lauantai 4. toukokuuta 2019

Miksi uuden aloittaminen on niin hankalaa?



Oletko koskaan miettinyt, miksi jonkin uuden aloittaminen ja omaksuminen on niin vaikeaa? Jääkö elämäntaparemontti toistuvasti maalikaupassa samoilun asteelle? Lähtisitkö opiskelemaan uutta ammattia, mutta kun…

Vastaus löytyy aivoista.


* * *


Esimerkki elävästä elämästä. 

Kun aloin kymmenen vuotta sitten opiskella kätilöksi, olin jo ehtinyt varsin vakiintuneeseen ikään ja neljän lapsen äidiksi. Opintojen aloittaminen ei ollut mikään hetken päähänpisto. Saatuani opiskelupaikan, siirsin aloittamista vuodella, jotta nuorimmainenkin saisi vielä kasvaa hieman. Minulla oli siis tasan vuosi aikaa miettiä, haluanko todella nuoruuteni haaveammattiin. Halusin, enemmän kuin koskaan.

Kun sitten aloitin opiskelun, sain joka ikinen aamu kuulla mieleni propagandaa. Luovuta, se sanoi. Intuitio tässä hei, kuules kun tämä ei vain ole sun juttu. Eikä vain aamuisin, manifesti raikui pitkin päivää ja vielä viimeiseksi illalla mieleni mutkissa. Ei sinusta ole tähän. Usko jo.


Miten johonkin niin motivoituneeseen voi tulla vahva vastarinta? Koska aivojen tehtävä on pitää meidät tasapainossa. Aivoille tasapaino on yhtä kuin pysyvä tila, ei ylenpalttisia muutoksia. Olemmehan pysyneet tällä mallilla hengissä tähänkin asti, miksi nyt lähteä hyvää horjuttamaan? 
Keskusyksikkömme tahtoo kaikessa viisaudessaan pitää meidät totutussa, koska se on turvallista ja ennakoitavaa. Mitä vieraampi ja hankalampi asia, sitä kovempi vastus. 

Ihmisaivot pyrkivät toimimaan autopilotilla, koska se on energiatehokasta ja järkevää henkiinjäämisen kannalta. Kapasiteettia säästellään, jotta ihminen olisi toimintavalmiudessa jonkin todellisen uhkan varalle.
Kaikesta uudesta jää jälki. Hermorataverkostoja syntyy ja ne vahvistuvat toistojen myötä. Epämukavuusalue onkin itse asiassa uusien hermorataverkostojen luomisen aikaa. Kun verkostot toimivat, uusia asia tai tapa onkin jo omaksuttu osaksi elämää  ja vastustus alkaa hiljalleen hellittää.


Aivoista täytyy siis tietää tämä; jos ne vastustavat lenkkeilyn aloittamista tai muuttoa uudelle paikkakunnalle, ne toimivat kuten on alun perin tarkoitettukin.


* * *


Entä jos uudesta ei koskaan tulekaan helppoa, edes ylimalkaisen siedettävää? 

Ehdin opiskella unelmieni ammattia kaksi vuotta ennen avioeroa, joka käytännön syistä pakotti sinnikkäästä tahdosta huolimatta päästämään irti. Koko tuon ajan, ennen jokaista harjoittelua uudessa paikassa päässäni soi sama raina. Luovuta, et sinä koskaan valmistu. Et osaa, et pysty. Ei sinusta ole tähän. Terveesti toimivista aivoista tuli ylireagoiva painos. Intuitio? Sillä ääntä selitin monesti. Vaan mitäpä selitykseni pitäisi seuraavasta.

Toisilla meistä on erityisen korostunut turvallisuuden tarve ja taipumus ahdistua rankasti, milloin ikinä perusturvallisuuttamme horjutetaan. Uusi on uhka. Uusi on pelottava ja kaikki pelottava ahdistaa. Ahdistukseen auttaa tunnetusti parhaiten ahdistusta aiheuttavien tilanteiden vältteleminen. Jos ei kykene esiintymisjännitykseltään pitämään puhetta, todennäköisesti valitsee tekemisensä tuon pelon mukaisesti. Välttelemiskäyttäytymisessä on kuitenkin se paha puoli, että se harvoin laajentaa mitään. Päinvastoin. Ihminen voi elää näennäisen tyytyväistä elämää olettaen valintojen olevan omiaan, vaikka taustalla onkin välttelemiskäyttäytyminen. Elämä kutistuu. Ahdistuksen välttelystä tulee opaslanka. Epämääräinen tyytymättömyys, kateus, mikä tahansa tunne, että tässäkö tämä nyt on, kaihertaa jossain taustalla kuitenkin. Pettynyt ääni, itseen ja elämään.


* * *


Korostunut turvallisuuden tarve ja epäonnistumisen pelko kulkevat käsikkäin. Ylireagoivilla - ja vahvasti aivojen autopilotointiin taipuvaisilla yksilöillä ensimmäinen askel on tämän ymmärtäminen. Kuka nyt haluaisi alati pettyä ja tuntea olevansa surkein ja hyödyttömin yksilö ikinä! Mutta juuri epäonnistuminen on inhimillistä ja tekee meistä helposti lähestyttäviä ja sympaattisia. 
Jos mietit tuttavapiiriäsi, istuisitko mieluummin kahvilla Täydellisen Onnistujan, tähtien lemmikin ja elämänsä Hannu Hanhen kanssa, vai sen joka on vähän rähmälläänkin käynyt, yrittänyt, erehtynyt, oppinut? Kumpi osaisi rinnalla kulkijana tukea ja auttaa parhaiten? Kummalle soittaisit, jos mokaat? Täydelliseltä Onnistujalta voi oppia asioita, mutta pitkässä juoksussa kovin haluttua seuraa harvoin ovat.


Itseankaruuden tilalle itsemyötätuntoa. Onnistumisien muistelua. Isojen tavoitteiden pilkkomista paljon pienempiin osiin. Ymmärrystä, että liskoaivot ne vain tässä nyt muutosta vastustelevat, menee kohta ohi. Niillä pääsee jo pitkälle. 
Kaikki tekeminen alkaa jostakin pienemmästä. Jos haluat matkalle, tuskin ensimmäisenä seisot turvatarkastusjonossa. Ehkä ensin mietit sopivaa aikaa ja kohdetta, otat selvää majoitusvaihtoehdoista ja nähtävyyksistä. Varaat lentoliput. Teet muut tarvittavat käytännön järjestelyt lomaa varten. Mietit kuka hakee postit ja hoitaa lapset / lemmikit / kukkien kastelun. Pakkaat laukun ja asetat herätyksen seuraavalle aamulle. Miksi sitten vaikkapa elämäntaparemontin pitäisi alkaa porkkanoita imeskellen kahden tunnin spinningillä, jos kunto on huono ja aivovastustus 101 % ? Liian suuret tavoitteet ovat suuren riskin epäonnistujia. Epäonnistumiset nakertavat itsetuntoa ja perusturvallisuutta. 

Kuulostaako tutulta? 


* * *


Ihan jokaista tavoitetta ei edes voi pilkkoa osiin. Silloin tärkeintä on välitön palkinto. Kun lopetin aikoinaan tupakoinnin kerrasta, hirveissä vieroitusoireissa kärvistellessä minua ei yhtään motivoinut keuhkosyöpäriskin väheneminen kymmenen vuoden kuluttua. Mutta ihon kirkastuminen ja kunnon paraneminen riittivät motivoimaan lähitavoitteena. Niin siis sen lisäksi, että inhosin riippuvaisuutta yli kaiken. Epämukavuusalueella oleminen on siedettävämpää, kun ymmärtää mistä vastustus johtuu ja kun siellä olemisesta saa riittävän hyvän palkinnon. 

 

Jos tämä kaikki kerran pitää paikkaansa, mitä esimerkiksi minun olisi pitänyt tehdä jatkaakseni unelmieni ammattiin opiskelemista? Olla myötätuntoisempi ja joustavampi itseäni kohtaan. Asettaa välitavoitteita ja palkita itseäni niistä. Opintojen lopettamisen sijaan ottaa aikalisä, yrittää mennä vaikka töihin vuodeksi ja kerätä voimia ja motivaatiota. Hakea sinnikkäämmin vaihtoa terveydenhoitajaksi (päiväopintoja ja lyhempi opiskelu, myöhemmin olisi voinut täydentää vielä kätilöksi).  Ja kaikkein tärkein; tsempata itseäni. Tämän kaiken tiedän nyt, tuolloin se ei ollut mahdollista. Ehkä lopputulema olisi ollut täsmälleen sama. En voi tietää miltä kaikelta olen säästynyt, kun elämä menikin tätä polkua. Kukaan meistä ei.


* * *


Haluan sinun muistavan tästä kirjoituksesta seuraavan. Yksikään pieleen mennyt muutosyritys elämässäsi ei ole tapahtunut, koska olisit jotenkin saamaton, luuseri tai luontainen epäonnistuja. Aivosi ovat vain sinnikkäästi pitäneet kiinni automaattisesta tehtävästään ja toisaalta ehkä välitön palkinto on ollut liian pieni ja tavoite kaukainen. Lohdullisinta on kuitenkin se, että mieli ja tietoisuus ovat muutakin kuin aivot. Kun tämän ymmärtää, on ylipäätään mahdollista voittaa vastustus, kiusaus ja epämukavuuden tuomat tuntemukset. Riittävän pienin askelin, joka ikinen päivä.





10 kommenttia:

  1. Kiitos, tämä kirjoitus oli juuri se, mitä tähän hetkeen tarvitsin.

    VastaaPoista
  2. Uusi voi olla ihanaa, innostavaa ja virkistävää, jos se on intohimo tai vihdoin kuuntelee kutsumustaan. Muutos aina pelottaa, tai noh aina ja aina, nuorena ei pelottanut vaan hainkin koko ajan muutosta, olin levoton. Nyt uudet asiat voivat olla jopa uhkia ja pelottavia ja se tiedetään, kovin energiaa vieviä, sekös ahdistaa, kun ikääkin pukkaa ja aivoilla kestää kauemmin omaksua.

    Kivaa uutta viikkoa Nelina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän allekirjoitan niin täysin! Aivot varmasti oppivat uutta iässä missä hyvänsä, mutta ovat vain tulleet niin pirullisen varovaisiksi. Uhkia ja pelkoja tosiaan on ihan omiksi tarpeiksi. Siitäkin huolimatta, edelleen kyllä kaipaan vaihtelua ja muutosta. Jokseenkin ristiriitaista. Pöh.

      Mukavaa iltaa Tiia ❤

      Poista
  3. Kiitos lohdun sanoita. Olen juurikin se mukavuusalueella hengalija koska en kuitenkaan uskalla osaa pysty kykene jne.
    Mutta hienon lohdun tässä jaoit. Pikku askelin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikku askelin ja tarpeeksi lähitulevaisuuteen sijoittuvin tavoittein.

      Kiitos kun kommentoit ja mukavaa viikkoa ❤

      Poista
  4. Taas osui suoraan napakymppiin tämä aihe :)
    Olen vuosi vuodelta arempi uusien asioiden suhteen, eikä siinä vielä mitään, mutta kun huomaan että se estää minua toteuttamasta niitä (suuria ja vähän pienempiäkin) muutoksia, joita kuitenkin haluaisin niin kovasti tehdä. Todella ristiriitaista ja todella ärsyttävää, kuluttavaa, turhauttavaa ja vaikka mitä kaikkea muuta.
    Ensin innostun aivan valtavasti, sitten huomaankin jo hyvin pian epäröiväni, että mitä jos...
    Näin on ihan hyvä, mutta voisiko olla vielä paljon paremmin jos uskaltaisin näitä muutoksia alkaa toteuttamaan? Uskon että kyllä, mutta kun uskallus ei riitä ja mikä pahinta, aikaa ei ole "ikuisuuksiin" :) Nuorempana tuli aika montaa asiaa tällä verukkeella lykättyä hamaan tulevaisuuteen.
    Kiitos Nelina jälleen kerran ajatuksia herättävästä kirjoituksesta ja oikein ihanaa äitienpäivää sinulle ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omalla kohdallani yritän miettiä näitä täsmälleen samoja esteitä (kiitos jälleen vertaistuesta) niin, että mitä vaikkapa 20 vuotta vanhempi, lämmin ja elämää niin paljon enemmän nähnyt minä sanoisi minulle niistä nyt? Millä sanoilla vanhempi ja viisaampi minä lohduttaisi tätä murhettani, pelkojani, uskoni puutetta ja tekosyytehdasta?

      Joskus se toimii, yleensä ei.


      Ihanaa äitienpäivää Ansku! ♥

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!