keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Parempi versio itsestään



Me Naiset julkaisi verkkosivuillaan aivan loistavan kirjoituksen romanttisista väittämistä koskien parisuhdetta. Voisin jättää tähän pelkän linkin, sillä asia kaikessa napakkuudessaan tuskin minun mielipiteistäni paranee. Väärinymmärryksenkin uhalla lisäisin listaan kuitenkin yhden ristiriitaisen väittämän; parisuhteessa saa aina olla oma itsensä.


Ihan alkuun tarkennus. Tietenkin parisuhteessa saa ja pitää olla aitona itsenään, sillä elämää ei larpata, eikä ihmissuhteissa kilpailla kirkkaimman kärsimyskruunun voittajuudesta. Myötä ja vastoinkäymisissä tavataan luvata myös vihkikaavassa, ja erilaiset mielialat nyt vain kuuluvat ihmisenä olemiseen. Läheisimmissä ihmissuhteissa täytyy saada olla paljaana ja haavoittuvana. Jokaisella on huonoja päiviä, joskus murkuttaa vielä aikuisenakin. Mutta olla omana itsenään sisältää myös pahimmillaan kuopan käyttäytyä toista kohtaa kuten nyt kulloinkin sattuu huvittamaan. Tällänen mä olen, mitäs läksit…





Nuorena minulla oli tuttavapariskunta, joka tappeli avoimesti ja julkisesti aina milloin satuimme silloisen avopuolisoni kanssa nelistään yhdessä aikaa viettämään, eli todella usein. Näistä julkisista tunteenpurkauksista jäi joka kerta yhtä karvas maku, lopulta ei edes arvannut kutsua heitä iltaa istumaan. Oli niin perin kiusallista kuulla yksityiskohtia henkilökohtaisista asioista. Toisaalta ainoat, jotka tuntuivat tilanteesta kärsivän, olimme me ulkopuoliset. Siinä oli ilmeisesti vakka kantensa hyvin valinnut, sillä tulinen taisto näytti toimivan heidän suhteensa polttoaineena. Vasta kun riidat laantuivat, hekin erosivat. Ehkä he sitten olivat omina itseinään parhaat versiot toisilleen. Tai ehkä eivät saaneet olla mitä oikeastaan olivat ja riidat vain joskus tulivat loppuun riidellyiksi, niiden perimmäinen tarkoitushan kun tunnetusti on muuttaa toista ja vallitsevaa tilannetta. Mene ja tiedä.  


Temperamentti on synnynnäinen taipumus reagoida asioihin, mutta jota ympäristö ja kasvatus muokkaavat. Kukaan ei siis periaatteessa synny heittelemään lautasia seiniin, vaan omaa reagointitapaansa voi tarkastella, jopa jalostaa. Missään muussa yhteydessä sitä tuskin voi tehdä niin tehokkaasti, kuin ihmissuhteissa. Itselleni ainakin läheiset ovat toimineet erityisen hyvänä osoittamaan heikot kohtani. Ja niitä on riittänyt, riittää yhä edelleen yhden elämän tarpeiksi.














Ajatukset synnyttävät tunteita, tunteet käytöstä ja käytös lopulta myös ajatuksia. Jotkut sanovat pystyvänsä hallitsemaan ajatuksiaan – hyvä heille – mutta me loput voidaan tässä triangelissa oikeastaan vaikuttaa lähinnä käyttäytymiseen. Toisin kuin uhmaikäinen tai murkku, aikuiseksi kasvettuaan ihmisolento oppii yleensä riittävällä tasolla hallitsemaan impulssiherkkyyttään. Lyhyesti; vaikka kuinka korvien välissä kiehuisi, ei kanssaihmisiään tarvitse polttaa karrelle. Jos esimies on epäoikeudenmukainen tai kollega ärsyttää, kuinka pitkää työuraa mahtaa ennustaa jatkuva kilahtelu kahvihuoneessa? Miksi sitten kotona tai lähipiirissä sama käytös olisi täysin hyväksyttävää? 
Olla oma itsensä, voisi kuulua myös näin; pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Ja tämän sanon nyt täysin vailla tekopyhää hymistelyä. Parempi versio itsestään jää toteutumatta monella muullakin alueella, kuin varsinaisesti lähisuhteissa. Liikenne – ja someraivo näistä ehkä yleisimmät esimerkit. Raivo-Raimot – ja Riitat ovat oikeasti aika raskaita ihmisiä alituisine kilahteluineen. Yksinkertaisesti vain huonoa käytöstä on turha yrittää verhota temperamenttiin, että mä nyt vain ole tämmöinen… Ei. Älä ole. 












En ole saanut olla oma itseni aina minäkään. En edes se parempi versio, saati paljas ja haavoittuva. Minulla on ollut väärän lajin huumorintaju, tyhmät ystävät, typeriä tapoja ja odotuksia. Jos ei kelpaa omana ydinitsenään, miten voisi edes yrittää olla parempi ihminen? Koska koin etten oikein saanut olla mitä olin, aloin olla pahin mahdollinen versio itsestäni. Lopulta en enää tiennyt, olinko oikeasti niin negatiivinen, vai puristivatko vaatimukset minusta kaiken hyvän. En syytä asiasta ketään, korkeintaan itseäni. Vähän jalostuneemmalla järjellä varustettuna olisin älynnyt puhaltaa pelin poikki aikaisemmin, tai ainakin ymmärtänyt kommunikoida paremmin ja ilman sitä iänikuista egojorinaa. Toisaalta pitkään ajattelin, että ehkä minä sitten vain olen vääränlainen. 

Jossain lähempänä neljääkymppiä aloin tutustua itseeni ihan alusta. Tällainen minä näköjään olen. Nauran näille asioille, näitä arvostan ja näitä elämässäni vaalin. Tässä ovat minun rajani ja tarpeeni, eikä kumpaakaan niistä kukaan läheiseni saa alituiseen polkea. Ja jos minun täytyy niin kovasti muuttua ydinitsestäni, on se toinen tyyppi vain väärän ihmisen seurassa. 
Joskus kaksi ihmistä yhdessä ovat katastrofi, mutta joidenkin toisten kanssa kaunis tarina. Eikä se ole kummankaan vika. 





Jos minun pitäisi antaa omalle tyttärelleni parisuhdevinkki, kuuluisi se jotenkin tähän tapaan. Etsi rinnallesi sellainen ihminen, joka saa sinusta parhaat puolesi esiin. Silloin voit aina ja kaikissa tilanteissa olla todellinen oma itsesi. Sillä vaikka tekisit välillä väärin, sanoisit tyhmästi, eläisit oletuksissa ja olemattomissa ajatustenluvuissa, tietäisit sen toisen haluavan olla juuri sinun kanssasi. Siksi, mitä sinä oikeasti sisimmässäsi olet. 

Vaan koska tyttäret eivät tapaa kuunnella äiti-ihmisten parisuhdeneuvoja, taidan varuiksi printata Me Naisten jutun tulevaa käyttöä varten. Siinä kun on sanottu ihan kaikki oleellinen kuitenkin.



2 kommenttia:

  1. <3
    voi miten upeasti osaat sanoittaa tärkeitä asioita!

    Kyllä, parisuhteessa pitää voida ja saada olla oma itsensä, mutta kuten kirjoitat, se ei tarkoita täydellisen estotonta olemista.
    Kunnioitus. Parisuhteessa pitää myös olla kunnioitusta - sekä toinen toistaan että itseään kohtaan.
    Kunnioitus itseään kohtaan siinä mielessä, että ei anna polkea itseään.
    Kunnioitus toista kohtaan, koska rakkaalleen, itselleen tärkeälle, itse valitsemalleen ihmiselle pitää voida osoittaa kunnioitusta.

    Tuo sanomasi "parempi versio itsestä" liittyy mielestäni juuri tähän: on pyrittävä käyttäytymään ja olemaan sellainen, että ansaitsee kumppaninsa kunnioituksen. Raivopääkilahtelija ei taatusti ansaitse.

    Mietin myös sitä, mahtavatko nämä nelikymppisvuodet olla jonkinlaista suurta itsetuntemuksen aikaa? Ikään kuin tässä vaiheessa tulisi eri tavalla tietoiseksi itsestään, tarpeistaan ja tunteistaan? Hyvin usein nimittäin havahdun "ai tällä tavalla mä reagoin, tällainen olen". (siinä on kumppanilla varmaan kestämistä, kun tempoilen omissa tunnesfääreissäni laidasta laitaan)
    Samalla tavalla havahdun siihen, että "tässä muuten olisi rapsakkaan riidan paikka" - jalomielisyyteni ja mukavuudenhaluni onneksi yleensä hillitsevät :) - mutta olen alkanut ymmärtää, mistä monien parisuhteiden riidat, kinat ja muut kestoaiheet saattavat kummuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos sinä ihana! <3

      Juuri tuota keskinäistä kunnioitusta hain takaa. Muotoilit sen erityisen hyvin. Että ei anna polkea itseään, ja että voi osoittaa kunnioitusta valitsemalleen ihmiselleen.

      Nelikymppisyys on kyllä ihan huikeaa aikaa! En tiedä tuleeko siinä juuri ylipäätään tietoisemmaksi itsestään, vai tutustuuko vuosien varrella muuttuneeseen minään ilman sellaista egojorinaa, joka usein estää näkemästä koko totuutta. Ihmisenä olen muuttunut niin paljon tässä matkan varrella, että onhan tämä ollut oivaltamista. Ettei olekaan se, mitä on aina ajatellut olevansa. Hassua.

      Ja samaan rapsakkaan riidan paikkaan minäkin toisinaan havahdun, mutta sellainen on aivan liian vaivalloista ja aikaa vievää. Ei jaksa enää vouhkata. :D

      Ihanaa torstaita sinulle Marika <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!