siihen vaikuttamaan.

    Toivon sinulle toivoa ja aurinkoa elämääsi!

    Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinulle ihana kommentistasi.

      Sinulle on tapahtunut isoja ja vaikeita asioita. Olen pahoillani siitä. Kirjoitit kuitenkin päässeesi yli niistä ja vähitellen hyväksyneesi lapsesi sairauden ja hänen muuttuneen tulevaisuutensa. Niin ihmismieli toimii. Toipuu, lopulta kuitenkin. Sinussa on viisaus ❤

      Toivoa ja aurinkoa sinullekin elämääsi. ❤

      Poista
  2. Mielenkiintoisia ajatuksia ja kokemuksia masennuksesta, unettomuudesta ja monesta muusta meille useimmille tutuista aiheista.
    En minäkään koe koskaan olleeni varsinaisesti masentunut, mutta elämässäni on ajanjaksoja, jolloin "tunteeni ovat laimentuneet" vaikka päällisin puolin näyttäisi ettei minua mikään vaivaa. Nauru ei tullut syvältä sisimmästä, jännitys ei tuntunut perhosina vatsanpohjassa, ilo ei kuplinut sisällä, eikä hymy ulottunut silmiin saakka. Mitättömyyden tunne oli kuitenkin vahva, kuten ajatukset yhtä ankeasta tulevaisuudesta.

    Joskus päässäni pyörivät ajatukset olivat niin synkkiä, että ihmettelin josko ne eivät olekaan omiani. Kuulostaa hullulta, ja ehkä hulluus ei kaukana ollutkaan varsinkaan niistä pahimmista unettomuuden ajoista. Myöhemmin tajusin, että toistuvasti itseeni kohdistuneet arvostelut olivat saaneet minut vähättelemään itseäni, lähestulkoon mitätöimään tuolloin vielä tulisieluisemman ja räiskähtelevämmän persoonani kokonaan.

    Ja valitettavasti samaistun täysin, mitä tulee tuohon lääkäreiden puoskarointiin. En enää ihmettele syvää masennusta sairastavien suurta määrää, kun lääkäriltä saatu apu on moneen ongelmaan aivan täyttä shaissea :(
    Mutta olipa todella huojentavaa ja ilahduttavaa lukea, että voit nyt hyvin ❤
    ps. en nuku edelleenkään hyvin minäkään (työstressi ja työvuorot suurimpina syyllisinä) ja täälläkin on meneillään "kuolinsiivous" vaikka toivon että edessä on vielä lukuisia elinvuosia, värikkäitä ja valoisia sellaisia :)
    Toivoa ja terveyttä, niiden puolesta nyt liputetaan! Iloa ja valoa lähetän täältä sinne luoksesi ihanainen ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä ajanjaksoja mahtuu kyllä, antamatta erikseen nimeä tai leimaa. Masennus on sanana aika vahva ja synkkiä ajatuksia voi olla toki ilmankin.

      Minulla oli juuri tuo sama kokemus (jos ymmärsin tämän kohdan kommentistasi oikein), että nämä eivät ole omia ajatuksiani. Aivan kuin joku olisi hakkeroitunut aivoihini ja suoltaisi sieltä synkkää. Unettomuus tekee kaikesta vielä erikseen pirullisen rumaa, niissä synkissä ajatuksissa olisi ollut ihan tarpeeksi.

      Onneksi päästi syiden juurille ja oivalsit mistä oli kyse. ❤

      Lääkäreiden puoskaroinnista voisin kirjoittaa pitkältikin. Oma rakas läheiseni lähetettiin kotiin hengenvaarallisen sydämen johtumishäiriön kanssa konsultoimatta sydänlääkäriä tai lähettämättä eteenpäin. Sydänfilmi oli siis poikkkeava ja vika nähtävissä. Ja niin siinä sitten kävi, että työmatkalla romahti ja pääsi suoraan leikkaupöydälle. Kyseessä oli sydänsarkoidoosi, joka löytyy valitettavan usein vasta ruumiinavauksessa. Näitä tarinoita on taskussa vaikka kuinka ja monta. Valitettavasti.

      Ja jotenkin ajattelen, että kuolinsiivous on elämää, ei kuolemaa varten. :D On kevyempää elää, kun ei ole tavarataakkaa (niin paljoa ainakaan) mitä kantaa.

      Toivoa ja terveyttä sinnekin ihanuus. Voikaa hyvin. ❤

      Poista
  3. Ehkä olet jo sodat sotinut ja oppinut sen, että joskus ehkä jopa kannattaa vaan lannistua, sodissa ei voittajia ole ja joskus viisas todellakin vaikenee. <3

    Unettomuus tekee kaikesta rumaa, tahmeaa ja likaista ja itseinho ja oman itsensä näkeminen kaikkein rumimmassa valossa on kovin tuttua. Mietin tuota nukkumista, kun omalla kohdalla oli tämä tilanne etten nukkunut, ei edes unilääkkeet purreet, nukuin vasta kun aloitettiin masennuslääkkeet ja joihin kuului unettava vaikutus samalla. Voi pojat nukuin, nukuin niin paljon, että tuli vinouma, ihminenhän voisi nukkua läpi elämänsä, niin makealta uni maistui. Noh lopulta lopetin masislääkkeet kuin seinään ja tuumin, tervetuloa ahdistus, elämä on erilaisia värejä, myös mustaa, eikä vaan silkkaa neutraalia värittömyyttä, zombiena olemista. Tämän jälkeen en koskaan ollut ihan sama, kävin läpi pitkälliset tunteet miten epäonnistunut olen ja lopulta sinut sen kanssa, että jokin meni rikki, olen hauraampi.

    Hienoa, että sait apua muilla konsteilla ja ihan varmasti tälläinen toimii, itselle lyhytkestoinen masennuslääkkeiden syöminen, että sain nukuttua univelkoja pois ja terapia oli lääke, mutta olin silloin kolmekymppinen, nyt ottaisin kaikki muut keinot käyttöön ennemmin kuin lääkkeet, koska tiedän miten zombieksi tekivät.

    Edellee läsnä on aina stressi, aina ahdistuneisuutta ja aina se tumma varjo pälyilee, mutta nyt tunnen paremmin omat rajat vaikka älykello kertoo asian, jonka tiesin muutenkin, nukun älyttömän huonosti. Kun unielämä saa iskun, kokee trauman ja ei välttämättä unielämä elää koskaan ole samanlaista, näin täällä.

    Nelina ja sun niin pitäisi kirjoittaa kirja, kirjasarja, olet järjettömän lahjakas kirjoittamaan.

    Halauksia sinne ja iloinen, että nyt on jo parempi vaikka ei palaset samalla tavalla enää olekaan, toivottavasti joskus on. Kiitos, että kaikkina näinä aikoina, olet jaksanut jopa niitä omia hömpimpiä postauksia kommentoida, sydämes on kultaa .<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaargh, kirjoitin pitkän vastauksen ja netti kaatui. Tätä tämä nyt on...


      Yritän muistella mitä laitoin...

      Lämmin kiitos sanoistasi. ❤ Kirjan kirjoittamisessa on sellainen pieni ongelma, että osaan laittaa sanoja jonoon, mutta en keksiä järjellistä sanottavaa, eli juonta. Ehkä "tietokirja" olisi siksi parempi? :D


      "tervetuloa ahdistus, elämä on erilaisia värejä, myös mustaa, eikä vaan silkkaa neutraalia värittömyyttä, zombiena olemista." Tämä!
      Haluan silti myös korostaa, että masennuslääkkeillä on ihan varmasti paikkansa. Sitä en kiellä missään nimessä. Joillekin ne ovat pelastusrengas. On muuten aikamoinen temppu lopettaa masislääkkeet seinään! Moni joutuu tiputtelemaan kuukausia. :O

      Näiden lääkekokeilujen aikana minulla on ollut käytössä kolme eri väsyttävää masennuslääkettä ns. unilääkennoksella. On aikoinaan huomattu, että esim. Mirtatsapiini toimii unettomuuteen annoksella 3,5 mg, kun masennuksessa se on vähintään 15 mg. Tuolla mirtan miniannoksella olen parikin kertaa aikaisemmin elämässäni päässyt vaikeasta unettomuudesta yli, mutta jostain käsittämättömästä syystä se, tai mikään lääke ei ole sopinut nyt minulle. En nuku sillä käytännössä yhtään (mm. akatisiaa, eli vaikeaa motorista levottomuutta aiheuttaa). Yksikään lukuisista kokeilluista lääkkeistä ei ole sopinut. Ja sopimisella tarkoitan siis, että en nuku lääkkeen avulla JA sen lisäksi saan vielä listan sivuoireista, niitä erittäin harvinaisiakin. :O

      Päätin että antaa sit olla. Valvotaan. Onneksi nykyään sentään unta tulee palloon enemmän kuin se kaksi tuntia. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Älykelloa en tosin uskalla hankkia. Parempi kun en tiedä kuinka vähän syvää unta tulee raavittua.

      On lohdullista kuulla, että sinulla on samoja fiiliksiä stressistä, ahdistuksesta ja etenkin unitraumasta. Vaikka empaattisena ihmisenä se ei tietenkään sillä tavalla lohduta, kenenkään toisen kärsimys. Tumma varjo pälyilee täälläkin. Ja nyt tuli tämä korona-show, joka löi maahan aika tehokkaasti. Kalenteri tyhjeni ja pelko meidän kaikkien toimeentulosta tuli tilalle. Lähipiirissä on riskiryhmiin kuuluvia, joten huoli on myös heidän selviämisestään. Lisäksi vapaata jouskarisielua syö tämä kotiin poteroituminen aika huolella!

      Ostin kasan taulupohjia. Onpahan ainakin jotain tekemistä.

      Lämmin halaus päivääsi. ❤

      Poista
  4. Maajussina ärsyttää aina, kun joku sanoo, että hänelle ei sovi kotimaiset viljat!? Veikkaan, että esim. tanskalaiset tai vaikkapa amerikkalaiset viljat sopivat ihan yhtä huonosti. Siis kaikella rakkaudella! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotimaiset viljat ovat vehnä, ohra, kaura ja ruis. Kasvaa niitä muuallakin.
      Muita viljan tapaisia sitten ovat vaikkapa riisi, maissi, tattari, hirssi joita ei ole tapana kutsua kotimaisiksi vaikka joku onnistuisikin riisiä täällä viljelemään.

      -sohvasika

      Poista
    2. Ikävää, että ärsyynnyit. En tiedä sanoitko kommenttisi ihan tosissasi, vai ärsyttääkö sinua enemmänkin yleistynyt nimitys "kotimaiset viljat"?

      Tietenkään ei ole kyse missä maassa viljat ovat kasvaneet! Kotimaiset viljat on yleisnimitys vehnälle, ohralle ja rukiille, jota terveydenhuollossa käytetään yleisesti ja vakiintuneesti etenkin keliakian kohdalla. Meille tuttu siksi jo vuodesta 2004, kun poika sai diagnoosin.

      Näitä kolmea viljaa yhdistää gluteeni, jonka vuoksi kaura käy koska siinä ei ole gluteenia. Siksi sitä ei lasketa tähän "kotimaisten viljojen" ryhmään.

      Kyse oli tässä yhteydessä siis vain ja ainoastaan keliakia -sanastosta. Suomalainen ruoka on maailman puhtainta ja lähiruokaa, jonka vuoksi en ole korvannut riisi - tai maissijauhomössöllä viljojamme. Vedän kauraa senkin edestä.

      Itse lopetin gluteenin syömisen, koska ohutsuolinäytteessäni oli lisääntyneesti tulehdussoluja, vaikka suolinukka olikin vielä ok. Lausunnossa lukee "alkava keliakia?". Minulla on lisäksi keliakialle altistava geeni.
      Tästä koepalasta on jo 3 vuotta aikaa ja vatsaoireet pahenivat. Nykyään diagnoosilla sinänsä ei tee enää mitään. Miksi siis odottaa, kun on jo olemassa tietotaito viljojen välttelyyn?

      Vain ruisleipää jäi ikävä.

      Toivottavasti tämä selvensi. Tarkoitus ei totisesti ole dissata suomalaista ruokaa.

      Poista
    3. Sohvasika ehtikin jo selventää asiaa kommenttia kirjoittaessani, kiitos ❤

      Ja kaurakin siis on luokittelun mukaan tietenkin kotimainen vilja, mutta tässä yhteydessä tarkoitin näitä gluteenittomia (joka minun olisi toki pitänyt ymmärtää tekstissä mainita).

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!