sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Omistamisähky ja tarvitsemisen kyseenalaistaminen


Taipaleeni opiskelevana neljän lapsen yksinhuoltajana löi minuun lähtemättömän leiman. En tiedä kuinka suuret vuositulot tarvittaisiin, tai miten muhkea pankkitilin saldo, jotta voisin vieläkään täysin pidäkkeettä ostaa asioita vain koska sattuvat silmää miellyttämään. Sen vain tiedän, että omani eivät ole lähelläkään.
Yllättäen kyse ei kuitenkaan ole edes rahasta. Tai, tietenkin oli – aluksi.


Vuosia ja vuosia pihistin kaikesta mahdollisesta omastani, jotta pystyin suomaan lapsille terveeseen järkeen perustuvan kulutustottumoisen elämän. Ostin meidän kaikkien vaatteet, kengät ym. alennusmyynneistä, kierrätin, vaihdoin, hankin käytettynä siitä mitenkään erikseen numeroa tekemättä. Poikain kanssa tosin jouduin sittemmin tekemään poikkeuksia äkillisen kasvupyrähdyksen tai pyöräntangon yli kaaressa lentämisen seurauksena, toisinaan ihan silkasta heltymisestä. Siinä kohtaa, kun teinimerkkistä eivät enää menkkahaukkafarkut tai marketin kengät saaneet sulamaan vuolaaseen kiitokseen, ovat voineet lahja – ja kesätyörahoillaan ostaa itse paikkaansa muodin taivaasta. Kummasti asioita oppii arvostamaan, kun niiden eteen on ensin tehnyt töitä.



Aina ei ole kyse säästämisestä. Joskus jotain ei vain "tule hankittua".
(19v ja poikamiesyksiö )



Asun pienellä paikkakunnalla, jossa on keskimääräistä hyvätuloisempaa kunnallisveronmaksajaa. Puhelinta ei kuitenkaan uusittu kerta vuoteen per lapsi, vain koska ”kaikilla muillakin on”. Asiaa ei onneksi tarvinnut perustella edes rahalla, ihan puhtaat järkisyyt riittivät. Itsetunto täytyy voida rakentua muutenkin, kuin laumahenkiseen omistamiseen perustuen, vaikka se nuorten kohdalla onkin ymmärrettävää. Tärkeintä on löytää jonkinlainen tasapaino tarpeiden ja järjen välillä.

Vaikka kaikkien mediaanien mukaan olimme varmasti äärimmäisen köyhiä, en koskaan alleviivannut sitä lapsille. Säästin myös heiltä salaa. Opettelin YouTubesta miesten hiustenleikkuun malliin (omillaan asuvat käyvät muuten edelleen äitiparturissa), ruoka tehtiin peruselintarvikkeista itse. Kaupassa kävin vain kun oli pakko, joka on muuten yllättävän tehokas keino karsia menoja! Valot ja laitteet sammutettiin milloin ei tarvittu. Suihkussa luttaavaa teiniä muistutettiin varsin napakasti sulkemaan hana. Vesiennakkomaksuisessa taloudessa kun on myös mittari ja kerran vuodessa joulun alla palautuva summa muhkea, ellei jokainen keksi seistä kahtakymmentä minuuttia lämpimässä vesihöyrysaunakylpyhuoneessa per siivu.



* * *


Tilastollisena köhänä koin, ettei mistään oleellisesta jääty paitsi. En ole matkustelevaa tai elämyshakuista sorttia, viihdyn kotona ja omieni kanssa. Eipä niiden lastenkaan joka oikkuun tarvitse lähteä mukaan, jos ei omiinkaan. Tähän olin toki oppinut jo suurperheen äitinä, jonka talouden toiselle vastuulliselle osapuolelle ei ollut rahankäyttögeeniä ihan syntymäasetuksena suotu. Ehkä minua kantoi myös tieto, ettei mikään vaihe elämässä kestä loputtomiin. 
Valmistuin, pääsin töihin. Maksan opintolainaa pois. Jossain kohtaa saavutin kummallisen tilan, jolloin en enää ympyröinyt tilipäivää kalenteriin. En tietenkään ollut valtion vaatimattomalla palkalla mitenkään varakas. Viimeistä kymppiä ei kuitenkaan tarvinnut arpoa enää leivän ja bensan välillä, mikä tarkoitti, että se vaatimatonkin riitti ihan erikseen jokaista mandariinia ja leipäpakettia harkitsematta. 






Tilannekohtaisesta köyhäilystä tuli jopa palkitsevaa. Vieläkin tavoitan saman onnesta hyrisevän tunteen, kun jokin mitä tarvitaan, on hyvässä alennuksessa. Aivojeni palkitsemiskeskus on kallistunut kai pysyvästi asentoon ”löytöjä”.


Nykyisin kulutustottumuksiani ohjaavat omistamisähky ja tarvitsemisen kyseenalaistaminen. En tekopyhäile tässä ilmastonmuutoksella tai ylemmillä arvoilla, vaikka toki takaraivossa kumistelevat. Pidän minäkin kauniista vaatteista, kengistä, laukuista, koruista ja kynsilakkavärin vaihtelusta. Niitä vain on jo kylliksi. En osta, jos en tarvitse. Mitä vähemmän vuoraan asuntoani tavaralla, sitä paremmin voin. Ostamatta jättäminen on vielä helppoa, tavaroiden perusteellinen konmaritus onkin sitten ihan toinen juttu. Vaikka pitäisi muistaa sekin, että kokonaan kulutushanat kiinni vääntäen luodaan aika monta työtöntä tähänkin maahan lisää. Ehkä tavaran sijaan pitäisi ostaa palveluita? Sanoo hän, joka leikkaa itse lastensa hiukset. (Köh.)


Niin, aihe ei ole vallan yksinkertainen ja mielipidettä on varmasti monta. En missään tapauksessa ylenkatso kenenkään kulutustottumuksia tai prioriteetteja. Joillekin sisustaminen ja uusin muoti ovat enemmän kuin harrastus tai intohimo, ei se minulta ole mitenkään pois. Kartan kaikkia ehdottomuuksia ja ismejä aivan yhtä tasaisesti. Tiedän vain sen, että omalla kohdallani kulloisessakin elämäntilanteessa avain on ollut tasapaino; tulojen, menojen, arvojen, tarpeiden ja tottumusten kanssa. Ymmärtää, että kaikkea ei voi saada heti, ja joitakin ei koskaan. 

Todellinen rikkaus sijaitsee lopulta korvien välissä.








P.s. Ovatko kulutustottumuksesi aikain saatossa muuttuneet, ja jos, niin mistä syystä? Mistä mieluiten pihistät (jos pihistät) ja mistä et missään tapauksessa? 



8 kommenttia:

  1. Luin ahnaasti kaiken ja onni ei tosiaan tule tavarasta tai omistamisesta vaan ihan muista asioista. Toki sitä voi jostain iloita. Pihistän monestakin, en maksa kampaajalla käynnistä, en käytä taxeja sun muita. Nykyään ostan todella harvaksseen, sillä koti on jo sisustettu. Sielläkin aina miettitty, ei sitä kalleinta, koska minusta on ollut myös palkitsevaa nuukailla, miksi maksaa paljon, jos voi maksaa vähän.

    Minullakin on nyt omistamisähky siinä mielessä, että mukeja,kirjoja ja peltipurkkeja on liikaa ja mietityttää jo jälkipolvien kannalta, että pitäisi räjäyttää ne ilmakiväärillä tuusan nuuskaksi.
    Olet kyllä arjen sankari, kuten kaikki äidit, mutta etenkin yksinhuoltajaäidit on. <3

    Ihanaa sunnuntaita Nelina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin voi, ne jälkipolvet! Löytävät äidistään aivan uusia puolia, kun alkavat käydä läpi mitä kaikkea olenkaan säästänyt... :D

      Komppaan niin sydämestäni tuota "miksi maksaa paljon, jos voi maksaa vähän". Niinpä! Kampaajakulut viimeisen vuoden aikana myös 0 e. Pitkä malli ei juuri käyntejä vaadi. Vaikka olishan se ihana istua rauhassa hyvän lehden kanssa, hiusten ja päänahan näpertelyn kohteena oleminen on niin ihanaa!

      Kaikki äidit ovat sankareita, kyllä. Mutta mielestäni jollain tapaa erityislasten äidit etenkin, sillä ainakin itse olen näiden kanssa niin helpolla päässyt, etten yksinhuoltajuutta osaa erityisenä "suorituksena" sinänsä pitää.

      Halaus viikkoosi <3

      Poista
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus ja hyvää pohdintaa. Nostan hattua selviytymisellesi noina tiukempina vuoisina, vaikka teidän, ettet tällä kirjoituksella sitä hae. Meillä eletään suht nuukasta, ei kuljeta kaupoissa ja alennusmyynneissä etsimässä ostettavaa, kierrätetään, ei osteta turhaa. Siskoni rakastavat shoppailua, ja itse kuljen tyytyväisenä heidän hylkäämissään vaatteissa. Vaikka periaatteessa merkkivaatteisiin olisi varaa, lapset saavat maksaa puolet itse jos markettilenkkarit ei kelpaa vaan pitää olla Niket. Rahaa saavat tekemällä ylimääräisiä kotitöitä, kuten lumihommia, ruohonleikkuuta, tai vaikka nikkaroimalla linnunpönttöjä myyntiin. Vähän sellaista periaatteellista nuukailua ja sen opettelua, että hommia pitää tehdä.
    Me tosin käytetään rahaa sitten melko hövelisti perheen yhteisiin tekemisiin, matkoihin, laskettelureissuihin ja sellaiseen. Mielummin siis elämyksiä kuin omistamista. Täytyy kyllä myöntää että kaikenlaista turhaakin on nurkkiin kertynyt, kun odottelen sopivaa lahjoituskohdetta mielummin kuin heitän roskikseen. Vakituiset työt ja tulot tuovat tiettyä turvaa elämään, mutta lapsille en halua opettaa kulutushysteriaa.
    Aurinkoista sunnuntain jatkoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tämä, minäkin kuljen tyytyväisenä toisten hylkäämissä vaatteissa! Onni on ollut ystävä, joka on lahjoittaut ison kasan vaatteita, laukkuja, kenkiä ym. Joka kerta tuli uusi joulu! :D

      Viisaasti kasvatat, ja opetat rahankäyttöä! Meilläkin ylimääräisillä kotitöillä on voinut ansaita pizza-rahoja, vaikka sinänsä en perus kotitöistä maksakaan (koska ne nyt vain kuuluvat), juuri extrahommilla on voinutkin sitten tienata.

      Yhteiset tekemiset säilyvät parhaina muistoina, sellaista ei voi tavaralla korvata.

      Mukavaa alkanutta viikkoa. <3

      Poista
  3. Vau, miten hyvä kirjoitus! Ajattelin ensin, että lainaan tähän kommenttiini lauseitasi, jotka ns. osuivat kohdilleen, mutta sitten huomasin, että olisin joutunut kopioimaan koko tekstisi lähestulkoon sanasta sanaan :D
    Pakko myöntää että olen kyllä tosi huono ostamaan palveluita, tavaroista puhumattakaan. Hiukseni käyn sentään leikkauttamassa 6-8 vkon välein, ja se on sellainen rentoutumishetki, pelkästään minulle itselleni varattu kolmevarttinen. Se kyllä piristää sekä varsin harmaa(ntunut)ta yleisilmettäni, että myös mielialaani :)

    Lapsille tuli aikoinaan maksettua enemmänkin elämyksiä ja uusia kokemuksia mm. heppaleirien, ratsastustuntien, uimakoulujen, partion ym. muodossa, mutta itseeni en vielä nykyisinkään oikein osaa (tai raaski) satsata, johtuen ainakin osittain epäsäännöllisistä ja pienistä tuloistani.

    Kaikki käytetään meillä aina ns. loppuun, eikä vaihdella minkään trendien tai vaihtelunhaluni takia. Esimerkkinä mainittakoon kun viime vuonna ostin tupaamme verhot sekä isomman maton, todella vanhan ja loppuun kulutetun tilalle, niin äitini puuskahti ne nähdessään: No jo oli aikakin! :D
    Kääk! Nyt paljastan, että tämä sama pätee suurimpaan osaan vaatteistani, valitettavasti ;)

    Vähemmän tavaraa, enemmän elämyksiä. Siinä ajatus, jota olen hyvin pitkälti noudattanut, osittain ihan huomaamattani, jo yli 20 vuoden ajan, ja aion noudattaa jatkossakin.
    Aurinkoista loppuviikkoa ja maaliskuun viimeisiä päiviä sinulle Nelina ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseensä satsaaminen on kyllä vaikeaa! Saan paljon enemmän iloa, kun ostan lapsille jotain uutta ja mieluista. Itse voin ihan hyvin kuluttaa omaani loppuun. En viitsi ottaa kuvaa lenkkareista! 😂

      Kampaajakäynti on lyhyen mallin must. Monta vuotta ehti tässä itselläkin olla hiukset mallia "jossain mallissa". Ammattilaisen huoltoväli piteni käymällä äidilläni siistittävänä. Ja ei, hän ei ole kampaaja. 😁

      Kiitos ihana kommentistasi, leppoisaa viikonloppua. ❤

      Poista
  4. Voi Kyllä!! Samaistun täysin. Punalaput saa yhä innostumaan ja olemaan happyhappyjoujoufiiliksellä. Siitäkin huolimatta, että asiat on jo paremmin.

    VastaaPoista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!