tiistai 4. helmikuuta 2020

Turhautuneita kokeiluja



Olen joutunut kohtaamaan turhautumiseni lakipisteen viime päivinä. Joskin mukaan on sentään sopinut annos onnistumistakin. Turhautuminen kirvelee isommin, kuin ilo onnistumisesta. Miksi se onkin niin?


Halusin oppia uuden maalaustekniikan, joka ei ole niinkään edes lahjoista taipuvainen, ennemminkin sattumasta. Tai tietenkin on, mikäli kärsivällisyyden, täydellisen sekoitussuhteen, kaatotekniikan, kyvyn ennustaa ja muutaman muun niksin taitaminen on lahjakkuutta. Onhan se. En taitanut kyseistä tekniikkaa alkuunkaan.

Opiskelin kaiken, mitä käsiini sain. Katselin videoita aiheesta, kahlasin sivustoja, opin toisten virheistä. Tehdäkseni ne kaikki itsekin. 

Ensin ostin tarvittavat materiaalit taidekaupasta, mutta aika pian huomasin tuotteliaan taulupajani sijaan elättäväni kokeiluillani vain valmiin seoksen valmistajaa. Sitten tilasin aineet netistä. Edelleen tuskaisen kallista puuhaa, etenkin kun onnistumisprosentti oli noin neljä. Mutta voiko ainoalle harrastukselle laskea hintaa? Sinnikkäästi jatkoin opiskelua. En edes viitsi mainita tuntimäärää mikä räpellyksiini upposi. Osa matkusti suoraan roskiin, osasta tulee oiva taulupohja jollekin toiselle kokeilulle. Kunnes nekin matkaavat roskiin.

Ongelma oli, että samoilla väreillä, samalla sekoitussuhteella lopputulema saattoi olla tämä…


Tuotaa...okei?



…tai tämä:


Ei, ei...ei siihen pitänyt tulla epäväristä möykkyä, saati jäädä jälkiä hammastikusta!




WTF?



Tiedättekö ihmistyypin, joka kokeilee, erehtyy, oppii tai sitten vain toteaa, että ei onnistunut ja jatkaa elämäänsä. Tulipa testattua, voi että. Minä en ole se ihmistyyppi. Minua kyrsii satasella ja kaikilla kymmenellä jaollisilla luvuilla senkin jälkeen. Inhoa epäonnistumista! Ehkä siksi, että olen saanut sitä yhden elämän tarpeiksi noin vuoteen 2012 mennessä – loppu tulvii jo ahtaan maljani yli. 

Joillakin yritys ja erehdys piiskaa entistä isommin yrittämään. Kuten ihmisillä, joiden kanssa elän. Minä jupisen hihaani, vannon etten enää koskaan, sitten huomaan ajattelevani ”jos kuitenkin” ja sitten taas jupisen hihaani. Entistä isommin turhautumiskerroin. Tunnetta ei ainakaan laimenna kaikkitietäväinen ”tottakai opit sen, yrität vaan. Sehän on vain kemiaa”.  Vain? Aaargh!


Kiitos kysymästä, se on kukka. Vai sittenkin osteoporoosi? 



Tekemisen ilo valuu kuin pissa punttiin, milloin lopputulema ei ole edes samaan ilmansuuntaan, saatikka perille. Se on kirvelevän noloa, vaikka kukaan ei näkisikään. Miksi? Koska MINÄ näen sen. 

Pitääkö ylipäätään olla jokseenkin hyvä lajissa, jossa keskinkertaisuuskin on ihan kiva ominaisuus? Kyse ei ole siitä. Pikemminkin sisäisen maailman ja todellisuuden kohtaamattomuudesta. Kun kyseistä ristiriitaa lappaa useammallakin elämänalueella, alkaa hellä ymmärrys omia vajavaisuuksiaan kohtaan olla jo vähän kortilla. Joskus pitää ymmärtää luovuttaa. Ongelmani on, että luovutan joko heti, tai aivan liian myöhään. Kalpean aavistukseni mukaan tulen taiteilemaan tämän turhauman parissa elämäni loppuun saakka. 

Lupaan, etten ainakaan tänään yritä metsästää täydellistä kuviota, täydellisine väreineen. Varmasti.

(Juksasin)



Tein minä pari muutakin tekniikkakokeilua. Olen aina halunnut oppia maalaamaan palettiveitsellä ja tehdä oikein isoja tauluja. Yhdistin molemmat tähän.






Siitä tuli ihan kelpo, koska tilaan johon taulun aion, kaipaa erityisesti väriä. Toinen iso taulupohja odottaa vielä inspiraatiota, jota tuskin tulee, koska minulla ja pouring -menetelmällä on vielä erinäiset kanat kynimättä. 


Toinen kokeilu oli pilkuttaa värialueita. 


Pallerot vähän hyppäävät kuvasta, mutta saavat olla. 




Tällaista olen siis puuhaillut melko maanisesti päiväni päästään. Osittain, koska krooniseen vaivaani etsitään edelleen (ja tuloksetta) sopivaa lääkitystä, jonka sopivuutta ei voi päätellä sivuvaikutuslistan pituudesta. Minä saan perinteisesti ne kaikki ja muutaman mainitsemattomankin. Jos joskus olet miettinyt mitä "suo siellä, vetelä täällä" tarkoittaa, niin juuri tätä kyseistä tilannetta. Turhauttavaa sekin. Maalaaminen on ainoa hetki, kun en ihan alati huomaa esimerkiksi sitä, miten kamala oloni on. Harvoin huomaan aikaa, nälkää tai tiskivuoriakaan. Onneksi perheeni on hyvin pitkämielinen. 


Mitähän sitä tänään kokeilisi?





8 kommenttia:

  1. Olen ihan mykistynyt. Oot oikeasti taitava! Ja siis minähän en tiedä, mitä tavoittelit ja mikä sun silmään olisi ollut riittävän onnistunut, mutta mun mielestä erityisesti kuvasarjan kolme viimeisintä teosta on ihan mielettömän hienoja! Oikeesti.
    Osteoporoosi tai ei, niin värit kukkataulussa on just ihanat ja kuvio mun silmään vaikkapa koivunrunko keväänvihreine lehtineen tai metsänpohja, jossa on jäkälää ja vaaleanvihreää sammalta.

    Norsu on kuin jostain taidegalleriasta suoraan ja koivukin upea! Oikeasti ymmärrän ja en ymmärrä, miksi vähättelet. Ymmärrän siksi, että harrastan itse samaa, koska vain minä itse tiedän, mitä tavoittelin ja muut näkee vaan lopputuloksen, josta ei voi välttämättä päätellä alkuperäistä ideaa. Ja sitten taas toisaalta en ymmärrä justiin samasta syystä, koska mun mielestä lopputulemat todellakin on hienoja. Trust me <3.

    On se nyt kumma ja todella kurjaa, ettei sitä sun elämää haittavaa vaivaa saada kuriin :(.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä oli onnistuneita ja epäonnistuneita kokeiluja. Norsu on ihan ok ja koivukin menee, mutta ne ekat! Juuri kuten mainitsitkin, kun se alkuperäinen idea on avaruuden päässä lopputulemasta. Aaargh.

      Yritän opetella monipuolisesti tekniikoita, tätä kirjoittaessa työn alla on sairaan iso papukaija. :D Jota edelsi kaksi papukaijaa, joita hinkkasin 9h (!!!) ja lopulta maalasin päälle uuden pohjustuksen muutaman ärräpään kera, johon nyt siis tulee yksi papukaija. Että sellaista valikoivaa taitavuutta tämä.

      Kun yhdestä vaivasta pääsee, seuraava on jo jonossa. Useasti samaan aikaankin. Kai siitä tietää, että on hengissä? :D

      Mukavaa tiistaita Annukka <3

      Poista
  2. Samaa mieltä Annukan kanssa maalauksistasi! Upeat värit!

    Parempaa oloa sulle toivoen (ja anteeksi, suo siellä vetelä täällä saa jotenkin ajatukset niille radoille kun on vatsatauti ja molemmista päistä valskaa...) ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Yyäk. Täytyypä koputtaa puuta, en muista koska viimeksi olisi suo siellä ja vetelä täällä - ollut. ;)

      Kiitos Marjaana <3

      Poista
  3. siis kertakaikkiaan <3!

    Ottaisin viipymättä seinälleni tuon keskimmäisen "epämääräisen möykyn jossa on hammastikun jälkiä"
    (ihan vaan ystävänä sanon, että KUN pidät taidenäyttelyn ja KUN alat myydä teoksiasi, niin anna vähän helpompi nimi. On vähän noloa sanoa niille, jotka tulevat katsomaan ja ihailemaan minun taidekokoelmaani, että tässäpä on tämä Epämääräinen Möykky Jossa On Hammastikun Jälkiä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitku. Samassa korissa on paljon muutakin pidettävää. Kuten vaikkapa kirjajulkkarit, kylpylähemmottelupäivät ja kunnon bileet. :D Mutta kiitos ihana sanoistasi. <3

      Poista
  4. Upeat ja kaikkea muuta kuin ihan kelpo, mutta ymmärrän tuon ankaruuden itseään kohtaan. Olin aikanaan suht ok piirtäjä, mutta lopetin, koska en kestänyt ihan kelpoa, ei riittävän hyvä, meni hermot. Jos olisi vaan osannut nauttia itse piirtämisestä, mutta ei piti aina yrittää olla parempi.

    Ihanaa uutta viikkoa Nelina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasapainoilua tämä onkin, hermojen menemisen ja "suht Ok" välillä. :D

      Halaus sinulle.

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!