lauantai 27. heinäkuuta 2019

Heinäkuun ehtoopuolista höpinää



Kieltämättä blogin päivittäminen on jäänyt vakavasti vaiheeseen viimeisten kahden viikon aikana, kuten myös toisten blogien lukeminenkin. Kohtapa tuo syksy taas kolkuttelee ja tarmoa ja tarinoita riittää virrata näppiksiltä näytölle saakka. Väliaika hep! tässä nyt kuitenkin.


Mitä muistan viimepäivistä saldo. 

Mansikoita, hellettä, talviturkin kastajaiset, se ihmeellinen tunne, kun voi hakea aamun lehden pukematta puolta vaatekaappia edeltävästi, paljon paljain jaloin kävelyä ja rentoa oleskelua, muutama mainitakseni. Reissuja ei, paitsi kävin siskon ja serkkutyttöjen kanssa Aulangolla ja Ahvenistolla. Auringossa paahtuneen männyn tuoksu on muuten jotain, jonka todella haluaisin pulloon ja nuuhkia pitkin pimeää talvea! Josta tulikin suotuisa aasinsilta seuraavaan. Kesän mittaan riivannut suru-alakulo on saanut osakseen järeät, mutta varsin luonnonmukaiset aseet (ravitsemusta, lisäravinteita ja muutama laillinen yrtti). Tästä ihmiskokeesta raportoin lisää myöhemmin. 























Viime postauksessa saatoin olla hieman ompelumaaninen. Laittaisin toki kuvia valmiista tuotoksista, mutta sellaisia ei ole. Ompelukset odottavat sadepäiviä, mutta piirtää on sentään voinut ulkonakin. Näin kuumalla ei raaski luovailla sisällä.





Niin, ja poikanen tosiaan saapui eilen rippileiriltä ja viikon kuluttua meillä on rippijuhlat. Edellyttäen toki, että ne kymmenen käskyä menevät oikeassa järjestyksessä ja sanamuodossaan perille. Muut sai jo menemään läpi, nämä ne jumittavat vielä. Poikanen laittoi leiriltä toiveikkaan ”voisko mulla olla lukihäiriö” -viestin. Ymmärsin saman tein mitä kysymyksen takana on. Harvassa kai 15-vuotiaat poikalapset, joiden väsymätön uteliasuuden kohde on oppia sanasta sanaan oman kiinnostussarakkeensa ulkopuolisia lauseita. Valikoiva lukihäiriö taisi olla äidilläänkin, kymmenestä käskystä osaisin nimetä vissiin vielä sentään muutaman. Mutta hyvin olen kaidalla polulla pysynyt unohtuneilla ulkoluvuillakin.

Rinkallinen pyykkiä, jee!


Olen ihmisenä ehkä Universumin huonoin juhlanlaittaja ja ansiokas emäntä. Yritänkin olla stressaamatta. Mikä on itsessään jo kaikkein kulunein vitsi. (Ahdistunutta puhinaa). ”Viikon päästä se on ohi” toimii huomattavasti paremmin. Mattopyykillä sentään melkein unohdin tarjoilut, juhlapaikkaan liittyvät haasteet, sekä kahden tunnin uuvuttavan kirkkomaratonin. Melkein.


Parasta. <3 



Nyt täällä tuoksuvat puhtaat matot ja tätä kirjoittaessani talo nukkuu vielä. Tänään on tiedossa poikasen mopokortti (käsittelykoe, pitäkää peukkuja), joka kovan onnen ja valitettavien sattumien vuoksi on siirtynyt hänestä riippumattomin syin. 

Mopokortin saaminen on jälleen yksi sulka lisää huolihattuuni. Siellä kun ovat ennestään entä jos ne hukkuvat, entä jos jäävät auton alle, entä jos ihanmitätahansa, koska ihmisenä ja etenkin emona olen erityisen virittynyt ja altis katastrofiajattelulle. Ehkä kyseessä on jokin primitiivinen suojamekanismi märkien pyyhemyttyjen ja tiskikoneeseen ikinä kulkeutumattomien astioiden varalta; nalkutustirggerin vastakohtana niitä rakastaa niin hysteerisen paljon, että kouristelee jo pelkästä ajatuksesta entä jos… Siinä sitä sitten emonaaras olla möllöttää ja ihmettelee, kummasta olla enemmän sekaisin – huolesta vai puhtaasta kiukusta. Mutta siitä joku toinen kerta enemmän. 


Suloisia (toistaiseksi) viimeisiä hellepäiviä sinulle ihana!



6 kommenttia:

  1. Voi tuo entäsjos... miten onkin, kun lapsi ei ole siipien suojassa, se ajatus ja mielikuvitus pääsee valloilleen. Saattoi olla, että tällä viikolla kyläillessä ihan siksi sanoin emännälle, että lähdetäänkö mekin kävelemään rantaan niin saadaan vähän liikuntaa (!) kun poikaset olivat olleet siellä melko pitkään.

    Voimia kymmeneen käskyyn ja juhlanlaitoon, ihana Nelina ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mut hei, liikunta on aina hyväksi. :D

      Äitiys on jatkuvaa tasapainoilua sen kanssa, miten paljon pelkoahdustusta sietää ja miten vähän voi rajoittaa lasten kaikkea kivaa. Meillä käytiin kaverin saunalautalla vesijetteilemässä. Ja juu, oli pelastusliivit ja aikuisia paikalla. Mutta voit vain kuvitella...

      Kiitos Marjaana ♥

      Poista
  2. Leppoisia juhlia ja valmisteluita!
    Mopomurheisiin en osaa samaistua, mutta murehtimiseen kyllä noin yleisellä tasolla - veikkaan että maailma nyrjähtää radaltaan, jos äiti-ihmiset lopettaisivat murehtimisen. :)

    En tiedä auttaako nuorukaista, mutta ekat kaksi käsittelevät suhdetta ylöspäin, seuraavat muutama suhdetta muihin ihmisiin ja loppuosa suhdetta roinaan ja tavaraan.
    Se varmastikaan ei ainakaan auta, että täällä meidän nurkilla riparilaisella taisi olla kaksi (vaiko kolme?) ulkoläksyä, ja ne sai käydä sanomassa leirin vetäjälle yhdessä kaverin kanssa, ei tarvinnut edes osata ihan yksin ulkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leppoisasta ihan tiedä, mutta kohtahan ne on ohi. :D

      Hei, tuo on hyvä muistisääntö! Ja luulen, ettei nykyään (?) enää jää ulkoluvuista kiinni konfirmaatio. Silloin muinoin kun itse kävin rippikoulun, sellaistakin taisi tapahtua.


      Poista
  3. Paljon kaikkea ja toivottavasti alakuloon ovat hieman edes järeät aseet auttaneet. <3

    En tiedä kumpi on parempi, meidän tytär oli riparilla opiskellut kaiken ekana päivänä, jotta pääsisi opettelemisen ahdistuksesta, hieman suorittajaa hänestä löytyy ja voisi ottaa rennommin.

    Täällä jo hieman hirvitti, kun tyttären poikakamu kävi mopokoulua, mutta heille tuli sitten ero, joten ei juuri nyt tarvitse pelätä mopojuttuja, mutta todellakin ymmärrän tuskan.

    Oikein sydämellisiä rippijuhlia teille ja mukavaa viikkoa. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin hyvä taktiikka! Opeteltava joka tapauksessa, miksi ei sitten heti. Saa ottaa rennommin loppuajan.

      Täällä rippijuhla-ahdistus vain yltyy. Ylihuomenna ne on jo ohi. Ylihuomenna ne on jo ohi. Ylihuomenna... voihan kahvilusikoiden lukumäärä!

      Halaus loppuviikkoosi. ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!