maanantai 30. joulukuuta 2019

Kymmenvuotiskatsaus



Uusi vuosi alkaa ja sen mukana – katsantotavasta riippuen – uusi vuosikymmen. Periaatteessahan 2020 saattaa vain täyteen 2010 -luvun, sillä ajanlasku ei ymmärrä vuotta nolla. Mutta koska alkava vuosikymmen sentään kirjoitetaan eri tavalla, käytän minäkin puheenvuoron kymmenvuotiskatsaukselleni.






Kymmenessä vuodessa kaikki on mennyt uusiksi. Tai no, ehkä ei nyt ihan kaikki, mutta ratkaisevasti kuitenkin. Kymmenen vuotta sitten olin naimisissa, minulla oli pieniä lapsia, opiskelin unelmieni ammattiin kätilöksi ja asuin itserakennetussa omakotitalossa. Tässä kohtaa vuotta vuosikymmen nuorempi minä vasta vaivoin aavisteli tulevaa ja näki siitä korkeintaan merkillisiä unia. Nyt olen tukevasti ja ihan puhtaasti vain rakkaudesta parisuhteessa, kaksi lapsista on jo aikuisia ja muuttanut kotoa, olen opiskellut kaksikin uutta ammattia, vaikka kätilöksi en koskaan voinutkaan, ja käynnistelen omaa yritystäni. Kotina on ollut jo seitsemän vuotta pieni, mutta sitäkin kompaktimpi rivitalopääty, jossa olen muuten asunut pisimpään kuin missään ikinä.


Kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon iloa, mutta myös sitä vastakkaista skaalaa. Siihen on maalattu todellakin jokaisen värin, jokaista sävyä! Olen rakastanut, vihannut, ollut katkera, antanut anteeksi, jotain unohtanutkin. Olen selviytynyt asioista, joista moni ei saa edes kalpeaa kuvaa koskaan elämänsä aikana. Olen ylpeänä ja yksin, ja etenkin vastoin kaikkia odotuksia ja stereotypioita saattanut poikiani kohti aikuisuutta, jota ei leimaa äidin yksinhuoltajuus. Siihen on vaadittu joskus tiukkaakin päättäväisyyttä, mutta sitäkin enemmän rakkautta ja naurua. Toisaalta sain toteuttaa juuri sellaista äitiyttä, kuin halusinkin, kenenkään puuttumatta.


Olen saanut tutustua lukuisiin ihmisiin. Olen löytänyt uusia ystäviä ja kadottanut vanhoja. Uusiakin. Eläkeviraksi luulemani jäi sitten kuitenkin vain viiden vuoden ankaraksi rypistykseksi, joka opetti minulle enemmän, kuin koko työelämän mittainen ura. Itsestäni, ihmisistä.








Olen oppinut pyytämään apua ja anteeksi. Kiittämään. Olen itkenyt sangoittain, nauranut vatsalihakset kramppiin, tarttunut hetkeen ja ymmärtänyt päästää niistä irti. Tiedän millaista on opiskella aikuisena, venyttää jokaista penniä, turhautua, uupua, nousta, pitää puolensa ja toivonsa, vaikka kaikki ennusteet sotisivat vastaan. Tiedän, miltä tuntuu raskas ja miltä kevyt. Vastakohtien riipaiseva kauneus. Miten ihanaa on laittaa itsensä kauniiksi, tanssia aamuun, ja olla kaikesta täydellisen vapaa, vaikka jokainen päivä on muuten vain nyrkki palleaan. Miltä tuntuu elää parisuhteessa ja sinkkuna, molemmissa aina kai kaihoten toiseen, kunnes ei tarvinnut enää kaihota mitään tai ketään. Aina niin lepattava sieluni on vihdoin saanut rakkaudessaan rauhan.





Elämän haavoittuvuus on ihan toisella tavalla läsnä, kuin kymmenen vuotta sitten. Se on tullut ihmisten ja kokemusten myötä, näkemästäni. Kaikki paha ei aina tarvitse osua itselle, jotta oppisi ja ymmärtäisi oleellisen. En pidä enää mitään itsestään selvänä. En pitänyt varmasti aikaisemminkaan.


Kymmenessä vuodessa olen varmaan vanhentunut kaksikymmentä. Onneksi se kaikki ei ole vain ulkoista. Jos joskus tunsin olevani vanha sielu nuoressa ruumiissa, nyt on ruumiskin alkanut saada vuosia kiinni. Sen hyväksymisessä on välillä ollut tekemistä. Kremppojen ja kaikenlaisen hidastumisen. Tulevaisuudelta on onneksi vielä paljon mitä odottaa.


Kun nyt katson kymmenen vuoden taakse, en ole enää sama ihminen. Tämä pitää paikkansa myös kirjaimellisesti, sillä ihminen uudistuu soluiltaan koko ajan, hitaimmatkin kokonaan kymmenessä vuodessa, kuten luinen ranka. Siksi olemme tavallaan joka päivä uusi ja tuore painos itsestämme. Osa meistä on samaa, mutta suuri osa jo muuttunutta. Vuodet ja kerrokset ovat meissä olemassa, mutta ne eivät ole enää kokonaan "minä". Aika helpottavakin ajatus.  






Kymmenen vuoden kuluttua olen siis taas monella tapaa erilainen. Sinäkin olet. 


Oikein onnekasta, tapahtumarikasta ja lempeää vuotta 2020, sekä antoisaa tulevaa kymmenvuotista meille kaikille! 



(Kuvat Pixabay)





10 kommenttia:

  1. Ihana postaus ♥

    osui ja upposi "Olen ylpeänä ja yksin, ja etenkin vastoin kaikkia odotuksia ja stereotypioita saattanut poikiani kohti aikuisuutta, jota ei leimaa äidin yksinhuoltajuus. ... Toisaalta sain toteuttaa juuri sellaista äitiyttä, kuin halusinkin, kenenkään puuttumatta."

    Minä olen monesti miettynyt samaa: se yksinhuoltajuus on monesti peikko ihan turhaa. On upeaa, kun on itse vastuussa (siis rankkaa toki myös, mutta saa päättää itse ja sitten myös kantaa seuraukset ja kiitokset itse) ja huomaa kasvattaneensa upeita ihmisiä. Miehiä. Erityisesti olen ylpeä siitä isättömän kasvattamisesta...

    Me ollaan hyviä, tiedäthän sen?

    Seesteistä uutta vuosikymmentä toivottelen sulle, Nelina ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana ❤

      Tästä voisin paasata viikon putkeen. Yksinhuoltajuudesta puhutaan edelleen ikävään sävyyn, etenkin jos tynkäperheen poikaparat ovat vain äitinsä armoilla. Onhan se varmasti ikävää, mikäli toksinen maskuliinisuus jää uupumaan vaikutuksille alttiin kasvukauden aikana. 😂

      Mut joo, täysipäisiä, fiksuja kansalaisia näissäkin oloissa vaan kasvaa. Mutta sehän ei yllättänyt meitä, eihän? 😘

      Ihanaa uutta vuotta ja onnellista uutta vuosikymmentä Marjaana. ❤

      Poista
  2. Kaunis ja koskettava postaus ♥
    Tunteiden täyttämää ja ennalta-arvaamatonta elämää, jonka haavoittuvuus on läsnä vahvempana kuin koskaan. Sitä olemme eläneet, ja toivottavasti saamme elää myös seuraavalla vuosikymmenellä, ja sitä seuraavalla...
    Vain muutos on pysyvää, niin elämässä yleensäkin, kuin meissä itsessämme, ja hyvä niin.
    Katsotaan toiveikkain ja uteliain silmin kohti tulevaa jatkossakin. Ihanaa ja iloista alkavaa uutta vuosikymmentä sinulle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ansku ❤

      Vain muutos on tosiaan pysyvää. Toivottavasti ne tulevat muutokset ovat myös positiiviseen suuntaan.

      Hyvää uutta vuotta ja kaikkea hyvää tulevaan Ansku ❤

      Poista
  3. Lämmin rutistus, ilonpisaroita ja paljon onnea tulevaan vuoteen, vuosikymmeneen, Nelina. Tulin taas pitkästä aikaa piipahtamaan, ja jotenkin sopivasti lämmin henkäys kävi sydämessä lukiessani postaustasi. Ihana sinä, aina vaan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiku voi ihana sinä! Kiva kun piipahdit, onkin ollut ikävä. Toivottavasti sinulla kaikki hyvin. ♥

      Parahinta alkanutta vuotta ja vuosikymmentä sinulle kaunis sielu ♥

      Poista
  4. Koskettava, lämmin ja rehellinen katsaus Nelina <3.

    Olen iloinen, että navakat ajatustuulet on mut tänne kuljettaneet.

    Kaikinpuolin onnellista ja omannäköistä Uutta Vuotta (ja sitä vuosikymmentä) Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä olen erityisen onnellinen, että ylipäätään luet tekstejäni. ♥

      Oikein ihanaa ja kaikin tavoin merkityksellistä vuotta 2020. ♥

      Poista
  5. Hieno teksti, osaat kyllä niin upeasti kirjoittaa. Aivan hurjasti on mahtunut kymmeneen vuoteen ja tunnistan tuon tunteen, vanhentunut 20 vuotta. <3

    Sydämellistä uutta vuotta Nelina ja on ollut aivan mahtavaa, että olet tullut blogimaailmaan, olet ehdottomasti myös oman ääneni tulkki, niin taiten kuvaat naiseuden tunteita. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Häkeltynyt kiitos ❤

      Ihanaa, että tunnistat asioita, joista kirjoitan. Naiseuden tunteista on mukavaa kirjoittaa, niitä kun on niin paljon. Ei lopu aiheet ihan äkkiä. 😁

      Sydämellistä vuotta 2020 sinulle myös Tiia. Kiitos kauniista kommentistasi. ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!