maanantai 9. maaliskuuta 2020

Kuolinsiivousta



Tein tuossa juuri kuolinsiivouksen. Ei hätää, en ajatellut vielä vaihtaa hiippakuntaa, mutta karsimista maallisen matkani tavaramäärä kyllä kipeästi kaipaa jo tässäkin olemisen muodossaan. Jälkipolvien riesaksi jätin vielä perkaamatta lämpimän ulkovaraston, jossa sijaitsee muistoja vuosilta 1994-2011  – lähinnä heihin ja perheeseen liittyvät. Siivosin kuitenkin vaatehuoneen ja portaiden alla sijaitsevan ovellisen pikkuhuoneen, eli ”varaston”. Se on jo paljon se.


Ellun piti tietenkin "auttaa". 




Kuolinsiivous on nyt muotia, kuten tavaran kaikenlainen vähentäminen. Tutkitusti ihminen voi paremmin, kun luopuu turhasta. Koskee niin omistamista, ihmisiä kuin rajoittavia ajatusmallejakin. Vaatehuonetta siivotessani havahduin, etten ole yli vuoteen ostanut itselleni vaatteita, kenkiä, laukkuja tai koruja. Vuoteen! Tai hei anteeksi, sukkia olen kyllä ostanut. Lasketaanko ne? Kaikkea muuta minulla on kylliksi. Kaikkeen muuhun on tullut ähky. Minusta on tullut äitini, joka aloitti kai samassa iässä ”missä minä tätäkin käyttäisin” -rainan kauppojen vaaterekkimeressä navigoidessaan. Shoppailuun on vain tullut kaikenlainen vastenmielisyys.


Ei, en ole tekopyhä. En myöskään larppaa ilmastoaktivismia tässä, vaikka kieltämättä alituinen kuluttaminen monella tavalla maapalloa kuormittaakin. En vain yksinkertaisesti halua enää olla osana kertakäyttömuodin ravintoketjua. Minulle tulee paha olo tavaran hamuamisesta. Minulla on jo kaikki millä pärjään hyvin. Jos tarvitsen juhlamekon, ostan sellaisen. Mutta en vain koska sellainen nyt sattui löytymään kaupasta. 

Nyt varmasti mietit siellä, että pidän itseäni jotenkin parempana, kuin shoppailusta iloa saavat. En sitten alkuunkaan. Ostamattomuuden vastapainoan syön edelleen lihaa, sushiakin, vaikka sen riisi on raahattu maapallon toiselta laidalta, ja ajan pikkuruisella autovanhuksellani. Jos jokin ei tuo minulle iloa, se ei tarkoita ettenkö ymmärtäisi jonkun toisen saavan siitä. 







Kuolinsiivous on varsin terapeuttista, mutta etenkin hauskaa. Millaisia helmiä löysinkään! Oletetuille lapsenlapsille säästin mm. pahvisen kirjastokortin, naurettavan helposti väärennettävissä olleet henkkarit, kuukausikortin (johon liimattiin tarroja!), kaikki kalenterini – vaikka niistä saattaa ehkä paljastua millainen bileotus parikymppinen äiti olikaan! Tosin, en usko sen tulevan varsinaisena järkytyksenä tai edes yllättävän ketään.






Kokeet ja bileet samoissa kansissa. Oi opiskeluaikoja. 



Trendin tilaajalahjana sai Kultaisen Kalenterin. Paitsi yhtenä vuotena se oli musta. 



No tässä sentään uutenavuotena.




Näitä muistoja oli mukava katsella. Ne ajoittuivat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta aikaan, kun olen ollut ensimmäistä kertaa todella onnellinen. Nuoruuden loppuvaiheisiin ja varhaiseen aikuisuuteen. Silloin oli jokainen ovi vielä auki. Miten kuolematon ja kaikelta suojassa sitä kuvitteli olevansakaan! Nuori. Kirkasotsainen ja sileäkasvoinen. Hassua. 


Pienenä tyttönä tuli vietettyä pari viikkoa sairaalassa. 


Hei oikeesti, kirjoituskoneella!



Pahviselle Kela-kortille sontaani repeäminen! :D 



Tämäkin tallessa! 


Muistatko vielä, kun kaikki kehykset olivat lähinnä näitä? 


Värianalyysi tuli Suomeen. Siis Wau.



Olen säästänyt kaikki kirjeet. Ne luen joku toinen kerta. Muistojen kätköstä löytyi myös kasa nimipäiväkortteja, joissa oli ihan oikea postileima. Sen muistin, että joulukortteja tuli aina lähetettyä ja saatua, mutta että nimipäivä tai pääsiäinen oli myös niin huomionarvoinen? Pääsiäisenä ei muuten saanut tanssia. Kaikki bilepaikat olivat kiinni. Ravintolat saivat muutenkin olla auki korkeintaan kahteen ja kello kymmenen lyömällä siellä alkoi olla jo mökki täynnä. Kotona juotiin paljon hillitymmät pohjat – jos ollenkaan, ja baarissa tilattiin Sinistä enkeliä ja Bacardi Colaa. Kun “I am the one and only”– kajahti eetteriin, paikka suorastaan räjähti. Voi että.


Jäi vaihtamatta. Vieläköhän vapaalippu on voimassa? 



Jos minun jotain tuosta ajasta on ikävä, niin huolettomuutta, varmuutta kaiken mahdollisuudesta ja sitä loputonta energiaa, josta nuori ihminen elää ja sykkii. Eipä masentanut ja ahdistanut mikään.


Kuolinsiivouksesta jäi lopulta perin elävä olo. Vaikka paljon lähti roskiin, tarpeeksi myös jäi. Ne tärkeimmät.







8 kommenttia:

  1. Kuin omia sanoja lukisi ja oi miten monesti mietin, että kohta kuolen, että kaikki pois. Mitä kaikkea aarteita sieltä löytyikään, nostalgiaa ja raaskitko noita nuoruusjuttuja hävittää lainkaan.

    Aina mietin samaa, ettei sitä tunnetta vaan enää ikinä saa, sitä nuoruuden huolettomuutta, ei ollut kuoleman pelkoa, oli tunne, että elämä on tässä ja nyt hamaan tappiin asti.

    Niin muistan miten bilepaikat oli kiinni ja pääsiäisenä ei saanut tanssia ja kortteja tuli läheteltyä ja ostettua ihan muuten vaan. Kortti aina ilahdutti ja oli merkki välittämisestä. Kotona juotiin aina pohjat myös heh ja aika huppelissa baariin, siellä taas itse tuli juotua olutta ja valkoviiniä. Sambakarnevaaleissa kun vedin vahvempaa, murtui kylkiluut, kengät katosi ja eka muistikuva, kun katselin varpaita, jotka tuli ulos sukkahousuista. Siihen jäi meikäläisen vahvat alkoholit.

    Mutta aijai mitä muistoja. Muutot ovat siitä hyviä, että silloin tulee aina hävitettyä kamaa, mutta eipä ole tullut vuosiin muutettua.

    Oikein sydämellistä viikkoa Nelina ja olisin voinut tähän kommenttilootaan kirjoittaa romaanin verran, niin tämä postaus sai nostalgioimaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minä näitä muistoja pois nakannutkaan. Nyt on (ainakin osa) muistoista sentään helpommin "tuhottavissa", kun ovat samassa rottinkiarkussa, jonka sain jo nuorena tyttönä kapioitani varten. Siinäkin muuten perinne, jota ei vissiin enää ole? Vaikka kapiot vissiin tarkoittavat ennemminkin naimisiinmenon myötä omaan kotiin siirtymisen tavaraa. Lakanoita, kattiloita sun muuta. Tarvii niitä ensimmäiseen omaan kotiin ilman avioliittoakin. :D

      Sinulla oli sitten ikimuistoinen sambakarnevaalikeikka. :O Vahvat viinat ovatkin petollisia, menevät mehuna alas, mutta aika reippaasti nousevat myös päähän.

      Muutto on hyvä tapa karsia ylimääräistä. Tosin vaikka olen muuttanut melko tiuhaan ennen tähän asuntoon tulemista, ovat muistot seuranneet uskollisesti mukana. Vieläkin olisi vaikka mitä karsittavaa.

      Aurinkoista viikkoa sinulle ihana. <3

      Poista
  2. voi miten ihanan nostalgista <3!
    kelakortti!
    spurttikalenterit!
    bussikortti!

    Minulla on jossain kellarin uumenissa ainakin jonkin verran nostalgiaroinaa jäljellä. Osan kaivelin esiin kun meillä oli reilu vuosi sitten luokkakokous. Osan heitin samassa syssyssä pois. Osaan en kajonnut.

    Olin jo nuorena masentavan kiltti, tunnollinen ja kunnollinen, mutta kyllä tunnollinenkin mieli muistaa ajan, jolloin ei pyhinä tanssittu eikä muutenkaan riehakoitu.
    Vaikka lapsuuskodissani ei todellakaan oltu mitenkään uskonnollisia, ei meillä sunnuntaisin tehty oikein mitään. Siivottu tmv.
    Ja välillä kun omat synttärini osuivat pitkäperjantaille, oli vähän nahkeaa se juhlinta. (yleensä siirrettiin kahvittelut jonnekin toisaalle. Se oli todella kinkkinen vuosi, kun samalle päivälle osuivat pitkäperjantai, synttärit ja yhden sukulaisen kuolema) (ja tähän liittyen, ihmettelen vieläkin sellaista nuoruusmuistoa, että olisimme äitini kanssa pesseet ikkunoita äitienpäivänä. onko se edes mahdollista? sunnuntaina? pesty ikkunoita? olivatko ne ikkunat metsäänpäin etteivät naapurit nähneet? muisto on jäänyt oudon vahvana mieleen, koska myös tuohon päivään liittyi sukulaisen kuolema. epäilen omaa muistiani, jossain täytyy olla vikaa)

    Tuliko sinulle ristiriitainen olo muistoissa piehtaroimisesta, vai olitko vain onnellisen nostalginen?
    Minä ajaudun nostalgisoinnista aina todelliseen tunnemyrskyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sunnuntait olivatkin ennen ihan eri asia, vaikka ei mitään vakaumista olisi ollutkaan. Toisaalta siinä on ihan järki; pyhittää lepopäivä. Nykyisin se voi olla vaikka tiistai, kun yhteiskunta tuntuu olevan auki 24/7 joka päivä. Yksi päivä viikossa pitäisi kyllä olla ainakin ihan leediä!

      Hassua, mitä muistoja kertyykään. Josko äitisi pesi ikkunoita tuona päivänä, juuri siksi? Jotkut lamaantuvat surusta, jotkut purkavat sitä toimintaan. En tiiä.

      Muistoissa piehtaroimisesta tulee aina ristiriitainen olo. Tuota varhaisempiin aikoihin liittyy niin paljon shaissea, jota en todellakaan halua muistaa. Siinä mielessä nämä olivat pääosin sentään turvallisia vuosia. Sattui ja tapahtui, mutta hyvässä. Tunnemyrskyä tuli ehkä enemmänkin siitä, että miten voin olla jo näinä VANHA!? Mihin ne "parhaat vuodet" oikein livahtivat? :D

      Poista
  3. Voi kun kaipaan niin vanhaa mennyttä aikaa ja 90 lukua kaikessa muodissaan ja maailmanmenossaan! Ituku meinaa päästä! <3

    https://mentaalimatkaaja.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kaikkea ei kyllä ole ikävä, esim. kännykästä ja nopeasta tiedonsaannista en enää luopuisi. Toisaalta, kännykästä just haluis luopua, mutta niin, ettei tietäisi koko aparaatista. :D

      Kiva, että poikkesit blogissani.

      Poista
  4. Tuo onkin hyvä nimitys kaappien siivoukselle ;) Meillä siskon kanssa meni lapsuudenkodin purkuun niin monta vuotta että päätin olla jättämättä sellaista selvittämättömien paperi ym. vuorta omille nappuloille. Noh, hitaasti niitä laatikoita on tullut käytyä läpi. Nostalgiaa noissa kuvissa. Värianalyysi kirjan sain joskus myös lahjaksi mutta sen olen jo antanut jatkaa matkaa. Kirjastokortti oli sininen ja siihen joka vuosi kirjoituskoneella täti näpytteli alkavan vuoden luvun, oi niitä aikoja. Kai se pitäisi taas yksi laatikko läpi käydä ;) Aurinkoista viikonvaihdetta Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihania samis-muistoja! Pahoitteluni, jäi vastaamatta tuoreeltaan tähän. Luin kyllä heti, mutta sitten tuli keskeytys, jota seurasi dementia. Pahoitteluni. ❤

      Miten helppoa kaikki olisi ollut väärentää? Siis pankkikirjaankin virkailija merkitsi käsin saldon. Lapsia joskus huvitan näillä muisteloillani.

      Mukavaa loppuviikkoa sinne ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!