tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kuvaa vähemmän, elä enemmän (tai jotain siihen suuntaan)



Oletko koskaan istunut lapsesi kevätjuhlissa tai ystäväsi häissä kuvaamassa ikimuistoisia hetkiä kännykällä tai millä välineellä nyt kuvia kukin tahollaan sattuu ottamaan? Oletko keskittynyt saamaan parhaan mahdollisen otoksen, vangitaksesi tunnelman, pysäyttääksesi liikkeen ja – mikäli osaat homman minua paremmin – varmistamaan ettei taustalla sijaitse turhan häiritsevää. Kuten vaikka lipputanko, joka näyttää kasvavan morsiamen päästä, tai rippijuhlakalun takana kyyryssä kakkiva koira. Minä olen. Olen tuijottanut lapseni näytelmää pienen ruudun läpi, katsoakseni sitä myöhemmin pienen ruudun läpi. Koska lapsi todennäköisesti haluaa tähtihetkensä ikuistettavaksi. Olen tehnyt niin pyytämättä. En tee enää, ainakaan vailla painavaa harkintaa.


Oikein malliotos taas, tällä tekeekin paljon...



Kun nuorimmaiseni päätti alakoulu-urakkansa kättelemällä ja halaamalla Maailman Parhaan Opettajan, tein minä mitä muutkin vanhemmat omiensa kohdalla. Otin kuvan. Enkä vain yhtä kuvaa, räpsin kännykkäni hädässä otoksia, jotta edes yhdessä ei näkyisi käden heilahdus tai pelkkä selkä. Hetimmiten halauksen jälkeen jäin miettimään jotain perin järjetöntä. Halasiko lapsi molemmilla käsillään, vai vain toisella roikottaen vapaata raajaansa kuin rannalle nostettua lahnaa auringonpaisteessa? Kättelikö se kunnolla? Muistiko niiata pyytämättä? Enhän minä niitä nähnyt, minä kuvasin. Ei tietenkään hätää, saatoin tarkistaa tapahtumat sumeiksi zoomatuista (jo toinen hyvänä myyty paskakamerakännykkä menossa) jälkikäteen. Seikka, joka jäi vaivaamaan suuresti. Ei siis lapsen taitamattomuus, sillä kuvista kyllä näkyi kahdenkäden halaus, ei huolta mama. Minua näet vaivasi, etten taaskaan ollut hetkessä läsnä. Ainutlaatuinen, herkkä hetki jouti toisten samanlaistensa joukkoon, kuviksi laitteeseen, joita kukaan ei jälkikäteen juuri katso.





Kävimme rakkaan ystäväni kanssa eilen ihanassa Vaihmalan hovissa. Hetken mietin järkkärini mukaan ottamista, sillä rakastan valokuvaamista tapahtuen sillä tavalla oikeasti, en hyvänä myydyn paskakamerakännykän kautta. Valokuvaaminen on minulle meditaatio, johon en muuten oikein kykene. Kun etsin täydellistä kuvakulmaa, tarkennan tietäen kukan terälehteen, makaan milloin maassa tai puussa, olen eniten läsnä hetkessä. Kameraa en kuitenkaan mukaan ottanut, sillä vaikka olisinkin kuvatessa eniten läsnä hetkessä, en ole lainkaan läsnä tilanteessa. Huomioni vie yksityiskohtien kauneus, ei ympäristön jatkumo, joka liikkuu hetkestä toiseen lintujen laulussa, tuulessa, jalkojen alla ratisevassa sorassa, ystävän äänessä ja kaikessa siinä mitä valoinformaatio saa aivoissa aikaan kuljettuaan matkan verkkokalvojen kautta näkörataa pitkin perille; liikkuvaksi kuvaksi tulkittua todellisuutta. Otin kuvat ainoastaan kattohirsistä, ja nekin miehelle. Sillä jaamme niihin liittyvän saman haaveen. (Eikä tähän liity hirtehistä huumoria edes).








* * *


Älä ymmärrä väärin, en millään tavoin ja mitenkään halua ylevöidä itseäni valaistuneena valokuvausvastaisena propagandanaattorina, sillä ihminen on aina jakanut kokemuksiaan ja muistojaan toistensa kanssa. Puuduttavat valokuvakansiosessiot tuttavaperheen Kreikan matkalta ovat ehkä vain vaihtuneet Facebook - ja Instagram päivityksiksi – ja hyvä niin. Oma lukunsa on toki puoliammattilainen tai muutoin tärkeänä harrastuksena toimiva sisällöntuottaminen eri kanaviin. Kuvat ovat elinehto sellaisiin.

Tietenkin otan ja jaan kuvia, napsin niitä täältä kotoakin Suurena Humoristina milloin tilannekomiikka ylittää matalan kynnyksen lähettää kuva jollekin naurua arvostavalle kanssakulkijalle. 

Koira turkin ajamisen jälkeen. Vai sittenkin turkki koiran ajamisen?


En jaksa enkä halua katsoa ainutlaatuisia hetkiä pienen laitteen näytön läpi, jos voin kokea tunnelman autenttisesti ja läsnä mieleeni painaen. Aivojen tallennusjärjestelmässä on vain yksi iso ongelma. Se ei toimi luotettavasti. En enää muistaisi miltä esikoinen näytti ensimmäisenä koulupäivänään aivan liian suuressa pulpetissa jalat tuolilla roikkuen, ellen olisi ottanut siitä kuvaa. Surullista, mutta niin totta. Jotta voin palata joihinkin hetkiin, ei ole hataraan päähäni luottaminen. Ja kyllä minä haluan. Joskus ja pienesti ehkä kuitenkin, varttuneen vanhuuteni hetkinä, tai ainakin kun omansa aloittaa koulutaipaleensa. Kylläpä onkin ihan kuin isänsä!


* * *


Japanilaisturistien sanotaan ottavan niin paljon kuvia, koska loma tavallaan tapahtuu vasta kotosohvalla niitä jälkikäteen katsoen. Että matka on periaatteessa vasta väline saavuttaa myöhempi rentoutunut autuus, eli varsinainen loma. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta mikä minä olen sellaista kummastelemaan. Pääasia kai, että lomatunnelma jossain kohtaa koskettaa muutakin kuin lompakonpohjaa. Jotain pienesti turistia minussakin lienee, sillä olen omassa todellisuudessanikin palannut Espanjaan kuviensa kautta. Haikaillut ja muistellut. Sellaisella on toisinaan oma erityinen arvo.



Kuvaa vähemmän, elä enemmän, tai ehkä sittenkin, malta elää myös kuvattavassa hetkessä. Näin yritän muistaa. Että kuvaaminen ei lipsahtaisi enää olemaan fokus, vaan itse tapahtumaa tukeva myöhemmän ajan muistitikku. Vapaaehtoinen ja harkittukin. Tai ainakin tiedostaa, että ihan joka hetki ei tarvitse olla heilumassa kameran kanssa. Kuten nyt vaikka lapsen viimeisenä alakoulupäivänä, viimeisen halauksen ja kättelyn aikana.

(Noloa!)




4 kommenttia:

  1. Samaa olen paljon pohtinut. Oma jälkikasvu urheillut SM-tasolla ja niitä suorituksia on tullut kuvattua lapselle jälkikäteen katsottavaksi (toki itsellekin) ja tuo on kyllä niin totta että siinä jää se hetkessä eläminen pois. Siitä olen kyllä iloinen että lapsen saavuttaessa sen kirkkaimman hetkensä olin täysillä mukana huutamassa ääneni käheäksi katsomossa sydämen pompottaessa hullun lailla rinnassa, muistan sen fiiliksen kyllä pitkään. Eikä sitä muistoa olisi olemassakaan jos olisin kuvannut. Se kuva palkintopallilla mitali kaulassa muikeasti hymyilevästä lapsesta on kuitenkin tärkeämpi ja tuo sen muiston suorituksesta mieleen.

    Kirjoittelin muuten alkutalvesta avantouinnin aloittamisesta tänne. Ensimmäinen joskaan ei viimeinen kausi on nyt ohitse ja talven saldo nolla flunssaa. Aika hyvin kun yleensä nyt joku keuhkoputkentulehdus mulla on ainakin ollut, ellei keuhkokuumetta. En tiedä ovatko nämä asiat nyt suoraan yhteydessä toisiinsa mutta avantouintiharrastus jatkuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan alkuun pakko sanoa, että mahtavaa! Avantouinti on ihan takuulla "syy" flunssattomuuteen. Niin huippua, että aloitit. Voi kunpa minäkin. Mutta kun...se on niin kylmää! 😂

      Tuohon kuvaamiseen en oikein osaa sanoa mitään. Kun se on juuri niin, tärkeää tulla ikuistetuksi, mutta myös hetkessä eletyksi. Ehkä se viisaus onkin tuossa mitä kerroit; kannustit täysillä mukana JA otit kuvan palkintopallilla. Molempia sopivasti. ❤

      Poista
  2. Samoissa pohdinnoissa minäkin.
    Kun lapset olivat pienempiä tuntui valtavan tärkeältä ikuistaa ihan kaikki.
    Nyt olen huomannut, että ne tilanteet mitä olen ihan oikeasti seurannut, joita en ole tähystellyt linssin läpi, ovat sumeudessaan ja haipuvuudessaan jotenkin silti todella aitoja.

    Harmittelen varmaan ikuisuuksiin asti sitä, etten poikasen yo-juhlassa kertakaikkiaan ehtinyt /jaksanut /muistanut heilua kameran kanssa kylliksi, eikä pojasta itsestään ole kuin yksi puolikelvollinen kuva juhlatamineissaan. Mutta voi mitkä muistot siitä juhlasta minulla onkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En yhtään ihmettele, että jotkut ulkoistavat kuvaamisen tärkeissä juhlissa, joko siis ihan ammattilaiselle tai nakki viuhuu luottoenkilölle. Pääsee itse keskittymään juhlaan, mutta samalla se tulee myös ikuistetuksi.

      Hyvät muistot ovat lopulta tärkeintä kuitenkin. Ennemmin niin, kuin täydelliset kuvat. Kunhan nyt edes yksi puolikelpo otos jäisi jälkipolville.
      Tiedän jo etukäteen, että meille käy samalla tavalla tulevissa rippijuhlissa, kuin teillä ylioppilaan kanssa. Unohtuu kuvaaminen kaikessa siinä tohinassa. Tai sitten otan niitä taustalla kakkavia koiria - kuvia. 😁

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!