perjantai 17. tammikuuta 2020

Omituinen höpöttäjä



Kultaisella kahdeksankymmentäluvulla oli Peteliuksen ja Kallialan kuolemattomassa Manitbois -sarjassa hahmo nimeltä Omituinen Höpöttäjä. Koitin kaivaa YouTubesta asianmukaista videomateriaalia esimerkistä, löytämättä. Hahmo oli kuitenkin nimensä mukaisesti varsin omituinen ja varsin hermostuneen oloinen höpöttäessään alati. Lakkaamatta. Aiheen vierestä ja aiheestakin, poukkoillen, lähinnä huomioista kulloisessakin joita tilanteessa teki. Löydän tästä karrikoidusta ihmistyypistä samaistumispintaan.


Minä olen omituinen höpöttäjä.


”Mitä kuuluu?” Kas, siinä kysymys johon on niin perin haasteellista antaa vastaus. Oikea sellainen kuuluisi ”kiitos ihan hyvää, mitäs sinulle?”, tai jokin variaatio vastaavasta. Mutta kun se vain tulee. Höpötys. Eipä tässä ihmeitä jäitä poltellessa hehehe on vähän ollut kaikenlaista parempia aikoja odotellen kannikka pirun kipeä kun se bursiitti edelleen ja juu sain kortisonipiikin kyllä mutta siitä se vasta innostukin niin siis se on istuinkyhmyntulehdus se bursiitti kun sain sen spinnigpyörän ja polj…

Anteeksi, mitä?

Mitä kuuluu -kysymykseen voi vielä sentään varautua. Kirjoittaa vastaus vaikka ranteeseen, jos ei muuten. Katsoa kuvitteellista kelloa ja yrittää olla sepittämättä enää päälle mitään siitä kuvitteellisesta kellonkatsomisesta, mikä itsessään on jo riski.



Tilanteet, joissa höpötän:


Äkilliset tilanteet
Ennakoidut tilanteet

Olen pitkälti introvertti. Höpöttely ei siis juonnu tarpeestani olla loputtomassa kontaktissa ihmiskuntaan. Yleensä se johtuu puhtaasti hämmennyksestä. Tai mistä minä tiedän, vaikka johtuisi piilevästä tylsämielisyydestä, vuosisatojen sisäsiittoisesta hämäläisyydestä tai vuonna 2005 syömistäni mustikoista, jotka olivat olleet pakastimessa sitä edeltävästi ainakin kolme vuotta. Mutta sen tiedän, että noloa on.


Törmäsin taannoin Heimoweljeeni. Tai sisar hän oli, ammatiltaan asemassa, jossa omituinen höpöttely voisi aiheuttaa peräti epäluuloista hämmästystä! Ja mikä parasta, kohtaaminen tapahtui juuri hänen ammattikontekstissaan. Tunnistin höpöttelyn lajityypin välittömästi. Ja perään tein kaksi merkittävää havaintoa. Höpöttely on pitkälti ääneen ajattelua. Toiset ihmiset vain kantavat aivoissaan asetusta, joka lukee ajatuskuplat ääneen. Heti. Kuin navigaattoriääni. Muodostaa sanoja, joista tulee lauseita, jotka vastapuoli kyllä ymmärtää, mutta niiden mukaan ei ihan aina kannattaisi toimia. Ääneen ajattelu on kuulemma tiedostamaton prosessi, joka liittyy tapaan hahmottaa maailmaa ja oppia uutta. Ääneen höpöttely selkiyttää ajatuksia. Valitettavasti se voi antaa myös (väärän) vaikutelman säätämisestä ja pähkäilystä. Etenkin kahden höpöttäjän osuessa kohdakkain.


Höpöttelin minä töissäkin muinoin. Jäykän organisaation jäykkä virkanaisstatus pehmeni kummasti, kun asiakkaalle myönsi höpöttelevänsä tässä itsekseen, että älä välitä, milloin jotain pähkäilin tai laskin. Koskaan – korostaen ja alleviivaten – en saanut takaisin kuin hyvää mieltä tunnustuksella. Juu, niin minäkin teen, anna mennä vain. Tosin töissä osasin sentään asettaa höpöttelykytkimen off -asentoon tarpeen tullen. Yksityiselämässä onkin toisin.




Wanhaa materiaalia kamera-arkistosta. 




Miksi ei voi olla järkevä vastauksissaan ja ulosannissaan? Miksi pitää sopertaa ja puhua ennen kuin ajattelee? Miksi ei voi olla hillitty ja varma, vastailla ilman kurkkuun takertunutta näkkileipä-ääntä? Rykäisevää ja omituisen rahisevaa. Miksi pitää jälkikäteen noloilla, vaikka ei edes varsinaisesti häpeilisikään? Miksi pitää olla minä? Koska jos en olisi, olisin joku toinen.


Höpöttelen siis ääneen ajatuksiani ja vastaan ajattelematta aivan liian nopeasti, jos tilanne on jotenkin hämmentävä. Yksi asia, jota en ole ratkaissut; noloilu. Minä, joka kakat nakkaan muiden mielipiteistä itsestäni. Vai nakkaanko sittenkään? Mitä muuta noloilu voisi olla, kuin epävarmuutta ja kysymystä, mitä tuo oikein minusta ajatteli? No vaikkapa turhautumista itseensä ja toimintamalliinsa. Mitä sillä on väliä, jos annan merkittävästi uunon vaikutelman jollekin puolitutulle? Mitä sitten, jos sanon kaupan kassalla vahingossa ”kiitos, en kuittia”, tai ”hei ja kaksi puovimussia”? Tai alan ylipäätään höpöttää jotain omituista hämmentyneenä. Ei sillä olekaan väliä, mutta ärsyttävää se kyllä on.


Olen opetellut vastaamaan ”ihan hyvää”. Olen opetellut olemaan hiljaa ainakin kaksi sekuntia, ennen kuin ääni lähtee kiduksista ulos. Olen edelleen opetteluvaiheessa. Ihailen monenlaisia ihmisiä, etenkin fiksuja ja hillittyjä. Sitten kuitenkin pidän eniten heistä, joissa on jotakin enemmän inhimillistä. Jotka tekevät virheitä ja joskus höpöttelevät omituisestikin. Kaltaisistani. Hedonistista, melkein. 






Höpöttely on inhimillistä. Omituinen höpöttely laji, jota harva kai ihan aidosti ymmärtää. Leuka ylväästi pystyyn, jos lukeudut kaltaisiini. Eivät ne ääneti ajattelevat järkevät ja muodolliset muutoin joukosta erottuisi.


Mukavaa hyvää sinne ja kaikkea! (näkkileipä-äänellä)







5 kommenttia:

  1. Noloilu on tuttua minullekin. Kun on aiemmin ollut valmistautunut sanomaan kaupan kassalle ensin hein ja sitten kiitos, niin yllätävä "hyvää päivänjatkoa" sekoitti jo pasmat. Pikkuhiljaa alkoi se "kiitos samoin":kin jo luontua. Vaan annas olla, kun ABC:n kassa sanookin yllättäen noutopöytää maksettaessa "hyvää ruokahalua!" Minähän siihen tietysti: "kiitos samoin"!?? Kyllä nolotti, vaikka kai se ABC:n kassankin on joskus syötävä... :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olet ihana! Kiitos niin paljon tästä. ❤

      Kyllä on vaikeita tilanteita maailma pullollaan. Hankalaa höpöttäjille. 😁 Mukavaa viikonloppua.

      Poista
  2. Oot ihana ja hyvin kuvailtu, todellakin ääneen ajattelua. Joskus myös alan höpöttämään pitkästi, kun siellä lopussa on se ns. porkkana eli jutun juoni, mutta koko näytelmä pitää kertoa ensin, jotta tulee se kliimaksi.

    Mitä kuuluu, en vaan pysty vastaamaan siihen jenkkiläisittäin, fine and how are you. Ei kun saatan sanoa, noh huono päivä, ei mene kovin hyvin tai mitä tahansa ja kertoa vielä miksi, siinä on kyselijä sitten hämmentyneenä, kun muodon vuoksi vaan meni väärältä tyypiltä kyselemään.

    Eli iloista viikonloppua toivottelee toinen introvertti höpöttelijä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joitakin tarinoita ei yksinkertaisesti voi kertoa lyhyesti, koska tosiaan ymmärtääkseen porkkanan, pitää ensin kuvailla kasvimaata. Tai jotain. Ja joskus tarina harhautuu sivupoluille ja alkuperäinen aihe unohtuu 😂

      On tää tämmöstä. Ihanaa, että ymmärrät.
      Leppoisaa sunnuntaita Tiia ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!