keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Elämästä ja kuolemasta



Vanha opiskelutoverini on kuollut. "Vanha" on toki sanana liioittelua, ja niin lienee toverinkin laita. Yhteistä meillä ei ollut reilun kolmen vuoden taipaleen lisäksi kai kuin kourallinen asioita. Miksi sitten olen surullinen?

En tuntenut häntä hyvin, oikeastaan juuri mitenkään. Ihmisinä olimme niin eri kohdassa elämää, erilaisia kaikin tavoin. Lisäksi meille kaikille kerran niin vahva yhteishenki hiipui valmistumiseen. Joidenkin kanssa olemme viiden vuoden aikana tavanneet muutaman kerran, viimeisin oli jo jokseenkin kiusallinen hiljaisuuksineen. Maailma lie kuljettanut kutakin kauas siitä yhteisestä, jokaista taholleen. Tämän kaiken tietäen olisi siis vähintäänkin pateettista surra ihmistä, jota ei enää voi väittää edes tuntevansa. Mutta niin minä taidan vähän tehdä. Sellaista kunnioittavaa, myötäelävää surua. Olen mestari aistimaan tunteita ja tunnelmia, keräämään niitä itseeni. Empaattisena ihmisenä maalaan mieleeni merkityksiä, joita elämän päättyminen väistämättä tuo. Jossain joulunodotus sai juuri ihan uuden sävyn tästä eteenpäin, kenties ikuisuuksiin asti.









Oma kuolema ei pelota. Siis se varsinainen loppuhuipennus. Sittenpähän pääsee kurkistamaan Universumin Joulukalenterin viimeiseen luukkuun. Mitä siellä on vai onko yhtään mitään? Uteliaana jousimiehenä tämän tietäminen kuorii kuolemalta painavimman peiton, sen jonka helmaan on kirjailtu ahdistus. Mutta lasteni puolesta kuristaa, tänne jäävien. Siksi ahdistaa lukea nuoruudenystävän kuolinilmoitusta, lehtijuttuja parantumattomasti sairaista pienten lasten vanhemmista, ylipäätään tietää, että viikate on voinut heilua liki jo tähänkin mennessä monet kerrat tietämättäni.  Lasten vuoksi teenkin aina parhaani, katson että minulla on velvollisuus edes yrittää pysyä hengissä. Käytän turvavyötä, vältän vaaroja ja pimeitä kujia, syön kasvikseni ja vitamiinit, en juo, en polta. Myöskään ruokaa pannuun kiinni. Tiedän, mikään ei tietenkään takaa mitään. En minä tässä takuuta ole peräämässäkään. Lottoa tämä kaikki.







Perhepiirissä on juuri selätetty kaksi syöpää. Voitto voi olla toistainen, sairaudesta kun ei koskaan tiedä. Vaikka "viereen on jo osunut" ja analyyttinen tilastomieleni piirtää olematonta käyrää vielä tässä kohtaa elämää, syynään minäkin ihomuutokseni, lasteni kaulat ja korvantaukset. Varoittelen tupakasta ja liikenteestä ja toivottomuudesta eritoten. Nuorten elämä on vielä niin kokemuksiltaan haurasta. Heiltä puuttuu kokonaan aikuisen usko kaikesta selviämiseen. Meille niin käsittämättömän pieni asia voi olla maapallon kokoinen kuusitoistavuotiaalle. Yksikään äiti tai isä ei saa uinua tuutulauluun, jonka säkeissä soi unettava tyytyväisyys kaiken tyyneyteen. Murrosiän muutoksiin ei kuulu oikea itsetuhoisuus.


Kuolemasta kirjoittaminen on taikauskoiselle mielelle suoranaista onnettomuuksien kerjäämistä. Ihmisaivot ovat mestarilliset keksimään syitä ja seurauksia, olemattomiakin. Kuolemasta kirjoittaminen on kuitenkin myös elämästä kirjoittamista. Kun vierestä viedään, voi joko alkaa pelätä jokaista tulevaa päivää potentiaalisena exit -kylttinä, tai tervehtiä aamua uutena puhtaana mahdollisuutena. Valitsen jälkimmäisen. On mahtavaa olla elossa. On mahtavaa voida tehdä suunnitelmia ja olettaa niiden toteutuvan. Surut, ilot, kaikki tyynni, otetaan vastaan. Joskus nekin loppuvat. Kalenterin viimeinen luukku tulee jokaiselle.



Niin, olisi tekopyhää kovasti surra ihmistä, jota ei oikeastaan juuri tuntenut. Kuolema koskettaa silti aina. Kun se lakkaa niin tekemästä, ei ole oikeastaan enää elossakaan. Pelkkä kuori ja tyhjyyttään kumiseva kurja sielu sen sisällä. Kyky tuntea ja liikuttua on voimavara ja etuoikeus.

Hyvästi siis jää, opiskelutoverini. Muistan sinut valoisana ja iloisena luonteena, ihmisenä, joka ei halunnut kenellekään mitään pahaa. Hyvää matkaa sinne jonnekin.






8 kommenttia:

  1. Kuolemaa ei tullut ajateltua, ennen kuin sai lapsia. Tällöin oman elämän tärkeys sai aivan uuden kulman. Utelias jousimies täälläkin vaikka uskonkin, että kuoleman joulukalenterin luukusta voi löytyä jotain avaruudellista säihkettä vaikka fatalisti minussa tuumiikin, että sitten ei ole mitään, kuten ei ollut ennen syntymäänikään.

    Ikävää kuolla opiskelukaverin poismenosta, kyllä se aina järkyttää mieltä, laittaa miettimään elämän haurautta ja tuo kiitollisuutta, että saa olla elossa ja omia lapsiaan paimentaa. Näitä uutisia hiljakseen alkaa tulla koko ajan enemmän ja siinä turvallisuudentunne järkkyy.

    Sydämellistä marraskuun vikaa viikkoa sinulle Nelina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se aina tosiaan turvallisuudentunnetta ravistelee ja oikeassa olet, yhä enemmän niitä ikäisiäkin tuntuu lähtevän. Tiedä sitten onko kyseessä enemmän tilastollinen fakta, vai asiaan huomion kiinnittäminen.

      Sydämellistä viikkoa sinulle myös Tiia <3

      Poista
  2. Liekö ikäkysymys, mutta itse luen aina paikallislehden kuolinilmoitukset pelokkaasti sormien välistä tiiraillen ja toivon, että en näe siellä kenenkään tutun ja/tai varsinkaan ikäiseni tai nuoremman tai pahimmassa tapauksessa lapsen nimeä, koska ahdistun niistä ihan hirveästi (ja silti luen myös sen läheisten valitseman värssyn ja pyyhin silmäkulmia). Viisaampaa olisi jättää lukematta, mutta toisaalta palsta tarjoaa myös helpotusta, jos sieltä löytyvät syntymävuodet ovat sellaisia, että on jo luontaisesti tullut aika lähteä.

    Mulla on nyt täällä raskasta/huonoa jaksoa meneillään ja blogi(t) taka-alalla. Siitä huolimatta hyvää viikonloppua Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luen! Olen tosin lukenut aina. Ja marinoin myös itseäni toisinaan niillä värssyillä. Mikähän siinäkin on, että pitää?

      Olen pahoillani, että siellä raskasta meneillään. Toivoisin niin kovasti sinulle valoa ja iloa ja ylipäätään kaikkea hyvää. <3

      Poista
  3. Voimia. Sairastelin ja oireilin kolmekymppisenä aika paljon ja jouduin pohtimaan myös elämän rajallisuutta sitä kautta enemmän kuin ehkä moni vielä siinä iässä. En olisi halunnut vielä luopua läheisistäni, tuntui että elämä oli toisaalta vasta alussa. Tosin siltä tuntuu nytkin, hieman 'kypsempänä nuorena aikuisena'. ;-) Kun löysin hengelliset asiat ripari-ikäisenä, minua ei puhutellut niinkään kuoleman todellisuus (aika harva 14-15-kesäinen sellaisia miettiikään), vaan elämän mielekkyyteen ja tarkoitukseen liittyvät kysymykset, vaikka muistan esim. pelänneeni sotaa ala-asteiässä. Kuitenkin uskon ulottuvuus on tuonut toivoa myös tähän asiaan, jonka kaikki kohtaamme: Kristus on voittanut kuoleman. Petra

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti olet jo toipunut sairastelusta.

      Ikä ja elämänvaihe antaa omat sävynsä näihin pohdintoihin. Se 14 -kesäinenkin miettii jo kaiken tarkoitusta ja rajallisuutta, mutta kuten kerroitkin, eri kulmasta. Siinä iässä on itse vielä niin "kuolematon", ettei asia konkretian tasolla ehkä kosketa. Mutta tarkoitusta miettii nuorikin. Kun aikaa kuluu, ja elämää kerrostuu, tulee mukaan uusia näkökantoja. Se oman elämän rajallisuuskin.

      Ihanaa, että saat voimaa ja lohtua vakaumuksestasi. Kaikkea hyvää sinulle. ♥

      Poista
  4. Tämä aihe on niitä, jotka koskettavat minua erityisen paljon. Mietin pitkään mitä kirjoittaisin, mutta päätin sitten lopulta rohkaista mieleni ja kirjoittaa mitä ajatuksia ja tunteita tämä postauksesi minussa herätti. (saatan katua tätä vielä)

    Mitä vanhemmaksi elämme, sitä enemmän alamme kiinnittämään huomiota ystävien, tuttujen, (tai vähän vieraampienkin) kuolemiin. Varsinkin ns. liian aikaisin täältä lähteneiden kohtalot koskettavat erityisen paljon. Tämä perustuu siis vain ja ainoastaan omakohtaisiin kokemuksiini. Toim. huom. ;)
    Olen huomannut elämännälkäni kasvaneen vuosien myötä, kuten myös kiitollisuuteni tätä ainutkertaista elämää kohtaan, mutta nämä tunteet eivät ole voimistuneet ihan itsestään, vaan monien kokemusten, menetysten ja oivallusten myötä.
    Arpapeliä tämä elämä on kaikkinensa. Esim. rahapeleissä ei minulla ole koskaan ollut onnea, josko terveyden osalta olisi toisin?!? Kuka tietää, mutta aina saa, ja pitää toivoa, sillä toivottomuus on pahinta mitä tiedän.
    Olen nimittäin kokenut sen sillä nimenomaisella hetkellä, kun lapseni laskettiin pienenpienessä arkussa syvälle kylmän ja kovan maan uumeniin. Sinä samaisena päivänä lakkasin pelkäämästä kuolemaa.
    Elämää opin rakastamaan ja arvostamaan taas uudelleen, vasta paljon myöhemmin...

    Minusta on pelkästään hyvä, että tiedostan kuoleman "läheisyyden" entistä vahvemmin, sillä sen ansiosta osaan nauttia elämästä enemmän ja vahvemmin kuin joskus nuorempana ikinä olisin edes osannut kuvitellakaan. Osaan myös arvostaa jokaista tärkeää ja rakasta ihmistä, joka elämässäni on ollut, ja on vielä tänäänkin. Huomisesta ei kukaan tiedä, joten yritän elää jokaisesta päivästä mahdollisimman suuresti nauttien, liikoja tulevasta murehtimatta. Välillä onnistun paremmin, välillä huonommin, mutta sitähän tämä elämä on, jatkuvaa oppimista, sopeutumista ja kokemuksien kartuttamista.

    Uskon ymmärtäväni tuntemuksiasi aika hyvin, joten lähetän luoksesi sylin täydeltä myötätuntoisia ajatuksia, sekä lämpöisen halauksen ♥ Valoa ja iloa luoksesi ihanainen ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä kadu. ♥

      Olet joutunut kohtaamaan asian, joka on pahinta mitä voi koskaan tapahtua, oman lapsen kuoleman. Se sotii kaikkea järjellistä järjestystä vastaan. Ja silti niin tapahtuu. Mikään pimeä ei voi olla niin pimeää. Olet varmasti kuullut kaikki kliseet ja hyvää tarkoittavat kömpelöt lohdutusyritykset, enkä siksi yritäkään nyt lähteä korulauseilemaan mitään. Sanon vain, että onneksi opit uudelleen rakastamaan ja arvostamaan elämää, en voi edes kuvitella taivaltasi siihen asti. Surua vasten oppii varmaankin tuntemaan tulevatkin ilot terävämmin. ♥

      Elämännälkä on täälläkin, ja kova. Mutta ei vain elossa pysymistä kohtaan, vaan elossa olemisen sisältöä. En juokse elämysten perässä, mutta osaan laillasi arvostaa ihmisiä ja yritän olla murehtimatta huomista. Ensimmäinen onnistuu aina, jälkimmäinen harvemmin. Vaan eipä taida meistä kukaan "valmis" olla, ennen kuin arkun kansi naulataan umpeen. Omalla kohdallani pitäisi oppia myös luopumaan näistä tunteista ja tunnelmista, joita niin vahvasti aistin ja imen puoleeni. Ihan kaikkia fiiliksiä ei tarvitsisi alkaa velloa, vaikka jonkun tutun kuolema koskettaisikin.

      Kiitos sinä ihana sielu kommentistasi, ja kiitos että jaoit kokemuksesi. Olet kultaa. ♥

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!