keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Irtisanoutuminen ja tyhjän päälle jääminen



Kuvittele tilanne, jossa heräät joka arkiaamu vihaamaan kellonsoittoa. Kuvittele työmatka, jonka kilometrit mietit kuinka pitkän palkattoman talous kestää tai mistä saisi edes vähimmällä kivulla pisimmän sairausloman. Maalaa mieleesi ensimmäiset tunnit, joissa ärtymys laantuu lannistukseksi, lannistus täydelliseksi alistuneisuudeksi, joka alkaa hiljalleen nousta kohti toiveikasta iloa kahdeksan tunnin laahustaessa kohti loppuaan. Mieti ajatuksiasi, jos muistaisit tänään olevan jo keskiviikko, mutta onkin tiistai. Kuvittele kaikki tämä, ja että teet silti työsi aina hymyillen ja hyvin, moitteettomasti, jopa kiitettävin tuloksin. Tai ehkä sinun ei tarvitse kuvitella. Ehkä tämä on myös sinun todellisuutesi.




Pelko työkaverina


Tein viisi vuotta työtä, joka oli kyllä opettavaista ja antoisaa, mutta sitäkin kuluttavampaa. Elin jatkuvasti jaksamiseni äärilaidoilla, työn rytmi, sisältö ja etenkin työhön liittyvät riskitekijät kuormittivat uskomattoman paljon. Pelko on työkaverina mitä uskollisin. Se ei vaihtanut paikkaa tai osastoa, se oli ahkera ja istui joka aamu odottamassa työpöytäni vieressä. Se osoitteli ovea ja hälytysnappia ja kuiskaili ”sen painamisesta menee vielä monta minuuttia…”

Otin beetasalpaajan. Ja sitten ensimmäisen asiakkaan.



Joku toinen ei ollut moksiskaan. Sitten oli monta kaltaistani. Toiset ymmärsivät lähteä itse. Jotkut jäivät ikuiseen viikonloppu – työ – sairausloma – työ – loma – työ -kierteeseen, jossa työtä oli käytännössä yhtä paljon kuin sen välttämistä. Sellainen varmasti kuormittaa jopa pelkoa enemmän, olla silmätikku ja piikki johdon kantapäässä.


Sairastuin suorittamisesta. Lähdin töihin, vaikka joskus itkin matkalla. Kärsin unettomuudesta, ahdistuksesta ja vaikeista migreeneistä, jotka kestivät kolme päivää kerrallaan. Välilevyn pullistuma niskassa teki työstä paikoin helvettiä. Silti pusersin hymyn kasvoilleni joka ikinen aamu. Sain kiitoksia ja kehuja ja olin hyvin pidetty asiakkaiden puolelta. Pelkäsin heitä, vaikka se ei näkynyt minusta. Tai en tietenkään kaikkia. Sitä sekakäyttäjää, joka kertoi selvittävänsä missä asun, vaikka minulla ei ollut asiansa kanssa mitään tekemistä. Raivostunutta vakiasiakasta ja sitä pariskuntaa, jotka tappelivat aina. Nimeäni lastensuojeluilmoituksessa. Ollapa Liisa tai Anna tai edes Korhonen.


Tuijotin kuilua, kunnes se tuijotti minua. Irtisanoin itseni ja kevenin ainakin puolet.








Kolme ensimmäistä viikkoa oli ihanaa! Sitten putosin ensimmäisen kerroksen. Muutaman viikon päästä toisen. Kolmannen. Koko suojaverkkoni läpi. Lopulta makasin pohjassani ja mietin mitä minä oikeastaan olen? En ollut työtön, kiitos fyysisten vajavaisuuksieni ja kuukausien sairausloman. Mutta minulla ei ole mitään mihin palata.

Jossain kohtaa keksin alkaa katua päätöstäni. Olisiko pitänyt sittenkin jäädä? Jos vain olisin sinnikkäästi yrittänyt, olisinko kuitenkin jaksanut? Mikä siinä nyt oli niin mahdotonta muka. Minähän taisin työni täydellisesti, osasin ohjelmat ja lakipykälätkin. Olin hyvä.
Mitä minä nyt olen?

Oli järkyttävää huomata todeksi vanha sananlasku; tuttu helvetti on parempi, kuin tuntematon taivas. En osannut tehdä taivaallani mitään. 




Työ on osa identiteettiä


Asentaja, myyjä, kotiäiti, yrittäjä, arkkitehti, lääkäri, ohjelmoija, lentokapteeni, lehdenjakaja ja lastentarhan opettaja. Kun tapaat uuden ihmisen, kysytkö mitä hän tekee työkseen? Ammatti antaa meille runsaasti vinkkejä ihmisestä, jotka tulkitsemme auttamatta oikeiksi. Jos ihminen on valinnut jonkin alan, opiskellut sitä, luonut uran tai ainakin mittavan taipaleen tietyllä nimikkeellä, se varmasti antaa vastauksia tiettyihin kysymyksiin. Mutta joskus itse työ tai edes ammatti ei kerro tekijästään mitään. Joillekin aloille ajaudutaan. Joistakin unelmista luovutaan.



Työ on kiistatta osa ihmisen identiteettiä. Mikä tahansa on, jos sitä tehdään leijonanosa valveillaolosta ja elämästä. Koko kuva se ei koskaan ole. Onko siivoojan kotona aina siistiä? Rakastaako laitoskeittäjä maksakastiketta? Onko työttömällä toimettoman identiteetti? Entä jos ei ole töissä eikä työtön?


On paljon helpompi rakentaa vahvaa uraa, jos tietää edes suunnilleen mitä haluaa, kuin että mitä ei ainakaan. Toisille tieto valkenee jo varhain, lapsuudessa jopa. Omaani odottelen. Tekeekö yksi tilaustyö kuvataiteilijan, jos ei ole siihen koulutusta? Tuskin voi kutsua itseään kirjailijaksi, jos ainoat julkaistut tuotokset ovat novellikilpailuissa. Ehkä olen opiskelija, käsillätekijä ja päällä pohtija. Se rohkea tyhjäänhyppääjä, josta ei ole mitään kirjoitettavaa naistenlehtiin. 

Minulla on suuntaviivoja ja sitten niitä suttuisia kuvia. Yritän tulkita hukka-askeliani ja nähdä niistä kokonaisuuden. Yritän löytää vaihtoehtoja rivien väleistä ja hukata sivut kokonaan. Olen yrittäjä ilman Y-tunnusta. Ehkä sekin on erään lajin identiteetti, ettei määrittele itseään tekemisen vaan olemisen kautta.



Kun tarpeeksi harhailee, uskoo vahvemmin tarkoitukseen. Ihmismieli toimii niin. Etsii lakkaamatta syitä ja seurauksia, koska ei olisi lajina muuten selvinnyt. Kun syö tätä kasvia, kuolee. Kun teroittaa nuolenkärjen näin, saa paremmin saalista… Joskus iskee musertava ajatus, mitä jos näin vain kävi, koska kaikki onkin sattumaa. Ja että ihminen kokee kaiken järjestyvän ja elämän kantavan vain koska sopeutuu lopulta vallitsevaan todellisuuteen. Olen saanut elää monta elämää yhden aikana. Oli sillä sitten tarkoitus tai ei, aika mahtavaahan se on.




Mitä minä opin tyhjän päälle jäämisestä


Jos hyppää tyhjään vailla mitään suunnitelmaa, seuraamukset juoksevat pian kiinni. Rohkeus ja autuus eivät kulje aina käsikkäin, eikä oikeistakaan ratkaisuista seuraa aina pelkkä huojennus. Identiteettikriisi voi yllättää, kun arki menee uusiksi. Kaikille ei käy kuten menestystarinoissa. Tai sitten se upea, oma juttu antaa odottaa vielä jossain horisontissa. Masentunut pohjakosketus on tärkeä tunne, ei vihollinen. Vasta saavutettuani uskoni absoluuttisen jäätymispisteen, aloin rakentaa kokonaan uutta kuvaa. Nyt olen tyytyväinen, paikoin jopa onnellinen. En tiedä onko tämä sitä ”elämä kantaa”, pragmaatikkona uskon ihmisen olevan loputtoman kekseliäs selviytymään erilaisissa tilanteissa.


Tärkein oppini on ollut lakata etsimästä kaikelle tarkoitusta ja keskittyä elämän merkityksellisyyden kokemisen lisäämiseen. Luoda toimiva arki. Vaihtaa epäröivä usko johonkin vahvempaan. Vaikka tietoon siitä, että näinkin voi elää. Täytyy myös muistaa, että kaikki työsuhteettomat eivät ole työttömiä, vaikka eivät ole itsenäisiä yrittäjiäkään. Kiitos laskutuspalvelujen uransa voi muodostaa vaikka palasissa harrastuksensa pohjalta.


Mutta lopuksi siihen uusien ihmisten tapaamiseen. Mitä heille sanoa. Vastaan vanhan totuuden mukaan. Jos et muuta keksi, kokeile totuutta.




4 kommenttia:

  1. Paljon jaksamista sinulle. Mielestäni teit ihan oikean päätöksen. Hyvää syksyn alkua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3

      Olen samaa mieltä, päätös oli varmasti oikea, vaikka ei helppo ollutkaan.

      Mukavaa syksyä sinne ja kiva kun piipahdit blogissani. :)

      Poista
  2. Viiltävän hyvin kirjoitettu teksti, joka tuli kovin (suorastaan ahdistavan) lähelle, koska kuulun joukkoon, jonka ei tarvi tuota ensimmäistä kappaletta kuvitella, vaan se on pitkälti todellisuutta.

    Ollut jo muutaman vuoden, mutta koska toisinaan on parempia ajanjaksoja (tai ainakin olen vähän vähemmän ahdistunut), olen vaan purrut hammasta ja jatkanut unettomien öiden jälkeen eteenpäin luottaen siihen, että "kyllä se tästä varmaan" kunnes taas on tullut eteen jakso, jolloin se pieninkin ja yksinkertaisinkin työtehtävä tuntuu ihan ylivoimaisen suurelta. Kun ei vaan kertakaikkiaan pysty, eikä kykene, kun rinnan täyttää puristava möykky.

    Ehkä kurjinta on se, että olen alkanut kyseenalaistaa oman osaamiseni ja menettänyt luottamuksen omaan tekemiseeni, vaikka järki sanookin, että oikeasti osaan. Ja osaankin.

    Olet tehnyt suuren ja vaikean päätöksen ja arvostan sitä, että kuvailet sen jälkeistä elämää rehellisesti. Jotenkin kun tuntuu, että jokapuolelta vaan tunkee onnistumistarinoita, joissa korkeassa asemassa ollut bisnesnainen (en nyt keksinyt parempaa ) jättää arvostetun työnsä ja hyvän palkkansa, alkaa värkkäämään himmeleitä ja elää onnellisena ja vapaana oljenpätkien keskellä. (Rehellisesti sanottuna olen myös itse joskus harkinnut ihan vakavasti himmelintekijäksi ryhtymistä..:)).

    Ja vielä tähän lopuksi toivon sulle kaikkea hyvää, ja mun mielestä tämä(kin) oli ihan helkkarin hyvin oivallettu: "Tärkein oppini on ollut lakata etsimästä kaikelle tarkoitusta ja keskittyä elämän merkityksellisyyden kokemisen lisäämiseen". <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Surullista, että kuvaus tuli suorastaan ahdistavan lähelle. Toivottavasti ei ahdistanut liikaa lukea postausta (pahoittelen kovasti, jos niin kävi kuitenkin). Kunpa kenenkään ei tarvitsisi mennä töihin murehtien näitä.

      Tiedän niin hyvin tuon tunteen, kun alkaa kyseenalaistaa jo omaa osaamistaankin. Omalla kohdalla se esti paikan vaihtamisenkin. Ihan turhaan.

      Ja tuo on niin kyllästymiseen saakka totta, että lehdet kirjoittelevat vain "himmelintekijöistä" (loistava esimerkki, kiitos tästä), eikä kukaan mainitse edes puolta sanaa miten asiat voivat myös mennä toisin. Tai sitten itseä ihanasti etsitään ja niitä himmeleitä väsätään puolison palkkapussin turvin, josta ei mainita tietenkään. Haluan siksi olla rehellinen ja antaa kiillottamattoman kuvan loikasta tyhjään. Loikka oli tehtävä, ja samaan aikaan se ei ollut mitenkään pakollista. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa mitä tässä elämässä kannattaa ja mitä ei tehdä. Siksi surettaa myös heidän puolestaan, jotka jatkuvasti saavat kuulla "no mikset vaihda". Kaikki ei ole niin yksioikoista.

      Olen toiveikas, että me löydetään vielä ne "omat himmelimme", tavalla tai toisella. :)

      Kiitos Annukka-ihana sanoistasi, toivon sinullekin kaikkea hyvää. <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!