sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Eräs teoria vertailusta



Jälleen yksi lukuvuosi on saatettu päätökseen ja opiskelijat kaiken ikäiset kirmautettu kesälomille. Some on ylistystä todistuksista ja stipendeistä, soraääniä epäreiluja määräytymisperusteita kohtaan, sekä muistuttelua, että kaikki ovat kuitenkin tärkeitä ja arvokkaita sellaisenaan. Kenenkään arvo ei tietenkään riipu menestyksestä. Mutta miksi kateus niin helposti kirpaisee toisten hehkuttaessa ja miten ylipäätään lapsen menestys on niin suuri ylpeyden aihe vanhemmalle?


Kaikelle toiminnalle on aina jokin selitys, myös sille, miksi mielellämme suitsutamme omiemme menestystä ja miksi siitä osattomaksi jäämisen tunne tuntuu niin pahalta. Rakastamani evoluutiopsykologia antaa tähän järkeenkäypiä vastauksia. Monimutkainen ihminen ei näet lajina ole lopulta muita kummoisempi, sillä perimmäinen syy kaikelle käytöksellemme löytyy tarpeesta selviytyä – yksilönä ja lajina. Patsastelu ravintoketjun huipulla on helppo mieltää itsestäänselvyydeksi keskuslämmitteisessä asunnossa, jääkaappi ja juokseva vesi muutaman metrin päässä mielihaluista. Mutta jos minut laitettaisiin Afrikan savannille tai paiskattaisiin Kanadan ylängöille harmaakarhujen kotikonnuille, huonosti kävisi.


Ihmisellä on kautta aikojen ollut ulkoisia uhkia vastaan taistella, jotta itse selviytyisi ja jotta mahdollisimman moni jälkeläisistä jäisi eloon. Eräs tärkeä henkiinjäämistä edistävä seikka on ollut vertaileminen. Onko minulla yhtä paljon aseita, ruokaa ja muita resursseja kuin toisillakin? Olenko tarpeeksi samanlainen, jotta minut hyväksytään laumassa ja jotta siten saisin sen tuoman suojan? Mikä on asemani? Mikään heimo ei ole koskaan ollut täysin hierarkiavapaa. Vahvat, menestyvät jälkeläiset ovat voineet nostaa myös vanhempiensa asemaa, puhumattakaan siitä, että geeniperimä jatkuu elinvoimaisissa yksilöissä. Nykyihminen laittaa facebookkiin kympin lapsen todistuksen, koska vertailu ja vanhemmanylpeys ovat meihin niin vahvasti koodattu. Ei siinä ole lopulta sen kummempaa.


Vertailua vallitsevaan todellisuuteen tapahtuu koko ajan ja osin tiedostamatta. Mikäli tavoiteltavia resursseja on kaikilla jokseenkin yhtä paljon, asiat ovat hyvin riippumatta mikä vallitseva todellisuus lopulta on. Tämän vuoksi esim. slummissa voi elää sinänsä ihan onnellisia ihmisiä, sillä kellään muullakaan ei ole sen parempia kortteja pelata. Mutta kun yksilö laitetaan keskelle (vaikka oletettuakin) erilaisuutta, alkaa pahoinvointi. Sanotaan, että helpoin tapa saada teini-ikäinen tyttö masentumaan, on näyttää hänelle tarpeeksi paljon kuvia vain kauniista ja täydellisistä. (Tämä siis karkeasti yleistäen toki!) Kun oma vartalo ei ole mitä ”pitäisi”, kasvot kamalat ja hiuksetkaan eivät varsinaisesti paksuutta kasva, on samankaltaisuutta kipeästi hakevassa iässä lapsellisen helppoa vaipua alakuloon. Myös moni aikuinen nainen tunnistaa tämän, vaikka on tietoinen ryppyvoidemainosten harhaisen sileiden kasvojen olevan vain kuvamanipuloitu valhe.
Kun poikkeaa massasta, on aina riski jäädä lauman ulkopuolelle. Varhaiselle ihmiselle tämä tiesi lähes varmaa kuolemaa. Siksi tuntuu  niin pahalta erottua joukosta, ellei se ole oma valinta tai hellän hyväksynnän tulos. Nykyihmisellä on näet jotain, mihin varhaisella ei ollut varaa; ymmärtää luolamiesaivojensa ylivirittyneet signaalit jokseenkin turhiksi. Todellisia uhkia ei vaanikaan enää jokaisen nurkan takana. Ehkä urbaanissa ympäristössä pätevät yhä samat omistamisen ja hierarkian lait. Uhat eivät vain enää uhkaa henkeämme, ellei nyt stressitason noususta johtuvia sairauksia oteta lukuun.


Olen tietenkin ylpeä omistani minäkin, niin monin tavoin. Mutta jos edes joku lapsistani olisi joskus saanut sen erään kipsisen pään, en tiedä olisiko laittanut uutista omaan someeni. En todellakaan tiedä. Tämä on aihe, jossa ei voi voittaa. Tein jo vuosia sitten päätöksen, etten kerro lasten todistuksista mitään. En suuntaan jos toiseenkaan. Päätöksen takana ei ole itseään nostava tekopyhyys, edes periytynyt heikkolahjaisuus (heh). Jotenkin vain ajattelen ehkä kyseessä olevan heidän oma asiansa. 



* * *


Jos lastesi hymypatsaat jäivät saamatta ja stipenditkin vei aina joku muu, kerron sinulle tarinan tosielämästä. 
Lukihäiriöinen, sittemmin jopo-luokan kautta ammattikouluun ponnistanut poikanen oli jostain suhteellisen harmittomasta kolttosestaan alakoulun rehtorin puhuttelussa, äiti mukana tietenkin. Rehtori sattui tietämään pojan koulumenestyksen hankaluuden tason ja oikoi mutkat suoriksi lausuen sanat, jotka painuivat kipeinä kahteen sydämeen; ”kyllä sinusta vielä hyvä työmies tulee (mutta ei koskaan yhtään sen enempää). Työmiehessä ei ole mitään vikaa, tietenkään! Mutta lauseen sävyssä oli. Ivallisessa, mitätöivässä, vertailevassa. Uuttera työmies pojasta tulikin. Aluksi. Nyt on jo 19-vuotiaana toimessa, johon ei kukaan villeimmissä kuvitelmissaan voinut uskoa. 

Saako äiti olla ylpeä? Saavutus ei ole mitenkään omansa. Vaikka se ehkä pienesti, ettei nähnyt muuta vaihtoehtoa, kuin valaa uskoa epäilijöidenkin edestä. Saada lapsi itsekin sisäistämään, ettei yksikään numero, lukihäiriö tai naureskeleva aikuinen ole tekosyy elää puolikkaana koko kapasiteetistaan. Miten helppoa onkaan luovuttaa, kun ei koskaan loista. Minä jo kuka sen tiedän. Mutta se onkin jo toinen tarina. 


Ole siis ylpeä. Hehkutat tai et. Ja jos toisten riemu jollain tapaa ärsyttää, voit aina lohduttautua aivojesi toimivan kuten niiden on alun perin suunniteltukin; ahdistumalla, koska osaavat yhä vertailun jalon taidon.




16 kommenttia:

  1. Myönnän, että aihe on vaikea!

    Minä olen se epäsuomalainen, jota saa kehua. Jos joku sanoo, että mekkoni on hieno, niin totean, että eikös olekin, ja vielä halvalla kirpparilta, tykkään. Tai että kylläpäs kauniisti puhuit/sanoit/esiinnyit - "voi kiitos, ihana kuulla"!

    Samasta syystä voin helposti sanoa, että olen ylpeä pojistani, siitä ja tästä saavutuksesta, vaikkapa nyt uusimmasta todistuksesta tai mikä se sillä kertaa onkaan. Hieromatta sitä muiden naamaan. Koen, että mulla on siihen äitinä myös oikeus.

    Mutta sitten toisaalta taas ymmärrän hyvin sen ärsytyksen, mitä tämä toisissa aiheuttaa.

    Siitäkin huolimatta olkaamme ylpeitä itsestämme, toisistamme, omistamme ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tuo "hieromatta muiden naamaan" on se avain. Tietenkin saa olla ylpeä, mutta se hieroskelu onkin sitten ihan oma lukunsa. Saati ajatus, että tässä on nyt jotain ylivertaisia geenejä tullut siirrellyksi, jonka historia on todistanut todella vaaralliseksi ajatukseksi lopulta.

      Elämä ei ole tasavertaista. Väite, että jokainen on jossain hyvä, ei tarkoita että kaikki olisivat jossain lajissa / asiassa mitenkään loistavia. Saatan saada kuraa niskaan sanoessani ääneen, että on myös meitä, jotka eivät ole edes niitä "jossain hyviä", ainakaan lapsena. Itse olin juuri tällainen. Keskinkertainen vissiin monessakin, huono useammassa, mutta tähteni kirkastui vasta paljon myöhemmin. Lahjakkuutta voi saavuttaa yllättäen myös asioissa, joita ei ollut nähtävissä jo varhain. Tämä siis lohdutukseksi kaikille, joita himmeät tähdet jotenkin surettavat.

      Kehun vastaanottamisen lisäksi on tärkeää osata myös antaa sitä. Maailma olisi paljon valoisampi paikka, jos uskallettaisiin enemmän sanoa ääneen positiiviset mietteemme toisista.

      Hali ♥

      Poista
    2. No just näin ♥
      aloitetaan "kehu lähimmäinen päivässä, kaksi parhaassa" -kampanja!!!

      Poista
  2. "Lukihäiriöinen, sittemmin jopo-luokan kautta ammattikouluun ponnistanut... Nyt on jo 19-vuotiaana toimessa, johon ei kukaan villeimmissä kuvitelmissaan voinut uskoa. Saako äiti olla ylpeä?"

    Kerronpa toisen tarinan.
    Aloittaessani lukion lukiooni pääsi alle seiskan keskiarvolla (alin muistaakseni 6,8) Lakkiaisissa kuusi oli kirjoittanut kuusi laudaturia. Englannista laudaturin kirjoitti 12 eli puolet luokastani. Enkkumaikka itki onnesta. Saako enkkumaikka olla ylpeä? Eihän hän muuta tehnyt kun takoi englantia kurittomien kakaroiden päihin?

    Vastaus on, että kyllä saa ja oli syytäkin.

    Pikkuisen tuuppimalla oikeaan suuntaan seiskan oppilaastakin tulee vaikka mitä. Tietty voi jättää tuuppimatta ja todeta vaan, että seiskan oppilaitahan nää oli alunperinkin. Torpatakin voi ja silloin syntyy pudokkaita, mut olihan se nähtävissä, että luusereitahan nuo olivat jo alussa.

    Eli kyllä, äiti saa olla ylpeä.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tietty voi jättää tuuppimatta ja todeta vaan, että seiskan oppilaitahan nää oli alunperinkin."

      Tämä!

      Mikään ei kannattele ihmistä, kuten jonkun toisen usko. Ei yhdenkään teinimerkkisen, eikä vanhemmankaan pitäisi jaksaa tai osatakaan aina itse pitää yllä toivoa ja uskoa kyvyistään parempaan. Jokainen tarvitsee joskus sparrajaa, joka joko piilovaikuttaa tai vääntää ihan ratakiskosta alkaen asennetta uudelle mutkalle. Englanninope oli juuri tällainen. Saa itkeäkin. Ja pienesti luulen, että enkunmaikka itki ihan liikutuksesta, miten upeaa on seurata, kun ihminen löytää todellisen potentiaalinsa.

      Sellaista enkunopea omallenikin toivoisin, nyt kun koko pakka menee uusiksi. Jos englanti on 6 ja (se vihattu pakko)ruotsi 8, voiko vetää jotain johtopäätöksiä?

      Poista
  3. ansiokasta pohdintaa taas kerran <3!

    Aihetta sivuten: meillä nuoriso on välillä yrittänyt ehdottaa, että tietynlaisista arvosanoista kokeessa tai todistuksessa saisi rahallista palkkiota.
    Olen joka kerta torpannut neuvottelun heti alkuunsa: entä jos tekee parhaansa, lukee, lukee ja lukee, eikä vain kertakaikkiaan pysty kuin johonkin tiettyyn numeroon? Tai entä jos opella on todella-todella nihkeä arvostelutaulukko? Opettajat samassa koulussakin arvostelevat kovin eri tavoin.

    Olemme yrittäneet opettaa, että ei se arvosana - onpa sitten mikä tahansa - vaan se, että on oppinut jotain. Mitä tahansa. Jotain.
    Oppinut jotain itsestään.
    Yllättynyt jostain.
    Huomannut, miten vaikeaa jokin asia voi olla.
    Ja vielä parempaa: jos vaikka arvosanasta huolimatta on ymmärtänyt opetettavan asian, päässyt siihen kiinni.
    Huomannut, että tämä on (tai ei ole) minua varten.
    Ja mitä Lehtori erityisesti korostaa: ymmärrätkö suuret linjat; näetkö kokonaisuuden.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on niin totta! Voi miten monta tenttiäkin olen ihan silkalla työmuistilla mennyt! Jälkikäteen kaikki tuntui pyyhkiytyvän pois mielestä.

      Oppimisen ja hämmästelyn taito ei onneksi riipu arvosanoista. Kouluahan pitäisi käydä itseään varten, ei mittaustulosta. Ja millä sitä oppimista lopulta mitataan? Siis todellista oppimista, sellaista josta kirjoitat. Sävyineen, tasoineen, kaikkineen.

      Kiitos kommentista ja mukavaa iltaa Marika ♥

      Poista
  4. Myönnän, en laittaisi, enkä ole laittanut, sillä lapsistaan voi olla ylpeä niin eri tavoin ja lapselle suoraan se tulee osoittaa. Kukin tokin tavallaan ja ymmärrän niin hyvin, että lapsistaan on ylpeä, kunhan erottuu se, ettei ole kilpajuoksulla vanhemmuudesta.

    <3 oot huippu ja järkky nuo rehtorin sanat, sillä ei raameja ihmisille kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, asianomaisella on oikeus saada kuulla kehut myös suoraan. Kilpajuoksu ei ole ikinä kiinnostellut, ehkä olemattoman kilpailuvietin vuoksi, enkä toisaalta edes kehtaisi ylpeillä ylenpalttisesti. Se ei vaan tunnu reilulta, kun en kenenkään mieltä muutenkaan halua tietäen pahoittaa. Minulle riittää oma sisäinen ymmärrys asioiden tolasta. Ylpeä saa olla omistaan, olematta leuhka.

      Ite olet! ♥

      Poista
  5. Aamen! Miten voikin olla niin identtinen lause kuin se, jonka nuoremman poikani äidinkielen opettaja itselleni ikäänkuin "lohdutuksena" lausui.
    Kyseessä oli tapaus, jossa vihaamaani Wilmaan ja kaikkiin sen salama- ja mihin lie negatiivisiin merkintöihin kyllästyneenä kysyin ko. opettajalta, että "Eikö teillä ihan oikeasti ole pojasta m i t ä ä n hyvää sanottavaa?", ja siihen vastauksena sain, että "Kyllä siitä joku vielä hyvän työmiehen saa". No niin saikin. Ihan helkkarin hyvän, jota on samoin jo 19-vuotiaasta asti houkuteltu työpaikasta toiseen ihan vaan itse itselleen hankkimansa hyvän TYÖmiehen maineen vuoksi. Siihen ei yhdelläkään opettajalla ollut osaa eikä arpaa ja olen ihan loputtoman kiitollinen ammattikoulun aikaisten työharjoitteluiden aikana ja sittemmin ihan vakituisesti töitä tarjonneille työnantajille, jotka ovat meidän vanhempien lisäksi valaneet poikaan tervettä itseluottamusta, josta on seurannut onnistumisen tunteita ja lisää itseluottamusta ja sitä kautta onnellisuutta ja tyytyväisyyttä omaan itseen ja elämään. Ja se on jotain, mikä on niin paljon tärkeämpää kuin ne kympit tai kiitettävät missään paperissa.

    Itseäni ihan etoo jo aina valmiiksi se, kuinka vanhemmat, jotka koko vuoden somessa urputtavat, kuinka lapset tai teinit taas ovat olleet niin ja niin hankalia ja kuinka hermo menee ja miten voikin olla niin vaikeaa, kevätjuhlan tullen ylistävät niitä kullannuppusiaan, joilla oli TAAS niin hienot todistukset ja ai että kuinka äidin sydän halkeaa ylpeydestä. Ja saakin haljeta tottakai, siitä ei ole kyse, vaan siitä, että kannattaisiko vaikka sitten jättää ne oman lapsen mollaamiset pois siinä matkan varrella tai ylipäätään olla jotenkin looginen.

    On jäänyt mieleen yksi vanhempainilta, jossa erään toisen pojan äiti sanoi, että "Jos meidän V saa kokeesta kasin, tiedän, ettei ole mennyt kovin hyvin", johon oma vanhempi poikani spontaanisti kommentoi, että "Jos mää saisin joskus kasin, äiti varmaan pyörtyis" :D.

    Hyvä kirjoitus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvää päivää, minä vaan sanon! Kylläpä olikin täysin identtinen tarina. Juuri tuo, että ammattikoulusta harjoitteluiden kautta o m i l l a näytöillä työelämään ja halutuksi, arvostetuksi työntekijäksi. Uskon valaminen on äärimmäisen tärkeää, siten nuori löytää hiomattoman timanttinsa!

      Äärimmäisen hyvä näkökulma - jota en tullut ajatelleeksikaan - nuo someurputukset. Sydän saa haljeta ylpeydestä, mutta sitä ylpeyttä soisi löytyvän ihan tavalliseenkin arkeen, ei vain jonkin suorituksen kautta. Ja sitten taas ylipäätään toisaalta, haluaisinko itse, että vaikkapa mieheni avautuisi somessa kuinka hankalaa minun kanssani on, ja miten lähtökohtaisesti tehtäväni on ilmeisesti vain ärsyttää? Varsinkin murkkuikäisten vanhemmilta tuntuu puuttuvan järjellinen vertaistuki, jolloin jokaisesta vastoinkäymisestä tulee vuoren kokoinen.

      Ja tuo vanhempainilta, huoh. Mutta hei, nokkela poika! :D

      Kiitos kommentista ja leppoisaa iltaa. ♥

      Poista
  6. Olipas tärkeä aihe.
    Se vertailu saattaa aiheuttaa elämän mittaisen huonommuuden tunteen.
    Olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni aikana, jolloin ei ollut somea tai muutakaan vastaavaa. Sitä en tiedä vertailivatko vanhempamme tuolloin kahvipöydissä jälkikasvunsa menestystä koulussa. Muunlainen vertailu onkin sitten minulle tuttua lapsuudesta tähän asti. "Kaso nyt miten xxx tekee sitä tai tätä", "Kyllä muiden lapset..."
    Tästä on sitten seurauksena huonommuuden tunne, jonka kanssa elän elämäni loppuun saakka.
    Olenkin varonut vertailemasta omia lapsiani keskenään tai muiden lapsiin.
    Kannustanut ja työskentelemään omien vahvuuksiensa kautta.Se riittää kun lapsi ja minä tiedämme että on tehnyt parhaansa. Enempää ei voi keneltäkään vaatia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet kasvattajana tehnyt tärkeimmän asian, johon aivan kaikki eivät kykene; katkaisemaan ketjun! Olisi ollut varmasti helppoa jatkaa samalla moitteisiin ja vertailuun vetävällä tavalla, mutta tiedostit sen vahingollisuuden. Ei vertailulta voi varmasti täysin välttyä, ja toisaalta sisarusparvessa lapset myös helposti tulkitsevat tulevansa vertailluksi toisiinsa, koska itsekin sitä tekevät, mutta tärkeintä on tietoisesti olla sortumatta samaan lauseeseen "miksi sinä et ole kuin..."
      Siksi. Koska sinä olet sinä, oma ja ainutlaatuinen itsesi. Hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olet. Ja jos aina pitäisi niin kovin muuttua tai yltää johonkin muuhun, vika ei ole sinussa, vaan seurassa.

      Poista
  7. Eksyin tänne Ihanan Tiian blogista ja on niin hyvä aihe, että ajattelin muutaman sanan rupatella. Omasta kokemuksesta, kun työpaikkani oli (nyt jo olen eläkkeellä) kotona omassa yrityksessä, jonka työaika ajoittui aamuun ja iltaan ja saattoi joskus kestää koko vuorokaudenkin yhteen pötköön. Työ oli vielä 7 päivää viikossa, työpäivät jouluna ja juhannuksenakin.
    Kuinka usein sainkaan kuulla jopa ystäviltäni "tee nyt sinä sitä ja tätä ja tuota, kun sinä saat olla kotona". Kyllä siinä mieliala pakostakin laski. Niin enpä ihmettele, jos lapsi tai nuori pahoittaa mielensä vertaillessa häntä johonkin toiseen. Ja vielä opettajan, jonka pitäisi kannustaa nuorta eteenpäin, suusta "pudotetut" sanat ovat todella kuin pommin pudotus.
    Kaunista viikonloppua ☀️🎶

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ja kiva että eksyit. :)

      Kotona työskentely ei kyllä totisestikaan ole mitään joutavaa lomailua, pikemminkin päinvastoin. Kun työ on fyysisesti samassa paikassa kuin vapaa-aikakin, työpäivien pituuden rajaaminen voi helposti jäädä. Tuo työmääräsi kuulostaa kyllä todella hurjalta, huh.

      Vertailu osuu arkaan paikkaan, paitsi tietenkin jos sattuu olemaan se, johon verrataan. Harvemmin kyllä on. Vertailussa ollaan hyvin syvällä ydinkysymystä, kelpaanko. Haavoittuvassa iässä tai elämäntilanteessa erityisen kurjaa.

      Kiitos kun jaksoit lukea ja kommentoida. Mukavaa viikonloppua. <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!