maanantai 9. joulukuuta 2019

Kärsivällisyyttä koetellaan taas



Tiedättekö sen tunteen, kun saa jotain haluamaansa, mutta huomaa ettei se sitten ollutkaan ihan kaiken haluamisen väärti? Minä tiedän.







Suurin haaveeni ikinä oli hypätä oravanpyörästä. Pitää sapattia ja maalailla tauluja, kirjoittaa mestariteos jos toinenkin. Lukisin, tekisin, jaksaisin. Sen ohessa pyörittäisin pienimuotoista yritystä alalla, johon juuri valmistun. Tekisin työtä, jolla on tarkoitus, ja viettäisin vapaa-aikaa, joka todistaisi elämisen olevan muutakin kuin pysymistä hengissä. Helppoa ja mukavaahan sellainen ei ole, eikä mitenkään kaltaiselleni turvallisuushakuiselle tylsäkkeelle ominaista. Mutta kahdeksan tunnin orjuus ja puurtaminen työnantajan aikalaariin ei edes kaikessa helppoudessaan ylittäisi suunnitelmaani. Tässä se vihdoin oli, Unelma, jonka taloudellinen uhraus olisi arvoistaan kahteen kertaan.

No oliko? Tätä kirjoittaessa mörköilen kotona, tili on miinuksella, joulu tulossa ja kaikkinainen luovuus niin syvällä kadotuksessa, ettei päivä sinne paista. Tätähän minä aina halusin?


Erinäisten ja valitettavien syiden vuoksi en ole voinut aloittaa vieläkään pienimuotoista yritystäni. Erinäisiin ja valitettaviin syihin en voi ikäväkseni mitenkään vaikuttaa. Osani on siis vain hyväksyä, olla möllöttää tyhjiössäni, jossa päivissä on vaihteleva määrä tunteja, riippuen paljonko yöllä on riipinyt unta. Entä se maalaaminen ja mestariteos?

Ellei Maslow’n tarvehierarkia ole tuttu, tässä se tulee.






Ihmisellä on erilaisia tarpeita, joita voi miettiä myös portaikkona. Ylimmälle, eli itsensä toteuttamiseen (maalaaminen, mestariteoksen kirjoittaminen) ei voi astua, elleivät alemmat ole kyllin vahvat. Ja niistä kun puuttuu nyt yhtä jos toista, ihan sieltä perustarpeista lähtien aina taloudellisen turvan ja osallisuuden olemattomuuteen nähden. Kituuttamiseen olen kyllä elämäni matkalla tottunut, mutta työyhteisön tuomien asioiden ulkopuolelle jääminen onkin sitten toinen tarina. Kotona yksin oleminen oli ehkä suurin toiveeni suurperheen opiskelevana ja sittemmin työssään uupuvana yksinhuoltajana, mutta se ei ole sitä enää tässä kohtaa aikajanaa. Tai sitten olen saanut jo osani hiljaisuudesta. Eipä sillä, itse työtä ei ole ikävä, mutta ihmisiä on. Höpinöitä ja hassuttelua. Olisi niin kiva nauraa kahvitunnilla. Olisi kiva lasketella sisäpiirin vitsejä. Mennä yhdessä pikkujouluihin ja kertoa lomakuulumisia. Nyt jos vallan villiksi yllyn, menen kauppaan ja sanon kassahenkilölle terve. Se saattaakin olla päivän ainoa sosiaalinen kontakti oman perheen lisäksi.


Haluan irti tunteesta, jossa olen valettu betoniin tai ainakin liimattu jaloista lähtötelineisiin. Haluan sinne pikkuruiseen työhuoneeseeni kokeilemaan siipiäni ja sanomaan että ainakin yritin. Asiat eivät aina valitettavasti mene kuten haluamme, tai ainakaan haluamallamme aikataululla. Koitan välttää tässä kohtaa sanaa ”ikinä”, koska sellainenhan olisi sarkastisesta luonteestaan huolimatta melkoisen pessimististä, eikö?







Ihmisen loputtoman kaihon kaikkeen muuhun, kuin vallitsevaan tiivistää tämä maailman rakkaimman ja uskollisimman ystäväni vilpitön tokaisu; että mä kadehdin sua, kun sulla on kaiket päivät aikaa maalata!
Totta, sitä olenkin toisiaan tehnyt. Ja samalla kadehtinut kaikkia, joilla on kivaa töissä. Onneksi se luku ei vissiin kovinkaan mittava ole (heh). Onneksi on ystävä, joka ehtii joskus vuorotyönsä vuoksi päivällä nähdä ja höpötellä, jonka kanssa nauraminen on tuulahdus jostain menneestä. Ystävä, joka istuu täällä kahvilla, vaikka voisi olla maalaamassa kotonaan. Koska yhteenkuuluvuus todellakin on lähempänä perustarpeita, kuin itsensä toteuttaminen.






Työyhteisön ja tekemisen puuttumisen vuoksi läheisten rooli vahvistuu entisestään. Elämä kutistuu vain oleellisen ympärille. Pakottaa huomaamaan asioita ja niiden arvoja, ymmärtämään eri puolia. Jotain hyvää on kaikissa todellisuuksissa, mutta niitä ei kannata alkaa erikseen paisutella tai kadehtia. Yhdeltä puuttuu jalka, toiselta käsi, näin karrikoiden sanoakseni.


Olen nyt todistanut kahta ääripäätä. Tehnyt töitä yli jaksamiseni rajan ja kuluttanut joutilaana aikaa kotona. Se kaivattu kultainen keskitie oli ihan juuri tässä, miltei käsissä, kunnes sitten karkuun livahti. Ehkä näin opetetaan minulle kärsivällisyyttä, joka ei ole vahvuuteni kyllä millään mittarein. Ehkä jo huomenna kaikki on toisin. Sitten pitää myös muistaa, että kaikkinainen asiain sujuvuus ei opeta oikeastaan mitään. Tämä se vasta opettaa isosti. 

Odotellaan. Ja odottaessa toivotaan; kärsivällisyys, kartu nopeasti, ettei rohkeus ehdi laitostua liikaa.  




8 kommenttia:

  1. Voi että. Kinkkinen tilanne tosiaan. Ja kun en tiedä, mikä se erinäinen ja valitettava syy on, joka lykkäsi lupaavaa alkua eteenpäin, en pysty pohtimaan asiaa ja parhaassa tapauksessa sua jotenkin piristämään tai kannustamaan tai jotain. Mutta ihan sydämestäni toivon, että asiat ratkeavat parhain päin, eikä sun tarvi enää ikuisuutta odottaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usko pois, minua piristää että jaksoit lukea ja kommentoida. ❤

      Siispä kiitos Annukka, päivä kerrallaan ja niin edelleen tässä elellään. Kyllä se kantaa, että joku sydämestään toivoo hyvää.

      Poista
  2. Voi ei! Odottavan aika on todellakin pitkä, ja voin hyvin helposti kuvitella sen turhautumisen määrän, jota tällä hetkellä taatusti tunnet.
    "Haluan irti tunteesta, jossa olen valettu betoniin tai ainakin liimattu jaloista lähtötelineisiin." Miten hienosti ilmaistu! Sinulla todellakin on sana hallussa! Osaat kiteyttää asiat aina niin hienosti, lyhyesti ja ytimekkäästi. Siinäpä taito, jota kovasti kadehdin, ja yritän (yhä edelleenkin) varsin huonolla menestyksellä opetella :D
    (huomaahan sen jo näistä mun aina niin runsaista ja rönsyilevistä kommenteistakin;))

    En oikein tiedä miten osaisin sinua lohduttaa ja kannustaa. Sanon vaan sen, että sinä jos kuka ansaitset mahdollisuuden päästä toteuttamaan unelmiasi ja pyristellä irti niistä pirun lähtötelineistä 🖤
    Toivon sydämeni pohjasta, ettei sinun enää tarvitsisi kauaa odotella. Myötätuntoisia ja lämpöisiä ajatuksia + halit sinne luoksesi 🖤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että tuo lause puhutteli sinua siksi, koska s a a t a t ehkä ennestään tai jostain kohtaa elämääsi tietää tunteen? 😊

      Minä taas puolestani ihailen rönsyilyä ja runsautta. Etenkin kommenteissa olen todella huono sellaisessa. Epäilen, että siksi saattaa tulla jotenkin töksähtelevä sävy, tai jotain. En siis tokikaan tarkoita, että pituus olisi itseisarvo, eivätkä sinun kirjoitukset/ kommentit ikinä todellakaan rönsyile! Jäsenneltyjä ja hienosti ulos asti annettuja aina ovat. Mutta joka ja tapauksessa, kiitos niin kauniisti ihanista sanoistasi. Tässähän vallan punehtuu. ❤

      Poista
  3. Täältä lämpimiä ajaatuksia ♥
    ne ovat ainoita, joihin nyt pystyn!

    VastaaPoista
  4. Viisaita sanoja ja oivalluksia. Useampi kohta, jossa tunnistan olleeni. Jospa jälkeenpäin voisi sanoa, että tämäkin opetti ja koulutti "sitä jotakin" varten? Tässä kohtaa se ei välttämättä ollenkaan lohduta.
    Paljon voimia ja kärsivällisyyttää jaksaa, kestää ja odottaa. Ja lämmin ajatus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ❤. Kouluttaahan toki. Ainakin pettymystensietokykyä. 😁

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!