keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Jähmettyminen ja alemmuudentunne



Kun tulet paiskatuksi itseäsi pätevämpien joukkoon, oikaisetko ryhtisi osallistuaksesi kilvoitteluun ansioista vai alatko taittua olemukseltasi tapetinharmaaksi? Vai sijoitutko johonkin välimaastoon, kenties hieman kateutta kähisten, mutta vain sisäisesti, koska sillä ei oikeastaan ole mitään väliä? Tähän mielenkiintoiseen ilmiöön törmäsin eilen opintojeni kalkkiviivoilla, kun purimme käsitettä nimeltä alemmuudentunto.


* * *



On olemassa kahta ääripään ihmislajia, mitä tulee hierarkkiseen laumakäyttäytymiseen. 

Esimerkki. 

Maija (nimi muutettu) istuu kokouksessa, jossa tuntee olevansa itseään ”paremmassa” seurassa. Alfaihmisten, kokeneiden konkareiden rivissä ilman rintapielen ansiomerkkejä. Maija (nimi muutettu) alkaa esittää itsevarmoja mielipiteitä, haluaa olla kirjuri tai jakaa puheenvuoroja tai mitä tahansa, jotta antaisi itsestään mahdollisimman pätevän kuvan.

Sitten on Riikka (nimi muutettu). Siinä missä Maija (nimi muu….blaablaa) kasvattaa itselleen kaksikymmentä senttiä korkoa kengän alle, Riikasta kutistuu mykkänä nyökyttelevä varjo itsestään. Sellainen, joka lakkaa pian laskemasta, että tuohon väliin olisin voinut sanoa tämän ja ihmettelemästä, että miksi kummassa en äsken sanonut ensin tuota, joka oli myös minun näkemykseni. Riikka kyllä saattaa sanoa jotain, mutta räplää ennemmin kännykkää pöydän alla, ja mikäli se ei ole mahdollista, alivireilee muulla tavoin.


Huono itsetunto? Liian vähän kokemusta kokoustelusta? Beetasalpaajaresepti mennyt vanhaksi? Keskusteltuani kahden ”Maijan” kanssa eilen, ymmärsin, että minul…köh… siis Riikalla kyseessä onkin ehkä ennemmin olematon kilpailuvietti yhdistettynä kykyyn jäätyä ihan missä tahansa yhteydessä. Sillä yllättäen nämä Maijatkin kokevat tilanteessa alemmuutta. He vain kompensoivat sitä kilpailemalla.
















Uhkaavaksi tulkitussa tapahtumassa osa ihmisistä menee ylivireystilaan, osa tippuu alakäyrille. Taistele tai pakene -reaktion lisäksi meillä on myös kyky jähmettyä. Se on kaikkien nisäkkäiden ominaisuus, ei vain peuraparkojen autonvaloissa. Minä olen jähmettyjä ja samalla esimerkin Riikka. Jos pitää paeta, sotkeudun jalkoihini. Jos yöllä herään omituiseen ääneen, jäädyn paikoilleni. Ja jos aivoni tulkitsevat kokouksen kilpailuksi puheenvuoroista, luovutan. Samaa seisahtunutta olotilaa kaikki tyynni. Taistele, pakene, jähmety? Reaktio on kaikilla meillä salamannopea ja täysin tiedostamaton. Aivot tekevät valinnan automaattisesti kulloisenkin tilanteen mukaan, kuvitteellisestikin sen mikä olisi parasta. Minulle hyväksi lienee siis pitää vain pääni kiinni itseäni virkeämmässä joukossa?


En ole ihmisenä mitenkään pätijä. En koe tarvetta kilpailla, kaikkein vähiten ansioista. Miten voisinkaan? Jos joku on alansa huippu, tai ainakin hyvin kokenut, se yleensä tarkoittaa pitkää ja vakaata perehtymistä asiaansa. Olen se ”kaikesta vähän” -tyyppi, kun joku toinen on ”vähästä kaikki”. Heitä ihailen kovin. On upeaa nähdä minkä tahansa lajin tai asian vahva taitaja. Mutta kun vaihtaa alaa ja ammattia useamman kerran, omaa kyllä näkemystä useasta eri kulmasta, mutta ei kovin vakuuttavia kannuksia oikein mistään. Mitäs minä, tämmönen monitoimityökalu vaan; periaatteessa pystyy kaikkeen, mutta ei erityisen loistavasti kai oikein mihinkään…


Tässä on vielä 20 vuotta työelämää edessä, joten voisin kehittyä alani asiantuntijaksi. Aika monella ikäiselläni on jo takana tuo samainen vuosikymmenpari. Etumatka on melkoinen. Mahdoton. Jos siis istun samassa kokouksessa itseäni pätevämpien kanssa, ihmekös tuo että katoan tapettiin? Siinä missä Maija kilpailee vastusta kuin vastusta vastaan, minä luovutan suosiolla. Kuten kaikessa kilvoittelussa, kun ei vain kiinnostele. Jään ennemmin suosiolla alakynteen, eikä se kaiverra minkäänlaista uraa minuun. Häviäminen on sitä paitsi paljon mukavampaa, kun ei edes yritä voittaa. Pätee niin ala-asteen hiihtokilpailuihin, kuin teini-iän ihastuksiinkin.







Kaikki kokevat joskus alemmuudentuntoa. Narsistiset persoonat myös. Pahimmillaan alemmuus nakertaa itsetunnon ohueksi, mutta voi myös olla vain yksi tunne siinä missä muutkin. Tilannesidonnainen, piinaava, mutta pian ohi. Ihmisarvo tai omien suoritustensa kunnioitus ei ole koskaan kiinni titteleistä, kokemuksesta tai kilpailuvietistä. Myös jähmettyjät arvostavat itseään.


Koko tarinan opetus:  

Varsin armollista oli kuulla ihmiseltä itseltään, miten se eniten äänessä oleva, se kaikkein itsevarmin ja osaavin voikin tuntea täsmälleen samaa tunnetta, kuin pöydän toisella puolella tuolilta valuva. Olevansa juuri tässä porukassa oikeastaan ei mitään. Huikea paljastus, eikö?





5 kommenttia:

  1. Hmmm. Luin tekstin kahteen kertaan ja samalla pohdin sitä, mihin ihmisryhmään itse mahdan kuulua ja tulin siihen tulokseen, etten taida kuulua kumpaankaan noista edellämainituista.

    Jos tunnen oloni ihan tyystin tyhmäksi, enkä ymmärrä jotain, mistä kokouksessa keskustellaan, kerron sen mieluummin ääneen tyyliin "Kuulostan varmaan ihan tyhmältä, mutta haluaisin kysyä mitä se äsken mainittu tarkoittaa...." tai jotain sen tapaista. Ja mun kokemuksen mukaan rehellisyydellä tulee yleensä murrettua jää siinä mielessä, että itseäni pätevämmät saavat tilaisuuden selventää sanomisiaan (joka tekee heistä hyvällä tavalla vielä piirun verran pätevämpiä) ja kenties muut kaltaiseni ymmärtämättömät voivat kokea helpotusta siitä, etteivät ole ainoita, jotka eivät ymmärrä.

    Enkä taida ylipäätään oikein koskaan tuntea mitään alemmuuskompleksia, koska tiedän, mitä itse osaan ja mitä en osaa. Ja jos en osaa, enkä ole edes yrittänyt opetella, ennemminkin ihailen sen lajin taitajia mieluummin kuin mollaan itseäni. Meillä kaikilla kuitenkin on ne omat osaamisalueemme. Sun tapauksessa niihin lukeutuu ehdottomasti mm. terävä äly, kyky analysoida asioita ja sanoittaa analyysinsä soljuvaksi, ymmärrettäväksi tekstiksi. Niitä kykyjä ei läheskään kaikilta löydy <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana viestistäsi ja kauniista sanoistasi. <3

      Aika yleisesti ihmiset varmaan sijoittuvat "keskikastiin" tässä(kin) asiassa. Pääsääntöisesti oman tietämättömyytensä paljastaminen on vain positiivista, sillä ihmiset kyllä tykkäävät neuvoa ja samalla tuntea itsensä hyviksi alallaan, tai asiallaan. Eri asia saattaa olla sitten nämä ns. moniammatilliset ympyrät. Parhaimmillaan toimii hyvin, pahimmillaan jokainen puolustaa mustasukkaisesti omaa titteliään ja paremmuuttaan. Itselläni kompleksoituminen tapahtuu juuri tuolla ammattikentällä, ei niinkään ihmisenä, vaikka monia taitoja ja ominaisuuksia sillä tavalla positiivisesti kadehdinkin. Mutta olla sosionomina sosiaalityöntekijöiden, tai lyhytterapeuttina psykologien - ja psykoterapeuttien keskellä on yleensä aina yhtä mieltä ylentävää. Not! :D Näissä kokemuksissa lähes poikkeuksetta se ammattialan korostaminen on tullut vastapuolelta. Samaa ilmiötä monet kertovat terveysalalta, menemättä nyt sen syvemmälle ammattinimikkeisiin.

      Aina löytyy osaavampia, kokeneempia, enemmän lukeneita ja ammatillisesti pätevämpiä. Vertailu ei sinänsä kannata. Se taistele, pakene, jähmety -fiilis onkin sinänsä kummallinen tunne näissä tilanteissa, kun ei tarvitsisi edes alkaa kilvoitella.

      Poista
  2. Hyvin paljon vaihtelee, mutta ehdottomasti valoisaan aikaan olen itsevarmempi ja ulospäinsuuntautuneempi. Talvella itsetunto saattaa rapista paljonkin ja muutun harmaaksi tapetiksi. Riippuu tilanteesta myöskin, jos tilanteessa on öykkärimäisiä ihmisiä, muutun harmaaksi, hyvin ns. epävarmat ihmiset, jotka käyttäytyvät röyhkeästi eli ulospäin itsevarmasti ovat minulle pelottavia. Paljon olen miettinyt mistä johtuu, luultavasti äitisuhteesta (henkilö jonka kanssa en ole asunut), sanakin vastaan ja tulee hirveä kosto ja hyökkäys eli pelkään ihmisiä, joilla ei ole empatiaa, jotka haluavat olla kovasti esillä. Luulen, että tämä on traumaperäistä, trauma, joka on jatkunut läpi elämän.

    Hyväntahtoisessa ympäristössä voin olla sanavalmiskin vaikka en ole ihminen, joka tykkää olla esillä.

    Sydämellistä sunnuntaita Nelina ihana. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samistelen täällä tuota sanavalmiutta ja valoisaan aikaan ulospäinsuuntautuneisuutta. Harmaaksi muuttuminen öykkärein kanssa on kyllä ihan viisastakin, ei viitsi tahallaan provosoida käytöstä lisää.

      Niin surullinen tuo traumatisoitumisen syy ja tausta. Olen pahoillani siitä. Ihmiset vailla empatiaa ovat kyllä ilman traumataustaakin ikäviä kohdata.

      Kiitos Tiia kommentista ja lempeää viikkoa sinulle. <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!