lauantai 8. kesäkuuta 2019

Itsekritiikkiä ja höttöistä hellehöpinää



Istun ja tuijotan tyhjää näyttöä. Tai ei se tyhjä ole, avoimen Wordin lisäksi alapalkissa on kaikenlaista siihen kiinnitettyä, ja kello ja päivämäärä ja mitä näitä nyt on. Täytehöpinästä alkaa muodostua sanoja ja sanoista lauseita, jotka eivät vie pois siitä, että täytehöpinää ovat kuitenkin. Miten voikin muutama tukalan helteinen yö tyhjentää pään näin täydellisesti?


* * *


(Yksi alakertaan raahattu lattiatuuletin myöhemmin.)


Ihana Tiia, joka on aina jaksaa uskoa ja kannustaa, julkaisi muutama päivä sitten aiheesta mikä on hyvän blogin määre. Sattuneesta syystä allekirjoittanut pudotti leukansa ja miltei lukuvälineenä toimineen kännykkänsä, kun tuli mainituksi ihailemansa kirjoittajan toimesta. Mainituksi on hyvin lievä ilmaus tässä yhteydessä. En tiedä mikä Universumin Ajoitusvastaavan kristallipallo on käytössään ollut, sanat tulivat niin oikeaan kohtaan. Itsekriittisyyttä kun on ollut ilmassa taas.


Piskuinen blogini ja sen pää-hännätön kirjoitteluni ovat aina silloin ja tuolloin saavuttaneet mittavan epäilyn tilan mielessäni. Ensinnäkin, aika harvoin teksti syntyy innokkaan helposti ja sukkelaan, kuin liitäen lauseina paperille, mikä on tietenkin turhan kryptisesti kuvailtu. Näytöllehän tässä kirjaimia peräjälkeen sovitellaan. Olen kuitenkin jo onneksi päässyt yli blogin aihepiirin rajauksesta (sitä ei ole), mutta en niinkään seikoista, kuten pitääkö olla kuvia, ja jos, pitääkö kuvien olla linjassa aiheen kassa. Entä pitäisikö käyttää väliotsikkoja vai riittääkö tekstin lihavoiminen poimimaan oleellisuuksia. Kuinka pitkä teksti saa olla ja sitten se vakavin; pitäisikö kirjoittaa useammin, vai jäävätkö siten kokonaan lukematta? Jatkan pohdintaa, ehkä kokeilujakin. Koittakaa kestää.


* * *


Olen jo jonkin aikaa viihdyttänyt itseäni mm. miettimällä miksi ihmisellä on kyky epäillä, ja eritoten itseään. Että mitähän tarkoitusta sellainenkin palvelee? Ovatko varhaiset esivanhempamme muokanneet susiturkkia vaatteeksi päänsä päällä puhekupla ”mitähän tästäkin tulee”. Tai piirtäneet luolansa seinät täyteen antilooppeja katsellen valmista työtä että ei hitto mitä hirveää shaibaa. Onko epäilyn taustalla huono itsetunto? 

Alkuun muutama alustava sana itsetunnosta. Itsetunnolla tarkoitetaan – ta daa – ihmisen käsitystä omasta itsestään. Hyvän itsetunnon määreitä ovat erimerkiksi seuraavat: uskallusta olla omanlaisensa, rohkeutta puhua, toimia, pukeutua ja ajatella tavallaan. Hyvän itsetunnon omaava ihminen tuntee ja hyväksyy itsensä ja uskoo myös tulevansa hyväksytyksi. Hyvää itsetuntoa on kykyä tunnistaa puutteensa, eikä pitää itseään parempana kuin muut. Perussävyinen käsitys omasta olemisestaan on kuitenkin positiivinen. Eli. Kaiken järjen ja järjestyksen mukaan minulla pitäisi olla käypäinen itsetunto, vaikkei käsitys ihan aina vahvasti positiivimerkkinen olisikaan. Miksi sitten epäilys? Koska sisälläni asuu Painava Kriitikko.


* * *


Oletko koskaan jättänyt tekemättä jotain, koska yksinkertaisesti vain et uskonut mahdollisuuksiisi? Minä olen. Kerrat ovat lukuisat, ja niitä yhdistävä seikka on, etten edes yrittänyt. Keskustietokoneeni on tehnyt riskiarvion, jonka mukaan yrittämiseen kuluva energia ei ole mitenkään yhteneväinen mahdollisesti saatavan hyödyn kanssa. Painava Kriitikko on muuten sukua Sisäiselle Lannistajalle, mutta ei sama tyyppi kuitenkaan. Lannistaja on tarinan roisto, jonka läsnäolo ei tiedä mitään hyvää. Kriitikko puolestaan osuu joskus jopa oikeaan, niin liioiteltuja ja värikynällä käytettyjä kuin juttunsa ovatkin.  


Itsekritiikki voi olla seurausta liian ankarasta kasvuympäristöstä, mutta ei silti syntyäkseen vaadi erityisiä lapsuudentraumoja. Takana voi olla ihan mihin tahansa ikään sijoittunut iso moka jossain itselle tärkeässä asiassa, joka alkaa vallata tuleviakin arvioita kyvyistään pientareille levinneen Lupiinin lailla. 
Esimerkki. Luin kerran tarinan Barbara Streisandista, joka unohdettuaan kerran keikallaan sanat, ei esiintynyt yli 20 vuoteen. Kenties Barbara oli nukkunut huonosti. Ehkä kyseinen kappale ei kuulunut niihin yleisimmin esitettäviin. Yksi inhimillinen moka ei mitenkään poistanut lahjakkuutta ja aikaisempia ansioita, vaan mikä mahtoi olla Barbaran ajatuskupla?


Epäilystä ei voi päästä kokonaan eroon, mutta sen kanssa voi elää ihan hyvää elämää laittamalla Painava Kriitikko pakkolaihdutukselle. Olen alkanut soveltaa siitä huolimatta ja mitä sitten -menetelmiä. Siitä huolimatta, että teksti saattaisi Painavan Kriitikon mukaan olla läpikuultavaa tuubaa, painan "julkaise". Sillä lopulta, mitä sitten? Ja tämän sanon teitä lukijoita mitenkään aliarvioimatta. Monesti ne parhaat tekstit ovat olleet eniten epäileviäni.

Voiko ylipäätään aina yltää sankarillisiin suorituksiin, tai tasaisen laadukkaisiin? Pitäisikö edes? Harvassa ovat huippu-urheilijatkaan, jotka jokaisen kilpailun voittavat. Silti he jaksavat treenata ja osallistua, uudelleen ja uudelleen aina uransa loppuun. Sitä paitsi, helmet eivät erotu, ellei ole jotain johon verrata. Epäilystä huolimatta pitää yrittää, sillä mitä sitten vaikka mokaa? Näillä laihdutetaan Painavaa Kriitikkoa. Joskus se piru livahtaa salaa jääkapille. Inhimillisyydeksi sellaista kai kutsutaan.


* * *


Sainpas kirjoitettua, vaikka pääni ennusti pelkää tyhjää. Pätkäunet 30-asteisessa saunassa hitaasti hauduttaen eivät ole vahvuuteni alkuunkaan. Niin paljon kuin hellettä rakastankin, öitä vihaan koko rahalla.

Nyt painan "lähetä". (Ilman kuvia.)  Voi hyvin! 




2 kommenttia:

  1. Voi sua <3
    Miten monta kehua ja kehaisua olenkaan sun kommenteistasi lukenut! Silti sinä latistat itseäsi ja taitoasi. Älä. Helppo sanoa, kun itse teen monesti aivan samoin.
    Tuo kyllä kolahti, koska se "mitä sitten" on just oleellista! Mitä sitten!! Jos teksti olisi "huono", kuvia ei taikka juu tai kursivoitu tai ei, niin mitä tapahtuu? Ei mitään kamalan vakavaa, eikä siitä henki ainakaan lähde. Ei lukijalla, eikä sulla.
    Kirjoittamisen pitäisi olla kivaa, ei tarkoitushakuista, ahdistavaa ja päätä pyörryttävää. Eiks vaan?
    Ja kun sinä olet hyvä. Oikeasti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mitään hätää! :D

      Lähtökohtaisesti en latista, mutta kieltämättä kun pää lyö tyhjää, se todella sitten tekee niin. Sellainen unettomuusputken aikainen tyhjyyden kumina on jotain käsittämättömän epäluovaa. :D

      Siksi halusin kirjoittaa tämän postauksen. Katsoa mihin sanat vievät, koska kirjoittaminen ON kuitenkin kivaa, vaikka ei aina lähellekään helppoa. Ja tällä kertaa sanat veivät tähän. Tavoittelin kyllä juuri jotain tuollaista "sisäisestä kriitikosta huolimatta kannattaa vaan sitkeästi tehdä" -tyyppistä kannustuspuhetta muille ehkä samasta ominaisuudesta kärsiville, mutta ilmeisesti en ihan osunut maaliin. :D

      Luulen, että itsekriittisyys on joskus ihan tervettäkin. Kunhan se ei rajoita tai sanele tekemisiä. Että tekee vain Sisäisestä Kriitikosta huolimatta, se on se juttu.

      Halaus päivääsi <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!