keskiviikko 7. elokuuta 2019

Matkaavan emon musertava huoli



Minulla on ongelma, jota osa saattaa pitää naurettavana. Jätetään sana ”saattaa” vielä pois. Koska uskon kaltaisiani löytyvän kuitenkin, julkinauramisen uhalla kerron nyt ongelman laadun.



Saimme yllättävien sattumien johdosta mahdollisuuden reilun viikon vapaaseen kaksin, lasten - ja koirien vahtimiseksi luotettavan henkilön lupauduttua asumaan meillä kyseiset päivät. Kauppa olisi kannattava ja molemminpuolinen luottohenkilön mietittyä Airbnb:n kautta asuntoja lomalleen näiltä nurkilta. Nyt hänellä on asunto ja auto ja lapsilla oikeustoimikelpoinen aikuinen paikalla. Onnekseni luottohenkilö tulee vieläpä oikein hyvin toimeen lasten kanssa, onhan hän nuorimmaisen kummitäti myös. Kaikki voittavat.

Välittömästi lentolippujen (juu, ilmastonlämpeneminen jne.) selailun alettua, palleaan, heti siihen vagushermon viereen asettui tuttu puristus. Aivan ensihetken ajatuksina tavoitin mm. nämä.

En halua jättää lapsia kotiin.
Koska minun on heitä pohjaton ikävä.
Koska suurin osa omaa lomailoani on jaettu ilo lasten onnesta.
Koska mitä jos niille sattuu täällä sillä aikaa jotain?

Kaiken kirsikaksi lomamatka suuntautuu paikkaan, jossa olemme kaikki yhdessä olleet. Tuolla rannalla otettiin kuvia kallioita vasten, tuolla syötiin churroja…





Muutama viikko myöhemmin matkan jo kurkkiessa kalenterimerkinnässä olen laskenut irti kauhustani ja tavoittanut jopa pientä odotusta. Olen toki tehnyt suunnitelmat kaikkien kuviteltavien mitäjossien varalle, ainakin päättäväisesti yrittänyt olla ajattelematta niitä kaikkein pahimpia. Hetkittäin olen onnistunutkin. Se ei tee minusta ehkä vieläkään kepeän hilpeää, mutta jollain tavalla tulen sentään toimeen ristiriitani kanssa; yhtä lailla odotan lomaa ja tiedän kuitenkin laskevani päiviä kotiin. Sillä vaikka olisi kuinka ihanaa, huokaisen aina helpotuksesta, kun lentokoneen renkaat tavoittavat Helsinki-Vantaan asfalttin.



Traumani jättää lapset juontuvat todellisista tilanteista. Olen ollut matkan päässä, kun jotain on oikeasti pahasti sattunut näille nuoremmille. En ole ollut se, joka soittaa ambulanssin. Joka sanoo, ettet menetä jalkaasi. Ihan varmasti et.
Olen juossut keskeltä metsää kotiin, napannut kotoa mukaan vain laturin ja rahapussin, ajanut aivan liian lujaa sairaalalle vastaan, mielessäni ajatus; se selviää kyllä. Sen on pakko! Käynyt kauppaa Jumalan ja Universumin ja kaiken kanssa ne tuskaiset kilometrit, jotka matka otti. Olen puolustanut raivoisasti poikastani sairaalassa, kivusta huutavan vieressä kivettänyt itseni toimivaksi.
Kirjallinen anteeksipyyntö tuli myöhemmin. Siinä vilpittömät sanat; näin ei saisi koskaan käydä, etenkään lasten kanssa.

Ei niin. Ei saisi, ja kävi kuitenkin. Olisi käynyt vielä pahemmin, ellen olisi ollut paikalla. Ja nyt minun pitäisi lähteä tuhansien kilometrien matkan päähän leppoisin mielin? Älä ymmärrä väärin, tiedän varsin hyvin miten mahtava tilaisuus tämä on ja miten minun pitäisi olla kiitollinen. Ja olenkin. Mutta en ole koskaan ollut lapsista erossa näin montaa päivää. Koskaan.
Tietenkin haluan matkustella. Haluan aikaa kaksin. Mutta sitten haluan kuitenkin olla laumani luona. Äitiys tuottaa suunnattoman ilon lisäksi joskus suunnatonta kärsimystä.



En ole mitenkään kaikkivoipa. Nämä kaksi mieleni osaksi parsittua onnettomuutta ovat tapahtuneet, vaikka olen ollut sentään jokseenkin samalla suunnalla. Näitä traumoja kannan, kunnes täysi-ikäisiksi yltävät. Sillä vaikka emo minussa ei koskaan kuole, se taipuu kyllä aikuisuuden edessä. Niin on käynyt kahden vanhemmankin kohdalla. Olen osannut päästää irti, vaikka se repi minusta puolikkaan mukanaan. Repii jokaisen kohdalla erikseen.



Minulla on siis ongelma, jota suurimmalla osalla tuskin olisi, ja jota suurin osa tuskin ymmärtää. Onneksi maailmankaikkeuden kamaralla kulkee edes yksi kanssasisar (kiitos sinä rakas noitasisko ja sielunkumppani!) joka jakaa saman ylivirittyneen emouden taakan. Joka tietää mitä on sanoa lapselle, "mene vaan" ja samalla kuristua henkisesti hengiltä. Mitä on maalata mieleensä kaikki kamalat vaihtoehdot ja jatkaa tyynesti hymyilemistä siitä huolimatta. Mitä on olla erossa ja ikävöidä itsensä kipeäksi. Pelko ei lakkaa olemasta, mutta sitä helpottaa kun joku vilpittömästi ymmärtää ja jakaa saman tunteen. Ymmärrettykään pelko ei saa estää elämästä, tekemästä asioita ja tavoittelemasta asioita. Peloilleen siedättyminen kannattaa aina. 



Kaikki menee hyvin. Tästä tulee hyvä reissu. Ihan varmasti.




2 kommenttia:

  1. uhh.
    Ilman traumataustaakin olen murehtija ja vatsassa nävertää juuri parhaillaan lievä kauhu siitä, miten voi lähteä reissuun ja jättää osan kotiväestä (+vanhukset!) kotiin; selviävätkö, pysyvätkö hengissä ja terveinä.
    Juuri ja juuri pystyn kuvittelemaan, että kokemustaustalla se on varmasti vielä vaikeampaa. (olen suunnilleen siinä pisteessä, että haluaisin perua matkani. Asiaa ei auta se, että matkaseuralaiseni on samalla tavoin ahistunut)

    Turvallista ja luottavaista matkaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana sinä! 😍

      Ei peruta, vaikka vähän sinnillä ja kauhua nieleskellen mentäisiinkin. Tai jotain siihen suuntaan.

      Turvallista ja luottavasta matkaa myös teille! ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!