sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Ulkopuolisuuden tunne



En ole koskaan ollut työpaikkakiusattu, joten voin vain kuvitella mikä helvetti se on. Olen silti kokenut paljon ulkopuolisuutta. Kipeimpinä näistä ovat muistot äitiyslomiltani. 



* * *



Olen miettinyt tätä paljon. Ehkä en ollut persoonana tarpeeksi räväkkä ja kiinnostava, en raivannut paikkaani hiekkalaatikkohierarkiassa, rikkonut jo muodostuneita pareja ja liittoumia. Että täältä tullaan, minäminä. Elämässä oli niin paljon muita murheita ja koko tilanteemme absurdiudessaan toinen, kuin yleensä muilla ikäisillä. Olin kovin epävarma ja se varmasti myös työnsi minua kauemmas muista. Häpesin itseäni ja köyhyyttämme. 


Jäin usein istumaan hiekkalaatikon reunalle, kun muut lähtivät kahvittelemaan toisilleen. Kelpasin kyllä minäkin, varakaveriksi vakituisen kahviparin ollessa estynyt. Kuuntelemaan juoruja hänestä, joka ei ollut paikalla. Niistä kerroista ei jäänyt mitenkään erityisen hyvä mieli.









Mietin mitä minussa oli vikana. Miksi en voi olla puhelias ja kuplivan kevyt? Miksi sytyin ennemmin ihmisyyden ymmärtämisestä ja asioiden pohdinnasta, kuin Me & I vaatteista? Miksi tunsin joukossakin olevani yksinäinen?


Lapsena olin vielä seurallinen, äärimmäisen avoin ja jaksavainen, mutta aikuisena aloin hiipua ehdaksi introvertiksi. Oikeasti? Minähän olin se, joka bussissakin höpötti tuntemattomien kanssa, enkä sittemmin saanut suutani auki mammakerhossa. Miten se on mahdollista?

En tiedä. Minulla ei ole vastausta tähän. Mutta niin vain tapahtui.



* * *



Joskus tekee mielikin jäädä sivuun. Olen itsekin kuulunut työyhteisöön, jolla oli illanistujaisia jos jonkinlaisia, mutta joihin koko talon pikkujouluja lukuun ottamatta en koskaan mennyt. En vieläkään ymmärrä miten jaksoivat aina kutsua, vähän jo vitsilläkin naureskellen, että jos nyt tällä kertaa tulisit. Tai ymmärränhän minä. Meillä oli oikeasti hauskaa töissä, vahva yhteishenki, enkä koskaan tuntenut olevani ulkopuolinen. En vain kokenut liittymisen ja ylläpitämisen tarvetta vapaallani, osin ruuhkavuosien - ja eniten työn yltiösosiaalisen luonteen vuoksi.


Ulkopuolisuus on jälleen ajankohtainen teema. Minulla ei ole enää työyhteisöä, johon kuulua, joten koen jo lähtökohtaisesti olevani erillään. Opiskelevana solahdan aika ajoin sentään johonkin ryhmään. Sitten seuraa kummallinen mutta. 
Olen opiskellut aikuisen elämäni aikana monta kertaa (vaikka lapsena vannoin, etten ikinä vapaaehtoisesti lue mitään!) ja niihin kuuluneiden harjoittelujen vuoksi sulautunut mitä erilaisimpiin porukoihin.  Joka ikinen kerta olen kuulunut kiinteästi ryhmään, löytänyt paikkani ja ihmiseni suhteellisen vaivatta, tuntenut mielihyvää kuulumisesta ja juuri näiden ihmisten tapaamisesta. Vaikka olenkin enemmän vetäytyjä ja tarkkailija, ihmisenä yleisesti suhteellisen hitaasti lämpiävä. Mutta…nyt jotain on toisin. Nyt olen tuntuu taas samalta kuin olla parittomalla äidillä hiekkalaatikon reunalla.















En tiedä onko kokemus totta, vai kuvittelenko vain. Aistin pinnan alla jotain kummallista kilvoittelua paremmuudesta, epämääräistä kommentointia, ylenkatsomista ja useita klikkiytymiä. Se voin olla minä, joka tulen vähän erilaisella CV:llä, jonka taidot ja ajatukset ovat hieman toisella tapaa hankittuja. Se voi olla näistä kummunnut altavastaajuus, jonka vuoksi sijaitsen jo lähtökohtaisesti eri asemassa, milloin yhteen kokoonnumme. Omasta mielestäni, huom. Ulkopuolisuus voi olla myös tunne, joka on täysin sisäsyntyinen ja riippumaton asiayhteydestään. Toisaalta, taas aina siitä, joka ei ole paikalla, heitetään jokin puoli-ikävä kommentti. Henkilöt vain vaihtuvat. Miten tämä olikaan niin tuttua?

Kieltämättä herää ajatus, mitähän minustakin puhutaan, jos kerran muistakin. Ei erityisen kivaa. Ensimmäistä kertaa ikinä haluan maaliin kiihkeämmin kuin olla matkalla.



* * *



Ulkopuolisuuden tunne on hyvin yleinen ajatus, joka itseasiassa enemmän yhdistää, kuin erottaa meitä. Tarkoitan tässä kirjoituksessa nyt pelkästään varsinaista tunnetta, mitenkään väheksymättä kenekään kokemusta. Ryhmästä eristäminen on yksinomaan julmaa. 

Jos otetaan joukko ihmisiä ja pyydetään itsensä joskus ulkopuoliseksi tuntevia silmät suljettuina nostamaan käden ylös, lähes jokaisen käsi nousee. Kun jälkikäteen arvaillaan montako kättä nousi, lähes poikkeuksetta arvio menee pahasti alakanttiin. Ulkopuolisuuden sijaan voisikin joskus olla hyödyllisempää pohtia mikä puhuu sen puolesta, että kuuluu joukkoon, kuin sitä vastaan. Eräs mielikuvaharjoitus on myös pohtia jokaista ryhmän jäsentä hetki ja miettiä miksi juuri hänellä voisi olla omasta mielestään syytä kokea ulkopuolisuutta. Ryhmä ei ole koskaan täysin tasalaatuinen. 








Olen pohtinut nyt lähinnä, voiko ulkopuolisuuden tunne olla myös harha ja johtua itsearvostuksen puutteesta? Jokaisella on omat vahvuutensa, mutta myös heikot kohtansa. Kukaan on tuskin pystyvä kaikissa tilanteissa ja kaikilla osa-alueilla. Hyvä minäkuva on kokonaisuus, jonka palaset eivät ole kaikki niin tasaväkisiä. Työ on aina ollut akilleen kantapääni.


Jos omissa silmissäni en ole tarpeeksi arvostettu, miten voisin odottaa muiden näkevän minut niin? Viestiikö koettu tunne altavastaajuudesta jotain ryhmälle, vai hakeudunko itse erilleen? Tulkinta tilanteesta on kuitenkin aina omani, ei välttämättä kiveen hakattu totuus. Tämä kannattaa ainakin yrittää muistaa. 



* * *



Oletko kokenut olevasi ulkopuolinen? Onko kyseessä voinut olla vain tunne tai vääristynyt tulkinta? Mikä sinua on auttanut siinä tilanteessa? Olisi kiva kuulla kokemuksiasi aiheesta. 






9 kommenttia:

  1. Sinä kirjoitat niin osuvasti, Nelina, tunteesta, joka on äärimmäisen tuttu.

    Olen oppinut sen kanssa elämään, ulkopulisuudentunteen. Olen omimmillani pienissä ryhmissä, illanvietoissa, joissa on muutama ihminen. Isoissa ryhmissä tulee pelko ja paine.

    Sillä on varmasti jotain tekemistä itsetunnon kanssa.

    Osaan heittää läppää, vitsailla, olla sosiaalinen, muta koskaan en koe kuuluvani täysiin joukkoon, jollei kyse ole pienestä itsevalitsemastani porukasta. Olen oppinut sen hyväksymään ja - tosiaan, kuten sanottu - elämään sen kanssa.

    Onhan se aika surullista, jos suuri osa ihmisistä kokee olevansa ulkopuolisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, lisätäänpä ne puuttuvat kirjaimet ;-)
      O - sanaan ulkopulisuudentunteen ja
      T - sanaan muta!

      Kiitos ja anteeksi

      Poista
    2. En edes huomannut puuttuvia kirjaimia! :D

      Luulen myös, että sillä on tekemistä itsetunnon kanssa, mutta sitten heitänkin ihan villin idean. Poimin kommentistasi yhden mielestäni oleellisen kohdan. Kerrot ettet kuulu joukkoon, ellei kyseessä ole pieni ja itse valittu porukka. Ehkä kyse ei ole pelkästään ryhmän suuruudesta, vaan enemmänkin sen "komponenteista"; suurinta osaa ei ehkä edes tunne.
      Luulen, että ihmisellä on jotenkin sisäsyntyisesti tarve kuulua ensisijaisesti pieneen yhteisöön, jossa voi olla jokseenkin varma yhteenkuuluvuuden tunteesta ja kaikkien samanhenkisyydestä. Silloin on mahdollista, ettei kukaan ala sooloilla, tai sen sooloilut on kaikkien hyvin tuntemia. ;) Välttyy ristiriidoilta ja energiaa jää yhdessä toimimiseen sen varuillaan olon sijaan.

      Mitä tiiviimmin ryhmän jäsenet on sidoksissa toisiinsa (esim. perhe), sitä pienempi ryhmä todennäköisesti on. Että löytyisikö se jotenkin tuolta kautta se tunne, koska en ole - käsi sydämellä - koskaan kuullut kenenkään vielä sanovan olevansa kuin kotonaan isossa joukossa, tai sellaisessa jossa on pääosin tuntemattomia. Uskon tässä olevan tietenkin isoja yksilökohtaisia eroja, mutta tavallaan lähtökohta vois olla jotain tähän suuntaan? Tunne on äärimmäisen surullinen, mutta jos se on enemmänkin oama sisäinen tunne kuin fakta, sille täytyy yleisyydessään olla joku järkevä selitys.

      Että ehkä meissä ei ole mitään "vikaa", meidän aivot vain toimii niin kuin niiden pitää, energiatehokkaasti ja ristiriitoja vältellen. <3



      Poista
  2. Kirjoitat jälleen kerran myös minulle erittäin tutusta tunteesta, ja hyvin kirjoitatkin, kuten aina.
    Viihdyn pienissä ja erityisesti tutuissa porukoissa (olen tästä joskus postannutkin), mutta isommissa tapahtumissa, joissa enimmäkseen itselleni vieraampaa porukkaa, vetäydyn syrjään ja monesti tekee mieli vaan poistua paikalta. Olen miettinyt mistä tämä johtuu, sillä olen kaikkien minut tuntevien mielestä sosiaalinen, puhelias, iloinen ja huumorintajuinen, jopa hauska tyyppi.
    Osittain ainakin uskon ulkopuolisuuden tunteen johtuvan huonosta itsetunnostani. Tutussa porukassa tiedän että minut hyväksytään juuri tällaisena kuin olen, mutta vieraampien edessä minusta tulee lähes tuppisuinen sivustaseuraaja, mitä läheiset eivät meinaa millään uskoa :D
    En oikein edes tiedä mitä pelkään. Sitäkö että muille selviää millainen oikeasti olen? Että lauon jotain epäsopivaa tai tyhmää suustani? Että muille selviää miten "köyhää" ja vaatimatonta elämää kipparini kanssa elämme? En todellakaan tiedä. Sitäpaitsi olen jo useamman vuoden ajan elänyt hyvin pitkälti juuri sellaista elämää, jollaista haluankin elää. Ei minulla pitäisi olla mitään hävettävää tai pelättävää, mutta silti sulkeudun kuoreeni kuin simpukka ;)
    Olisihan se aika mukavaa, jos osaisi olla rohkeampi ja itsevarmempi kaikissa tilanteissa, mutta epäilen että jatkan elämääni ns. oman tieni kulkijana ja hieman outona otuksena jatkossakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä myös yksi tuppisuu, hep!

      Täysin yksiin taas menee. Minäkin olen se hauskaksi sanottu läpänheittäjä ja tilannekoomikko, mutta autappa armiasta, kun tulee väkipaljous. Eikä sen paljouden tarvitse olla edes erityisen paljon, riittää kun ovat vieraita. Sitten mietin kuitenkin tätä; mitä huonoa on siinä, että on tarkkailija? Jos nyt ihan oikeasti mietitään, niin rasittavimpia ovat ihmisinä he, jotka ottavat tilan ns. heti haltuun. Ovat isosti esillä ja äänessä, puhuvat puhumisen vuoksi ja vievät tilasta kaiken hapen.

      Haaste tuleekin siinä, miten siirtyä tarkkailijan osasta pois? Muuta kuin lähtemällä paikalta, joka yleensä on se ensisijainen vaihtoehto mielessä.

      Ja sitten juuri tuo! Että lauon jotain epäsopivaa ja tyhmää suustani. Been there! Tästä on niin paljon kokemusperäistä tietoa kertynyt, että yleisesti ajattelen olevan parempi, jos tosiaan tarkkailen tilanetta sivusta. Tuo tyhmän laukominen ei nyt varmasti sinullakaan liity siihen, että ei ymmärtäisi tilannesidonnaisuutta (pieruvitsillä sisään väärässä paikassa), vaan ylipäätään että näyttää / kuulostaa tyhmältä tai möläyttää jotain. Ainakin itselläni tilanteissa, joissa jännitän, käy väistämättä niin. Sitten mietin jälkikäteen että mik-si?

      Ei. En halua miettiä jälkikäteen, eli olen ennemmin hiljaa. :D

      Ja luulen ymmärtäväni erittäin hyvin tuon, että vaikka itse on hyväksynyt täysine elämänsä tavan, tai ettei häpeile tai pelkää, sen levittäminen muiden eteen ei aina ole ihan yksinkertaista. Ihmiset tietämättäänkin kilvoittelevat asioilla, jotka on aika käsittämättömiä.

      Olishan se mukavaa joo, mutta jatkellaan näin. <3

      Poista
  3. voi miten tuttua!
    Höpöttelen, juttelen, olen mukana ja aktiivinenkin, mutta silti koen aina olevani jotenkin ulkopuolella, jääväni paitsi tai pois jostain. Että muut puhuvat ja ymmärtävät asioita joissa en ole mukana, joista en tiedä, ole kiinnostunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alleviivaten, kaikki kohdat kommentistasi. Jotenkin niin nerokkaasti tiivistetty näkökulma, että tähän on kovin hankalaa mitään järjellistä lisätä. Olenkin tylsä ja "sitatoin".

      "Että muut puhuvat ja ymmärtävät asioita joissa en ole mukana, joista en tiedä, ole kiinnostunut."

      Se voi olla ihan juuri näitä kaikkia myös, vaikka ei olisikaan edes "nolaan itseni" ajatusta takana. Siksi myös syntymäsosiaaliset ihmiset voi vissiin kokea olevansa ulkopuolella.

      Poista
  4. Mietin, että mitenköhän osaisin tämän oman, tekstistäsi mieleen tulleen kokemukseni selittää lyhyesti.. En varmaan mitenkään, mutta yritän :).

    No, jokatapauksessa olen työpaikallani nykyään (tai siis jo viimeiset reilut 5 vuotta) yli 90% ajasta yksin vailla ainuttakaan työkaveria, jonka kanssa jutella, vaihtaa ajatuksia/ideoita, pähkäillä eteentulevia ongelmia, mahdollisesti jutella muustakin elämästä tai edes juoda kupillisen kahvia. Ja samaan aikaan tuntuu, että vähän samaan tapaan kuin aiemmin mainitsemaani kuvitteellista uraohjuksen onnistunutta ja onnellista vaihdosta himmelintekijäksi, media pursuaa artikkeleja siitä, kuinka hyvä työyhteisö on ihmisen tärkein voimavara. Tai kuinka mainoksissa yhtenäisenä porukkana joogaretriittiin tai eräretkelle maailman mahtavimman työnantajan ansiosta ja kustantamana päätynyt työntekijäjoukko hehkuttaa sitä, kuinka heillä on maailman paras työpaikka. Niitä sitä sitten aidosti kateellisena katselen yhdelle hengelle ihan liian isossa toimistossa sen yksinäinen kahvikupposeni äärellä ja mietin, että miltähän tosiaan tuntuisi tehdä töitä inspivoissa ympäristössä ja -porukassa.

    Hyppii nyt vähän aikajanalla hassusti tämä stoori, mutta jokatapauksessa suoritin oman työni ohella Sisustusalan ammattitutkinnon ja pian sen jälkeen päätin perustaa sivutoimisen toiminimen ja vuokrata sille tilat läheisestä Yrityskeskuksesta, jossa oli jo ennestään vuokralaisina varmaan parisenkymmentä eri alojen yrittäjää. Kaunis ajatukseni oli, että siellä on omasta takaa porukka, jonka kanssa käydä kahvilla ja lounaalla ja vaihtaa ajatuksia. Etenkin kun tunsin osan porukasta ennestään ja osankin jollain tasolla tiesin.

    Vaan kuinkas sitten kävikään? Kun monien vastoinkäymisten jälkeen sain pikkuruisen toimistoni rakennuksen ylimmässä kerroksessa valmiiksi ja menin ensimmäistä kertaa rakennuksen aulassa olevaan kahvilaan, tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin kertaakaan omassa oikeasti yksinäisessä varsinaisessa työpaikassani. Kaikissa pöydissä kävi iloinen puheensorina ja kaikki kyllä noteerasivat tuloni, mutta kukaan ei pyytänyt pöytäänsä istumaan, vaan kaikilla tuntui olevan se oma porukka koossa. Siinä sitten aikani pyörin vaivaantuneena kahvimuki kädessä ja päätin lopulta kävellä sen kanssa yläkertaan omaan yhden hengen toimistooni ja tunsin oloni tosi surkeaksi. Eli se, että ympärillä oli ihmisiä, ei poistanutkaan yksinäisyyden tunnetta, vaan tunsin oloni täysin ulkopuoliseksi. Siitäkin huolimatta, että kukaan tuskin teki sitä tahallaan, vaan ehkä siellä oli totuttu reippaaseen oma-aloitteisuuteen, jota en osoittanut ja se varmaan tulkittiin niin, että haluankin olla yksin.

    No, se tarina päättyi muutenkin niin, että sille ei oltu onnellista loppua alunperinkään povattu, mutta ei siitä sen enempää.
    Halusin vaan ehkä eniten sanoa, että ymmärrän hyvin (jälleen), miltä susta on tuntunut/tuntuu.

    Joskus luin jostain sellaisen vinkin, että jos kammoaa tilaisuuksia, joissa on paljon ihmisiä ja erityisesti ennestään tuntemattomia, kannattaa koittaa olla paikalla ensimmäisenä tai ainakin ensimmäisten joukossa. Silloin ei joudu niin kiusalliseen tilanteeseen kuin jos tulee paikalle sellaiseen hetkeen, että kaikki muut jo tuntuvat tuntevan toisensa ja itse haluaisi omassa sisääntulossaan haihtua näkymättömiin.

    Saikohan tästä nyt taas mitään tolkkua. Mutta siis I so feel you Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikein hyvin sai tolkkua, kiitos lämmin kun jaoit tämän. <3

      Ja I so feel you back. <3 Aidosti kadehdin täällä niitä lehtijuttuja minäkin, olisi vain niin parasta kuulua mahtavaan työporukkaan. Olisi toki kiva saada tehdä ylipäätään sellaista työtä, josta tykkää, mutta ne vähemmän tykätytkin saavat ihan omaa potkua kivoista työkavereista. Tuntuu, että joka tuutti on täynnä vain onnistujia ja menestystarinoita. Entäs yksinpuurtajat?

      Nyt saattaa kulua päiviä, että puhun vain miehen ja lasten kanssa. Sanon korkeintaan kaupassa kassalle "hei" ja "neljä muovipussia" (ja nyt joku sanoo, ettei niitä pusseja saa ostaa). Mutta pointtina, olisihan se kiva höpötellä joskus, kuten edellisellä työpaikalla. Oli naurua ja syvällistä, sopivassa sekamelskassa. Yhteys. Mutta koska lähdin vapaaehtoisesti, todistan ainakin itselleni väitteen, ettei pelkästään kiva porukka riitä. Vaikka kuinka jälkikäteen kaipailisi...

      Ja sitten tuo kahvilaepisodi! Voi miten kirvelevän tuttua ja niin kävi sydämeen tuo mitä surkein tunne. Ihan samalla tavalla hieman eri kontekstissa on käynyt minullekin ja käy välillä edelleen, kun lähipäiville opinnoissani menen.
      Olen jälkikäteen juuri pohtinut samoja, että tuskin kukaan tahallaan ja olisinhan minäkin voinut lähestyä. Olla jotenkin aktiivisempi ja näyttää olevani kiinnostunut. Sitten mietin myös, että mitä jos se porukka oli odottanut omaa "sisäpiirin" tapaamistaan ja minä sen menen sitten pilaamaan änkeämällä seuraan? Sellaistakin oli joskus, etenkin sairaalamaailmassa, kun harjoitteluja tein. Piti vähän katsoa ketkä tykkäsivät "pariutua" ja mennä syömään kaksin tai kahvitella pienessä porukassa. Jos ei saa selvää vinkkiä liittyä seuraan, ennemmin vetäydyn. Ymmärrän niin hyvin, että joku voi haluta jakaa henkilökohtaisiakin asioita, eikä kenen tahansa korville. Että tässä on monta monessa, tunne kuitenkin sama ja tosi.


      Todelle hieno vinkki! Otan käyttöön, jos nyt joskus vielä tarvetta ilmenee. :D

      ( Olen muuten pyöritellyt yrittäjyyttä nyt kantilta jos toiseltakin, ja kieltämättä yksi huonoista puolista on juuri työn yksinäinen luonne. Vaikka kuinka asiakastyötä olisikin).

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!