sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Melankoliademoni



Tämä se on ollut vuosista omituisin. Vai mitäpä pitäisit todennäköisyytenä sille, että irtisanouduttuaan vuosia äärimmäisen stressin aiheuttaneesta työstä ihminen menee ja masentuu? Kun koittaa vapaus ja kaikkinainen hengittämisen helppous? Tai en minä tiedä, masennus on ehkä sanaksi liian määrittelevä. Suomessa on muinoin käytetty mielestäni tilanteeseen osuvampaa termiä melankoliademoni. Sellainen se tuli yllättäen ja asettui taloksi.

Ensimmäiset kolme viikkoa menivät hyvin. Sitten alkoi nuupahtaminen. Jos niin olisi käynyt äkisti, olisin toki huomannut muutoksen, kenties tehnyt jotain toisin. Mutta se piru hiipi takavasemmalta ja pääsi siksi yllättämään. En jaksanut enää tehdä asioita, joista ennen sain erityistä iloa. Piirtää tai ommella ja mitä näitä nyt on. Koko ajan oli joku paikka kropassa hajalla, joka esti urheilemastakin. Vatsa oireili. Unet karkasivat monta kertaa yössä.







Kesä eteni, minä en. Tuntui että elämä jatkui ikkunoiden takana, joihin itse piirsin kalterit. Sitten alkoi tulla "niitä" ajatuksia. Olet nolla. Et osaa mitään. Teet vain vääriä valintoja. Aivan liian vanha taas lähtöruutuun. Tämä ei muutu tästä enää koskaan.
Ihmisellä on noin 60 000 ajatusta päivässä. Masentuneella ne ovat masennusajatuksia. Kymmenenkin olisi ollut liikaa.

Onnekseni tunsin Melankoliademonin temput. Tiesin etteivät olleet omia mietteitäni. Etteivät ne totta ole. Keskusyksikköni oli kaapannut jokin vaativa, joka halusi minun surevan kaikkia maailman murheita yhtä aikaa ja lomittain. Koko lomani mitan, ylikin.



En ollut sillä tavalla masentunut, kuin kirjoista luetaan. Sain itseni helposti kammettua sängystä, hoidin lapsen, kodin, koirat ja velvollisuuteni. Nauroin ja koin iloakin. Itkin kuitenkin usein, salaa ja ihan hiljaa. Ehkä siksi en halua sanoa masennus. Minulle se oli loputonta surua. Oli, mutta ei mennä vielä siihen.







Arvottomuus on ankara kaveri elää kanssa. Se nakersi toivoa ja etenkin merkityksellisyyttä, joka nykykäsityksen mukaan on suurin syy masennukselle. Ei välittäjäaineet. Ei perinnöllisyys. Ei elämäntapahtumat. Jos ihminen kadottaa elämänsä merkityksellisyyden kokemuksen, hän kadottaa itsensä. Siksi toiset ovat selvinneet aivan kammottavista olosuhteista selväpäisinä, nähneet valoa sielläkin, missä on oikeastaan vain pimeää. Ja minä en selvinnyt kaiken tämän länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä? Minullahan oli kaikki, mitä ihminen toivoa saattaa. Perhe, koti, jokapäiväinen leipä ja kelpo elämä. 


Kokeakseen elämänsä mielekkääksi pelkästään pahan poistaminen ei vielä riitä, ellei tilalle tule jotain hyvää. Se ettei enää vituta ihan joka hetki, ei tarkoita, että naurattaisi. Näin jälkeenpäin ajatellen minulla oli kova työstressi viisi pitkää vuotta. Olin elänyt vuosia ja kymmeniä aina jokin puristus rinnassani, syyt vain vaihtelivat. Kun arkinen kiire poistui, olikin yhtäkkiä aivan liikaa aikaa ajatella. Ja ajatella. Ja ajatella. Jostain kumman syystä, kun on liikaa aikaa ajatella, ajatukset eivät useinkaan ole kovin valoisia. Ne ovat niitä Melankoliademonin ajatuksia. Sen pirun kaltaisen. Siinä se olkapäällä istui ja nollaksi haukkui. Mikä oli hyvin hämmentävää.


Tein kuten aina. Itsestäni ihmiskokeen.











Yhtenä päivänä vain päätin; olen joka tapauksessa näiden ajatusten ja tunnelmieni kanssa, miksi en voisi tutkia erilaisia (lääkkeettömiä) keinoja hätistää melankoliademonia tiehensä? Samalla keksin opinnäytetyölleni aiheen. Kätevää sinänsä. Ja nyt täytyy myös lisätä heti väärinymmärryksen välttämiseksi, että vaikka itse en halunnut reseptilääkkeitä aloittaa, en mitenkään tarkoita, etteikö niistä voisi saada apua! Minä tein tämän valinnan, joku muu tekee toisen. En kehota ketään lääkevastaisuuteen.


Olen lukenut taas hyllymetreittäin tutkimuksia, kirjoja, mielipiteitä, kokemuksia, vaikka mitä. Olen vaikuttunut suoliston ja aivojen yhteydestä. Puutostiloista ja imeytymishäiriöistä. Merkityksellisen elämän merkityksestä ehkä eniten. Tein ihmiskokeen, jonka ainoa tarkoitus oli nostaa minut tästä surusta. En jaksanut enää itkeä.


* * *


Miten ihmiskokeeni sitten kävi? Se epäonnistui. Koe on nimittäin sellainen, jossa voidaan osoittaa mikä johtui mistäkin ja mikä keino auttoi. Minä vedin rohdot ja mielisulkeiset ja demoninkarkottajaiset kaikki kerralla. Lahtasin haulikolla kärpästä ja joku hauli ilmeisesti tarpeeksi raapaisi tai peräti osui. Valitettavasti en tiedä sen haulin nimeä, jotta voisin kertoa siitä eteenpäin. Ja vaikka kertoisin, jokaisella on oma melankoliademoninsa, jos sen häätämisen keinotkin. Lupaan kuitenkin postata vielä joskus joitakin ajatuksiani siitä, mikä saattoi auttaa ja mikä ei, vaikka näiden asioiden kanssa pitää aina olla niin kovin varovainen. Joku loukkaantuu kuitenkin. 



Voi tänäänkin hyvin. Olet tärkeä ja ihana. Älä anna melankoliademonin koskaan muuta väittää.









Pari hyvää ja helppoa kirjaa aiheesta. Tuoreemmat olivat kaikki ns. oppikirjoja, joten laitan nyt vain nämä. Keinot eivät kuitenkaan koskaan vanhene.  

Ilardi, Steve 2009. The Depression Cure. (Ehdoton liputus tälle, jos jaksaa lukea englanniksi!)
Furman, Ben & Valtonen, Jussi 2005, Jossakin on ilo.




2 kommenttia:

  1. Eiköhän tuo kuvaamasi tilanne ole juuri se, jolloin demonit iskevät: kun sille vihdoin on elämässä tilaa? Uskoisin että ihminen on uskomattoman sinnikäs ja sitkeä, sitä puurtaa päivästä toiseen antamatta demoneille mitään tilaa.

    Olisi kyllä kiinnostavaa tietää, mitkä ja millaiset keinot koet jollain tavalla toimivaksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, tuli kerrasta tilaa demoneille. Uskon, että kaikelle on paikkansa ja aikansa, pään resetoinnillekin.

      Postaan siitä varmaan lähiaikoina ihan oman juttunsa, lukee ken kiinnostavaksi kokee.

      Kiitos kommentistasi Marika <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!