sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Hyvää äitienpäivää



En ole koskaan saanut aamukahvia vuoteeseen. Toteamuksen täsmällisestä ajankohtaisuudesta huolimatta sanoihin ei liity katkeruuden, edes puuskittaisen pettymyksen tunnelmaa. Päinvastoin. Sänkyyn kannettu aamiainen saattaa toisille olla vallankin ihana rakkaudenosoitus, etenkin jos tarjotinta kantavat pienet ja niin rakkaat kädet. Ymmärrän tämän hyvin, vaikka itselleni ajatus on yhtä kutsuva, kuin syödä lounas kylpyhuoneen lattialla tai illallinen autossa. Onnekseni kukaan poikasistani ei ole yrittänytkään ilahduttaa emoaan kyseisellä tavalla. Muutoinhan olisin toki liittynyt liian pitkään hereillä kourivassa pissahädässä nukkumista teeskenteleviin kanssasisariini. Sen sijaan olen saanut sängyn täydeltä pieniä käsivarsia ja suloisia omatekemiä lahjoja. Ja ne kortit, niistä on suurin osa tallessa vieläkin. 






Pienistä käsivarsista on jo aikaa, eikä koulussa kortteja juuri tehdä. Kotona on kaksi teinimerkkistä, joiden unet venyvät puoleenpäivään. Viisi vaatimatonta tuntia heräämiseni jälkeen. Tai no, tytär aloittaa äitipäivän isilässä sen osuessa perinteisesti parittomaan viikonloppuun, mutta haetaan toki kotiin kakkukahveille, koska Isot Weljetkin tulevat. Jokavuotinen perinne käpykakusta kahvipöydässä juontaa juurensa 23 vuoden taakse. Uuden vauvan ja vähän reissussa rähjääntyneen äidin sairaalasta kotiutumisen kunniaksi hankittu synnytysuhrilahja. Synnyttely loppui jossain kohtaa, aloin ostaa harkittua herkkua vuoden virallisen äitipäivän iloksi. Se muistuttaa minua elämäni parhaista lahjoista, joita olen saanut peräti neljä kappaletta. Siirappista, mutta niin riipivän totta.




Olen saanut pitää oman äitini. Kuten hänkin omansa. Ajatus elämästä ilman äitiä on koko lailla mahdoton, vaikka sylipaikasta varsin vapaaehtoisesti jo vissiin ensimmäisen vuoden jälkeen luovuinkin. Esikoisena ja kolmen sittemmin syntyneen siskon osana napanuoran katkaisu tapahtui jotenkin hyvin vaivihkaa ja varhain. Sama tuntuu toistuvan oman äidiksitekijäni kohdalla. Lapsi, joka lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen (lennot vaihtoineen, junamatkat, metrot, joita ei ole edes koskaan käyttänyt) yksin, ketään mukaan pyytämättä. Lapsi, jonka itsenäisyys ja yksinpärjääminen tuntuvat toisinaan kipeänä piikkinä äitilihassa. Kasvatin parhaan taitoni mukaan itsenäisen pärjääjän, koska luulin sen olevan parasta elämän kannalta. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kyky luottaa, uskoa murheensa ja tulla autetuksi sittenkin ovat.




Äitiys on ollut uskomattomin tarina ja seikkailu, johon olen päässyt mukaan. Sen kylkiäisenä tuli paitsi pakahduttava rakkaus ja tuleen kävelevä epäröimättömyys omieni puolesta, myös kaksi ikävää tunnetta. Huoli ja syyllisyys. Näin 23 vuoden jälkeen jälkimmäinen on– onneksi – laimentunut, kun taas huoli vain jatkaa kasvamistaan. Sen lisäksi, että osaan pelätä kaikkia mahdollisia onnettomia kohtaloita, pelkään itselleni sattuvan jotain. Kuka hellästi saattelee kaksi vielä pitkään alaikäistä aikuiseksi? Ajatus sisältää niin paljon tuskaisia komponentteja, joista mainittakoon vain se oleellisin; äiti-ihmisen loputon tuska tarpeellisuudestaan. Ensin omat lapset, sitten lapsenlapset. Ihmisnaaras lienee lajina niitä harvoja (ellei ainoa), joka pääsääntöisesti elää vielä pitkään oman lisääntymiskykynsä sammumisen jälkeen. Se on luonnon suoma tapa varmistaa myös seuraavien polvien selviäminen.


Yhtä asiaa jaksan yhä hämmästellä. Äitiydestä kirjoittaessa pitäisi jostain syystä muistaa mainita, etteivät kaikki halua lapsia. Mikä on jokseenkin sama, jos puutarhalehden omakotitaloasumista koskevassa artikkelissa kerrottaisiin myös heistä, jotka haluavat asua kerrostalossa, ja käytäisiin läpi erilaisia syitä kerrostaloasumiseen. Äitiydestä saa kirjoittaa. Siitä saa olla onnellinen ja ammentaa häpeilemättä iloa, vaikkapa pienen blogin sivuilla. Omani eivät ole keltään muulta pois, iloni ei vähennä Universumin Hyvien Tunteiden - varantoja kenenkään edestä. Tahaton lapsettomuus on kuitenkin yksi suurimmista murheista, joita ymmärrän olevan. Sivusta seurasin hoitoja ja niiden hiipumista ymmärrykseen, ettei omaa lasta koskaan tule. Siihen suruun ei ole sanoja. Miten voisikaan olla? Mutta en ymmärrä miksi äitiydestä kirjoittaessa muistetaan mainita, etteivät kaikki halua lapsia ja heidän osuutensa on kymmenessä vuodessa miltei tuplaantunut (esim. Aamulehti 12.5.2019)? Ihmiset haluavat erilaisia asioita, ja nykyinen yhteiskunta tarjoaa siihen onneksi vaihtoehtoja. Lasten saamisenkin.





Pahinta äitiydessä ovat olleet lapsille tapahtuneet onnettomuudet. Parasta kaikki muu. Aika kultaa uhmat ja kiukut, eikä se murrosikäkään nyt niin pelottava oikeasti ole. Niin kai voi jo sanoa, kun neljästä enää kaksi hormonihuuruja ja otsalohkonsa kehittymistä kipuilevat. Jokaisessa iässä on omat harminsa ja ihanuutensa, eikä mitään niistä saa takaisin. Olisi epäinhimillistä ja tekopyhää silti väittää, että ihan kaikesta pitäisi muistaa niin kovin alati nauttia. Ei pidä. On ollut aikoja, jolloin suurin kiitollisuus on päivän pääseminen iltaan.

En taaskaan saanut aamiaista vuoteeseen. Käytin koirat, keitin kahvin. Kirjoitin tämän tekstin talon vielä huokaillessa unta. Varmistin toiseksi nuorimman heräämisen rippikirkkoon. Sitten lähdin yksin salille. Vähän myöhemmin tulevat kaksi vanhinta ja nuorin. Syödään käpykakkua ja puhutaan hassuja. Ihan parasta.


Hyvää äitienpäivää!




8 kommenttia:

  1. Hyvää äitienpäivää, Nelina ♥

    Minä muistelen 21 vuoden takaista ensimmäistä, odotettua raskautumistani ja sitä, kuinka suuri ihme se oikeasti oli. Koti-inseminaatiolla, ensi yrittämällä. En sitä edes silloin tajunnut, mutta nykyisin, hyvinkin juuri tahattomasti lapsettomien tai liian kauan yrittäneiden ystävieni kanssa jutteltuani.

    Mutta on se, minun elämäni suurin lahja, äitiys. Raskas, rakas!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lahja, jota ei voi vaihtaa, tai palauttaa... :D

      Hyvää äitienpäivää, Marjaana ♥

      Poista
  2. Onnekasta ja iloista tätä päivää!
    Kirjoitat hyvin: "äitiys on uskomattomin tarina ja seikkailu, johon olen päässyt mukaan" - juuri näinhän se on.
    En ole ikinä ollut niin eksyksissä kuin tässä tarinassa ja seikkailussa, välillä mennään melkoista haipakkaa ja välillä tunnit junnaavat paikoillaan, mutta hyvä näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äitiys muuttuu koko ajan, mutta se muutos on kuin maan pyörähtäminen akselinsa ympäri; sitä ei voi varsinaisesti tuntea, vaikka se tapahtuukin. Jossain kohtaa vaan huomaa, että ai meillä ei olekaan enää tätä ja että kas, nämä ovatkin nyt arkea. Mainittavan arvoisina esim. valvottavat pienet, joista jokainen on viimeistään teini-iässä varttunut varsin lahjakkaaksi nukkujaksi. :D

      Ihanaa äitienpäivää, Marika ♥

      Poista
  3. Aivan ihana teksti. Ei suuria eleitä, riittää vaikka whatsupp viesti, en koskaan haluaisi olla lapsille marttyyri tai riippa tai, että velvollisuudentunnosta tekevät asioita vuokseni.

    Ei ollut kuolemanpelkoa ennen lapsia, kun sain esikoiseni, iski järkyttävä autolla ajamisen pelkokin, omasta henkikullasta tulikin yhtäkkiä tärkeä. Olisi parasta, jos saisi nähdä, että jokainen lapsi jotenkin löytää paikkansa. Nyt on vielä kaikenlaista. <3
    Ihanaa äitienpäivää ihana Nelina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täsmälleen samaa mieltä. Kotoa jo muuttaneiden kanssa äitiys on pitkälti viestittelyä, varsin hauskaa sellaista. Mistä lie huumorinsa perineet. 😁

      Nyt on vielä kaikenlaista tosiaan. Pitää käyttää turvavyötä, puhdistaa hammasvälit, mennä mammografiaan ja papa-kokeeseen. Koska elämä!

      Hyvää äitienpäivää, Tiia ❤

      Poista
  4. Ihanaa äitienpäivän iltaa, Nelina <3 Kiitos jälleen niin elämänmakuisesta postauksestasi!

    VastaaPoista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!