sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Kun nainen vanhenee



Sain juuri päätökseen kahden vuoden opiskelurupeaman. Olo on kieltämättä kovin kevyt ja helpottunut, samalla myös haikea. Opiskelutovereita ja opiskelun mukanaan tuomaa oivaltamista tulee ikävä, mutta loputonta työsarkaa, raportointia ja aikatauluja ei. Siitä käsittämätön on ihmismieli, että se pohtii jo mitähän seuraavaksi. Jossain kohtaa näet ymmärsin, mitä ”aika kuluu kuitenkin” tarkoittaa. Kaksi tai mikä tahansa X vuotta eteenpäin tuntuu pitkältä, mutta kuluu joka tapauksessa. Käytti sitä sitten jollain tapaa hyödykseen tai ei.





Valmistumisen lisäksi samalle päivälle osui trippimittarin nollaus uuden kolmekuusvitosen vuoksi. Kauhistutti, mutta eri tavalla kuin ennen. Tässä on enää harvakseltaan vuosia aikaa sopeutua siihen pelottavaan tasalukuun, joka alkaa hitaasti mutta varmasti laskostaa erityisesti naisia näkymättömiksi. Imagokysymys, vallitseva mielipide vai tilastoharha? Sanopa se. 
Mitä tulee mieleen vanhenevasta naisesta? Ohuet limakalvot, hauraat luut ja Tena-paketti vessan allaskaapissa? Toki tasavertaisuuden vuoksi, ei se kuva vanhenevasta miehestäkään nyt niin ylitsevuotavan mairea ole. Elämä on luopumista, vitaalisuudestaankin. Mielikuvilla, ilman. 













Jos puhutaan työelämässä menestymisestä, viisikymppinen mies mielletään herkästi vakaaksi ja kokeneeksi johtajatyypiksi. Nainenkin voi olla sitä, etenkin kun meillä on paljon esimerkkejä upeista, vahvoista vaikuttajanaisista eri aloilta. Valitettavan usein käsitys kallistuu toiseen suuntaa. Se mukaan viisikymppinen nainen on vaihdevuosissa kärvistelevä kärttyinen ja ailahteleva korppu, jonka työuran juna meni jo siinä neljänkympin korvilla, kun lapset oli jo sentään tehty, mutta munasarjojen lakastuminen ei ollut vielä totta. Käsitys vanhenevasta naisesta ei ole erityisen myyvä. Ikään kuin CV:n nurkkaan pitäisi käsin väkertää lupaus käyttää ainakin hormonikorvaushoitoa sitten kun unettomuus, nivelkivut, masennus, ärtyisyys ja mitä näitä nyt on, ottavat ohjastajan paikan.


Ja jos nyt myymisestä ylipäätään puhutaan, mainonnassa ikääntyvät naiset nykyään sentään otetaan huomioon. Tosin heille markkinoidaan tuotteita photoshopatuilla ikäisillään, nuorilla tytöillä tai kasvojaan kiristäneillä julkkiksilla. Tuula 59v ei oletetusti löysällä helttaleuallaan ja keskivartalolihavuudellaan (stereotypiavaroitus!) vissiin myy niin hyvin. Ärsyttää moinen kuluttajan tyhmänä pitäminen. Kotimaiset mainostajat pärjäävät vielä melko hyvin, mutta monet kansainväliset jätit jaksavat aina yhtä väkevästi sapettaa.








Naisesta tulee miestä helpommin näkymätön tai hankala, tai ainakin muutama vuosikymmen miestä aikaisemmin. Nämä eivät ole omia mielipiteitäni. Nämä ovat ikäisteni naisten pelkojen heijastuksia, oletuksia, joita myös naiset itse pitävät yllä. Mitä itse ajattelen elämästäni tulevaisuudessa? Että se on korkeinaan siedettävää, mutta todennäköisesti jokseenkin kuraa. Että rapistuva keho saa kaverikseen vaivat ja vanhan akan mielen, joka kadehtii kaikkea uutta ja tuoretta, ikään kuin se olisi häneltä jotenkin pois. Joka ei jaksa, viitsi, pysty, uskalla, jonka elämä on yhtä hormonivajetta ja siitä johtuvaa myrskyämistä. Varsin kliseistä, eikö? Ja samaan aikaan, en kuitenkaan ajattele näin itseäni vanhemmista. Ainakaan yleisesti (muutamaa henkilökohtaisesti todistettua esimerkkiä lohikäärmeeksi muuttumisesta lukuun ottamatta). 


Vanhenemisessa minua eivät pelota numerot, vaan se mitä tulee niiden muassa. Olen sukupolvea, joka punastui Tampax-mainoksesta milloin se nolosti osui kohdalle ”väärässä seurassa”, eli yleensä vanhemman polven aikana. Pitäisikö tässä suhtautua jotenkin mutkattomasti kuumiin aaltoihin? Kaikesta muusta puhuminen on helppoa, menkoista, seksistä, synnytyksistä. Mutta ei vaihdevuosista, ainakaan niistä omista tulevista. Viimeistään nyt minulle on valjennut tämän olevan totta joku päivä, yhtä totta kuin jokaiselle munasarjat omaavalle. Kone on käynnissä ja hyrisee vielä hyvään malliin, onhan suvussakin perinteisesti menopaussailtu varsin myöhään. Siihen kehtoon olen syvälle ryöminyt itseäni tuudittelemaan. Työntänyt mielikuvia tuonnemmaksi, sitten joskus tapahtuvaksi. Olen laskeskellut vuosia ja taputtanut itseäni olkapäälle, etten tupakoi enää. Sekin kun aikaistaa Hilmanpäiviä kuulemma. Vaan jos niillä jo tumpatuillakin on väliä?










Näin vähän sitä osaa elää hetkessä. Kun yksi vuosi tuli lisää ja yksi etappi tuli saavutetuksi, ajatus rynnii jo seuraavaa giljotiinia kohti. Olen aina sanonut, että sitten kun, liimaan itseni laastarein ja voitelen kiireestä kantapäähän, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Jos ei mistä tahansa ja etenkin hormonaalisista syistä laukeava migreeni pelota, niin syöpä sitäkin enemmän. Mitenkään vähättelemättä ja kärsimystä asteikkoon laittamatta, tarkemmin hormonikorvaushoidon (hyvin pienenä) riskinä tuleva munasarjasyöpä. Olen valitettavasti todistanut tapauksia, joissa ei ollut enää mitään tehtävissä diagnoosin saatua. Se perkeles kun ehtii usein hyvin pitkälle ennen ensimmäistäkään oiretta.


Mitäpä eteen? Aika kuluu kuitenkin. Voin yrittää kaikin keinoin jaruttaa sen vääjäämätöntä marssia kohti "parasta ennen päivääni", tai sitten koittaa kaikin keinoin siirtää sitä eteenpäin. Vain toinen näistä on mahdollinen. Olisi kauhean suositeltavaa pystyä sanomaan omalle tyttärelleen, että ei siinä ikääntymisessä ole mitään kamalaa, se on ihan kivaa ja helppoa. Ja vieläpä sillä tavalla pokalla ja itsekin väitteeseensä uskoen. Ehkä siihen mennessä on keksitty pilleri, joka poistaa kaikki naisena vanhenemisen epämiellyttävät ominaisuudet, mutta ei tee meistä sentään kuolemattomia. Mikä on väestökasvun lisäksi muutenkin suotavaa. Sillä jos jo nyt pyörittelen silmiäni erinäisille muoti-ilmiöille, mitähän pyörittelen kahdeksankymppisenä?





Tästä taisi tulla tällainen vaihdevuosikammopostaus, vaikka ei ollut tarkoitus. Mutta naisen vanhenemiseen se kiistämättä liittyy, halusi tahi ei. Jokainen vuosi vie lähemmäs ja etenkin näin kymmenluvun olessa lähempänä vitosta kuin enää sitä neljää, kiihtyvästi. 

Haluan vielä erityisesti korostaa, että tällä kirjoituksella en millään tavoin leimaa, laita muotiin, arvostele, väheksy tai ylipäätään negaile naiseutta! Vanheneminen on väistämätöntä, mutta samalla etuoikeus, jota kaikki eivät saa kokea. Meistä jokainen voi olla esimerkki upeasta ja uljaasta elämästä iästä huolimatta. Sehän on juuri parasta, mitä vääristyneelle markkinoinnille ja mielikuville voi tehdä. Mutta kun pelottaa ihan saakelisti mitä vielä tulema pitänä. Mitä jos ei voi käyttää sitten niitä hormoneja ja onkin ihmisraunioinen hirviö tai vähintään lohikäärme?


Onneksi tässä on muutama vuosi aikaa sopeutua ajatukseen. (Kääk!)





Kuvat https://pixabay.com/fi/



11 kommenttia:

  1. Onnea kovasti Nelina. Pakko sanoa, että tuo kuva vanhenevasta naisesta alkaa täällä olla jo aika tuttu, hämmentävien asioiden, niin fyysisten kuin psyykkisten kanssa taistellaan.

    Kivaa uutta viikkoa sinne. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤

      Hämmentäviä asioita tosiaan, ja sellaisia, joihin en edes uskaltanut odottaa kommenttia postaukseen. 😘

      Kiitos ihana kommentistasi. Mukavaa viikkoa. ❤



      Poista
  2. Viisikymppiset kolkuttelee ja mietin cv:n väsäämistä. On se aika karua - ihan oikeassa olet!!!

    Mutta onnea sinne ja sellaista leppoisaa lokoisaa joulunodotusta ♥

    VastaaPoista
  3. Sanopa sitten, jos keksit millä tätä keski-ikäisyyttä myydään CV:ssä. 😁

    Kiitos ja tsemppiä kovasti sinnen. Ja tietty leppoisaa oloa. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon käynyt henk.koht. naapurikunnassa esittäytymässä ja tutustumassa, ja saman tein tän nykyisenkin työpaikkani kahdalla (saapstelin kunnanjohtajan juttusille ja kerroin, että me ollaan match made in heaven, tää työpaikka ja mä) mutta voi olla, että tää just on sitä menneen maailman toimintaa?!?

      Onneks kirjastoalalla saa olla vähän pölyntuoksuinen ja vanhanaikainen *virn*

      Poista
    2. Höh, siis kOhdalla ja saapAstelin

      - ja itseironiavaroitus/lisäys

      Poista
    3. Tuo toimii kyllä varsin monella muullakin alalla. Eikä siksi mitenkään menneen maailman toimintaa. Ehkä avainasia onkin juuri toi match made in heaven -tyyppinen varmuus?

      Poista
  4. Hmmm. Täytän parin kuukauden päästä 55 v, enkä edelleenkään ole valmis allekirjoittamaan sitä, että viisikymppisen naisen elämä olisi pelkkää kremppaa ja parrankasvua ja keskivartalolihavuutta ja mitä näitä kaikkia yleistyksiä onkaan.
    Niin paljon kun kuitenkin on sellaista, mihin itse voi halutessaan vaikuttaa. (Korostan tuota halutessaan-sanaa).

    Vaihtoehtoisesti voi ottaa käyttöön ikäkortin ("minä kun olen tämän ikäinen, niin kaikki peli on pelattu ja nuoremmat vievät kaikki parhaat paikat jne") ja jäädä sohvan nurkkaan syömään kaksin käsin suklaata ja surkutella omaa kohtaloaan (ja aina välilllä käydä peilin edesseä inhoamassa sitä omaa keskivartaloaan, jolla ei tietenkään ole ikäkorttilaiselle sen syödyn suklaan kanssa mitään tekemistä...).

    Tästä tulee nyt tahtomattani turhan tylyn kuuloista tekstiä, vaikka se ei ole ollenkaan mun tarkoitus, vaan tarkoitus on herättää ja lohduttaa sua sillä, että ei tässä iässä ole oikeasti mitään pelkäämistä. Toki muutoksia tulee, mutta mitäpä niistä. Ei niille kannata antaa ylivaltaa, vaan niinkuin itsekin sanoit, niin "Vanheneminen on väistämätöntä, mutta samalla etuoikeus, jota kaikki eivät saa kokea". Ja vaikka voi kuulostaa tekopyhältä, niin itse olen ehkä korostuneenkin aidosti kiitollinen ihan jokaikisestä päivästä, jonka saan elää. (Oma äitini kuoli pian syntymäni jälkeen vain 32-vuotiaana ja siksi pidän omaa elämääni edelleen jonkunalaisena ihmeenä ja erityisenä lahjana, koska jopa muuan lääkäri töksäytti mulle ollessani 19-vuotias, että "tilastojen valossa tulet kuolemaan nuorena".)

    Ja mitä siihen työnhakuun tulee, niin kannustan luettelemaan kaikki ne asiat, joista itselle on iän myötä kertynyt kokemusta ja osaamista (myös muualta kuin edellisisistä työpaikoista). Ja että aktiivisia työvuosia on vielä jäljellä niin ja niin paljon (mun tapauksessa eläkeikään on vielä 12 vuotta ja sulla paaaaljon enemmän) ja että työmotivaatio on korkealla ja halu sitoutua pitkäaikaiseen mielekkääseen työpaikkaan on kova. (Nuoremmilla on vielä tarve vaihtaa ja pyrkiä koko ajan eteenpäin).

    Tällaisesta iän sivuuttamisesta (numeroina) ja sen mukanaan tuomien hyvien puolten korostamisesta olen itse saanut hyviä kokemuksia, joten uskallan kannustaa vastaavaan. (en usko, että kukaan olisi lukenut ensimmäistä riviä pidemmälle, jos olisin aloittanut hakemukseni sanoilla "Olen 54-vuotias....".).

    Elämää on siis myös viidenkympin tälläkin puolen Nelina. Ja vieläpä hyvää sellaista. Älä siis suotta pelkää <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä oletkin mitä parhain esimerkki siitä, että elämä jatkuu minkä tahansa merkkipaalun jälkeen. Toivon totisesti, että tämä pelkopostaukseni ei vaikuta mitenkään...ikärasistiselta ja loukkaavalta? Eniten tässä vapisen niitä ikävämpiä seuraamuksia, kuin vyötärömakkarat - niitäkään mitenkään väheksymättä. Uskon että elintavoilla ja valinnoilla on totisesti vaikutusta. Mutta hittolainen jos järki lähtee siinä showssa laukalle. :O

      Mutta joo, olet vallan oikeassa ja suoraa puhetta tarvitsenkin. Liekö sillä sitten vaikutusta, että minulla ei ole yhtään ihan omanikäistäni ystävää. Suurin osa on vähintään viisi vuota nuorempia. En tiedä miksi, niin on vain käynyt. :D

      Työnhaussa en valitettavasti pääse kokemuksella paukuttelemaan. Sanotaanko näin, että neljä lasta ja muutamankin tutkinnon opiskeluvuodet takaavat hyvin, hyvin pienen eläkkeen sitten aikanaan. Mutta kai sitä osaamista on sitten kuitenkin. Jos ei muuten, niin siitä miten vältetään pitkän ja lineaarisen työuran kehittyminen! :D

      Kiitos kaunis kommentistasi, se ihan oikeasti lohdutti. Kaikki tuntematon jos pelottaakin, ei sen tuntemattoman tarvitse olla erikseen pelottava. Uskon, että elämää on ihan joka iässä. Vaikka sitä lukua ei tosiaan passaa työpaikkahakemukseen ihan ensimmäiseksi laittaakaan...

      Halaus päivääsi. ❤

      Poista
    2. Neljän lapsen kasvattaminen se vasta onkin kerryttänyt sellaista osaamista ja kokemusta, jotka todellakin on mainitsemisen arvoisia ihan missä vaan työhakemuksessa. Äkkiseltään tulee mieleen organisointikyky, ajanhallinta, psykologinen silmä, yhteistyökyky, yhteen hiileen puhaltaminen. Ainakin. (Eikä siihen onneksi tarvitse kirjoittaa, kuinka usein on mennyt hermo ja iskenyt epätoivo :)). Ja koska on jo ne neljä lasta ja opiskelutkin suoritettu, on työmotivaatio tapissa ja loppuelämä aikaa keskittyä pitkäjänteiseen työntekoon. (Tulee nyt vaan ihan suoraan päästä miettimättä nämä, joten ei ole nyt mitään kovin hyvää tekstiä, mutta edelleen jatkoa sille aiemmalle kannustukselle <3).

      Ja toi oli hyvä pointti, että jos kaikki ystävät on nuorempia, sitä herkästi vanhimpana ajattelee niinkuin ajattelee. Ja sitten taas toisinpäin. Mun tapauksessa nimittäin liki kaikki kenen kanssa olen tekemisissä ulkopuolella blogimaailman, mua vanhempia (golfharrastuksen parissa 70+ ei ole mitenkään epätavallista, vaan ihan perusmeininkiä :)), joten en osaa ajatella omaa ikääni mitenkään kummoisena.

      Kiitos halauksesta ja samat sinne <3

      Poista
    3. ❤❤❤

      Pitää siis vain hankkia vanhempia ystäviä. 😁

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!