maanantai 23. syyskuuta 2019

Ruma



Iltasanomissa vietettiin juuri oon hyvä näin -teemaviikkoa, jossa käsiteltiin nuorten ulkonäköpaineita, jopa omakohtaiseksi koettua rumuutta. Aihe on tärkeä ja surullisen ajankohtainen joka tuutin suoltaessa yhä röyhkeämpää kuvankäsittelyä täydellisen elämän kilvoittelussa. Tämä ei mitenkään koske ainoastaan haavoittuvassa iässä ja epävarmuuden matalassa lätäkössä siihen hukkumista pelkääviä nuoria, vaikka ikä tuokin tullessaan suhteellisuudentajua ja yleensä ihan uusia murheita.

Kuka tahansa voi kokea olevansa ruma. Ikään, sukupuoleen, kokoon tai totuuteen katsomatta. 




Randomisti valittua sälää mitenkään toisiinsa liittymättä. 





Sitten muutaman miete. Entä jos on oikeasti ruma? Kuka lopulta määrittelee kokeeko joku ulkonäkönsä liioitellun kamalaksi, vai onko hän oikeastaan vain realisti? Saako ulkonäköään surra?



Kun kaivan kahdeksannen luokan luokkakuvan ja yritän kuvailla silloista minää nyt aikuisen lempeydellä, en saa aikaan kuin vaivalloista pihinää. Minun pitäisi ottaa lasit pois ja sammuttaa valot ja silti ymmärtäisin riipivän hyvin miksi olin huutelun kohteena. Toteamuksessa ei ole vähäisintäkään itsesääliä tai vääristynyttä ajattelua. En vain ollut kaunis lapsi missään kohtaa, edes tavanomainen, ja sillä piti pärjätä. Kasin luokkakuva oli kaikin tavoin pohjanoteeraus, eikä liian vahva ja kova meikki väärillä väreillä ainakaan korostanut parhaita puolia.


Iltaisin ennen nukahtamista hellin ajatusta onnettomuudesta. Heräisin sairaalassa jossa minulle olisi jouduttu tekemään uudet kasvot. Voi miten ikävää
Lapsenmieleni ei tietenkään nähnyt kiristäviä arpia tai kasaan parsittuja kasvoluita. Mutta se ei myöskään nähnyt taivaita hipovaa täydellisyyttä, häikäisevää kauneutta ja jalometallin kovaa itseluottamusta. Se halusi vain näyttää edes vähän nätiltä. Sellaiselta, jolle ei huudeltaisi. Sellaiselta, josta ei sanottaisi; toi on niin ruma, ettei tule koskaan saamaan miestä. 

Se halusi edes upota massaan. Aika kohtuullinen toive, sanoisin.















Inhosin itsessäni oikeastaan vain kolmea kohtaa. Kasvoja, hiuksia ja vartaloa. (Sarkastinen naurahdus.)

Olinko siis pinnallinen? Oliko arvomaailmassani jotain vikaa? Nykyään sillä ulkonäöllä olisin ihan Ok, korkeintaan vain persoonallinen. Perustaisin oman kanavan ja tekisin outoudesta taiteen. Tai ainakin kertoisin sille murheelliselle tytölle, että aikasi tulee vielä. Siinä kolmekymppisenä puhkeat kukkaasi, ja sitä kestää kymmenen pitkää vuotta. 

Koska valokuvat eivät vääristele.



* * *




Katsoin hiljan dokumentin dysmorfisen ruumiinkuvan häiriöstä. Tämä tarkoittaa selkokielellä tilaa, jossa henkilö on vakuuttunut olevansa vaikkapa huomattavan ruma. Häiriö voi kohdistua mihin tahansa yksittäisen kehon kohtaan tai koko olemukseen. Anorexia nervosa lienee yleisesti tunnetuin esimerkki. Vaikka varsinaista sairautta ei olisikaan, tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista naisista inhoaa jotain itsessään. Tavalliset, ihanat, viisaat ja arvomaailmaltaan terveet naiset. 

Kuinka moni näkee itsensä kokonaisuutena tuijottamatta yksittäisiä, ehkä kuvitteellisiakin epäkohtia?



Olisi niin helppoa leimata itsensä rumaksi kokeva itsekeskeiseksi. Valitettavasti tunne on kokijalleen totta ja siihen liittyy ahdistava ajatus omasta vastenmielisyydestä. Varsinainen ruumiinkuvan häiriö on pakko-oireista, eikä siihen sairastunut ole sen pinnallisempi kuin kukaan muukaan. Aivan kuten ei 90 kertaa päivässä käsiään pesevä tee niin vain koska on arvomaailmaltaan varsin läpikuultava. Pakkoajatukset ovat nimensä mukaisia, kohdistuvat ne sitten ulkonäköön tai johonkin muuhun. Peilien täydellinen välttely, tai niihin tuntikaupalla tuijottaminen ei ole kenenkään varsinainen arvovalinta.


Joskus sitä on ihan mukiinmenevä, laitettuna paikoin kai ikäisekseen nättikin. Mutta sitten on niitä paskapeilipäiviä, jolloin Sisäinen Kriitikko ilkkuu. Kuulostaako tutulta? 
Ulkonäkö on jotain, josta ei saisi valittaa ja masentua. Pitäisi olla parempaakin tekemistä, ylevämpiä tavoitteita ja vahvempaa itsetuntoa. Miksi on täysin eriarvoista kertoa inhoavansa leukaansa, kuin vaikkapa Juhani Palmun latomaalauksia? Esteettisiä makuasioita kai molemmat, toista ei vain saisi tunnustaa ääneen. 













Olen katsellut läheltä erästä vääristynyttä peilikuvaa, enkä nyt viittaa itseeni.


Höpö, höpö, sinun reisissäsi ole grammaakaan liikaa rasvaa. Nenä on ihan täydellinen. Hampaat suorat. Moni nainen antaisi mitä vain noista hiuksista, en käsitä miten voit olla niihin tyytymätön?

Syystä olen vakuutellut minäkin. Hän on upea ja ihana! Ja hyvin ahdistunut. Kun peilikuva jostain syystä pahasti vääristyy (eikä sen syyn tarvitse olla mitenkään erityisen raadollinen), ihminen lakkaa uskomasta muita kuin omia tulkintojaan. Koska kyse on pakkohäiriöstä, oireilun ympärillä hääriminen vain pahentaa oireilua. Muiden sanomiset eivät auta. Itsekriittisyys lähtee aina sisältäpäin. 


Liioitellun rumaksi kokeva kiinnittää olemukseensa huomiota järkyttävän paljon, jopa noin 80-90 % ajastaan, kun normaalisti suhdeluvun pitäisi olla toisinpäin; ulkomaailmaan valtaosa ja omaan napaan vain ohut siivu. Normaaliuden vakuuttelu vain ruokkii tätä prosentuaalista vinoumaa, parhaiten läheistä auttaakin yrittämällä kiinnittämällä tämän huomio muuhun. Paha vain, että se harvemmin onnistuu. Ainakaan kovin pitkäksi aikaa. 











Valehtelisin, jos väittäisin etten koskaan ajattelisi ulkonäöstäni negatiivisesti. Julkisessa instassani ei ole profiilikuvaa lukuun ottamatta kuvia minusta, yksityisessä facebookissakin sama naama roikkuu yleensä kuukausitolkulla. Ehkä se johtuu kuvataiteellisista harrastuksista; oman naaman katselu nyt vain ei kaltaistani esteetikkoa innosta. Toisaalta, ehkä syytä on myös tässä; peilikuva on yhä kiihtyvällä tahdilla alkanut näyttää vieraalta, etenkin yllättäen eteen tulevat. Kuka on tuo vanha nainen…? 


En erityisesti pidä shoppailusta, koska sovituskopit. En voisi perustaa omaa YouTube kanavaa, vaikka ihan koomisia videoita olenkin onnistunut kuvaamaan. En oikein osaa selittää miksi itsensä katsominen on välillä niin hankalaa, vaikka ei peilikuvaansa varsinaisesti inhoaisikaan. 

Onko minulla siis kuitenkin dysmorfinen häiriö tai arvomaailmassa jotain vikaa? Väittäisin että ei. Vaikka mikä tahansa ulkoinen puute välillä kuinka ärsyttäisikin, sen ajatteleminen on vain yksi aivastus avaruudessa. Kannan tomumajani sen ansaitsemalla arvostuksella. Hymyni on toivottavasti valaissut monet kasvot ja vartaloni lohduttanut lämpimällä halauksellaan. Pyrkimys kaikessa hyvään ja ymmärtämään erilaisia todellisuuksia on kauneutta, jota ei edes rahalla tai kirurgin veitsellä saa. Ulkonäkö on ehkä käyntikortti, mutta itse yrityksestä se ei kerro juuri mitään. 

Aina voisi olla kauniimpi, lahjakkaampi, rohkeampi ja vartaloltaan kerrassaan upea, mutta ei ikinä enää nuorempi. Ehkä siksi samaa matkaa peilikuvan rapistumisen kanssa tulee korvien väliin kosolti uutta materiaalia, jolla jaksaa tarkastella muuttunutta tilannetta sen ansaitsemalla lempeydellä ja pitkmielisyydellä. SIksi voi ja saa olla hyvä myös näin. 









Ja vielä lopuksi ja lohduksi. Jos kaksikymmentä ihmistä menee taidenäyttelyyn, he tuskin kaikki nimeävät saman teoksen suosikikseen. Jokainen ihminenkin on jollekin kaunis. Miksi siis kyseenalaistaa kenenkään makua?



* * *




MItä ajatuksia ulkonäkö tai tämä kirjoitus sinussa herättää? Oletko tyytyväinen peilikuvaasi? Onko suhtautuminen siihen muuttunut ajan myötä? 





4 kommenttia:

  1. Olen nykyään kasvoiltani niin ruma, etten katso peiliin, enkä suostu valokuvaan.
    Vartaloltani olen niin kauhea, etten lähde kotoa, kuin silloin kun on ihan pakko.
    Hiukset, hampaat jne. en edes halua ajatella.
    Ja tietenkin kaikki se minkä ikä on tuonut tullessaan, eli ei ainakaan mitään hyvää.
    Ärsyttävintä tässä on se ettei näin ole ollut aina, Olen ollut luonnollisella tavalla kaunis(siis suihkun raikkaana) ja haluttava. Siitä kaikesta ei ole mitään jäljellä.
    Yritän vain olla ajattelematta ja puhumatta siitä. En tiedä mikä sai minut kirjoittamaan tämän kaiken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä miltä sinä näytät, enkä halua mitenkään väheksyä kokemustasi ja tunnettasi tästä. Koska kirjoitit noin, varmasti myös tunnet noin. Se on surullista.

      Minusta on erityisesti surullista, ettet halua lähteä kotoa kuin pakon edestä. Mietin, mikä siinä mahtaa olla pahinta sinulle? Käsitys itsestäsi, vai oletettu käsitys muiden ajatuksista ja katseista sinua kohtaan? Koska usein itsehäpeä on sisäsyntyistä, eikä edes kiinni siitä, miten muut meidät näkevät. Totuus se ei ole kuitenkaan.

      Olet ollut kaunis ja haluttava, ja kerrot sen kaiken menneen. Tiedätkös, minä en kaikesta huolimatta usko sen todella menneen. Jos et ole haluttava ja kaunis enää omissa silmissäsi, se ei tarkoita etteikö kukaan muu haluaisi sinua. En tiedä millainen suhde sinulla on vaikkapa puolisoosi, enkä missään tapauksessa tarkoita nyt juuri teitä, mutta ihan yleisellä tasolla sanon tämän. Joskus juuri hän, jonka pitäisi tukea ja tehdä ikääntymisen muutoksista edes piirun verran siedettävämpiä sopeutua, onkin pahin mahdollinen rinnallakulkija. Olen kuullut miehistä, jotka kommentoivat puolison ulkonäköä todella inhottavasti ja "kuolaavat" nuorempien perään esim TV-ohjelmissa tai lehtijutuissa. Sellainen on yksinomaan sairasta, eikä kenenkään tarvitse sitä sietää. Kaikki me vanhenemme ja muutumme.

      Toivon, että hetken kuitenkin ajattelisit niin, että voiko kyseessä olla jokin muu, kuin ihan kiveen hakattu tosi? Voiko kyseessä olla oikeastaan vain muuttuneeseen peilikuvaan sopeutumisen hankaluus, tai jonkun ihmisen typerä mielipide? Jos olet ollut kerran kaunis, en mitenkään usko että muuttuisit edes ikää myöten rumaksi. Sitä eivät vuodet, synnytykset, maan vetovoima tai mikään kokonaan pois ota.

      Lämmin halaus iltaasi. <3

      Poista
  2. Luin tuon yllä olevan kommentin ja jotenkin kaikki mitä olin aikeissa kirjoittaa, tuntuu väärältä ja pinnalliselta. Sillä allekirjoitan tekstisi. Olen aina osannut nähdä kaikki ne epäkohdat, hyviä en ikinä. Joskus voin ajatella, jos on onnistunut kuva, että tuon sekunnin olin ok, mutta muuten kyllä ruma. En tiedä mistä tälläinen nurinkurinen omakuva kehittyy, että on aivan liian ankara itselleen. Raskasta ja surullista.

    Yllä olevalla haluaisin sanoa, en tiedä meneekö metsään, mutta kaikilla meillä katoaa jossain kohden se nuoruuden kauneus, kroppa ja kasvot vanhenevat ja ulkonäkö kadottaa merkityksensä ja ilo tulee muista asioista. Tämä on osittain jopa vapauttavaa, sillä ulkonäkökeskeisyys hellittää. On ihanaa olla ollut haluttava ja rakastettu ja se on kuin hylkäys, jos enää ei ole tätä jollekin. Voisiko tämä rumuuden tunne johtua tuosta. Vaikea on sanoa tähän mitään, mutta tuli surullinen olo. Voimahalaus. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on niin monisyinen aihe. Paljonko kukaan ylipäätään uskaltaa jakaa omista "paskapeilipäivistään" vaikuttamatta pinnalliselta? Ajassa, jossa pitäisi olla niin kovin vahva itsetunnoltaan kaiken epävarmuuden ollessa lähinnä heikkoutta, vaikka se onkin vain inhimillistä. Kyse on myös juuri mainitsemastasi itseankaruudesta. Kun aina olisi jotain fiksattavaa ja johonkin yllettävää. Jokainen meistä on myös olemassa toisten ihmisten ajatuksissa ja katseissa. Hyväsksyvät, rakastavat katseet ja kosketukset ovat siksi niin tärkeitä ikään, ulkonäköön tai ylipäätään mihinkään määriteltävään katsomatta. Joten samaa surullisena kommentoineen kohdalla mietin mietin, kuin varmasti sinäkin Tiia. Voisiko rumuuden tunne johtua juuri tuosta hylkäämisestä?


      Suloista sunnuntaita Tiia <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!