sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Vielä muutama vuosi



Havahduin tänään aamulla herätessäni aivan kammottavaan ajatukseen. Sitä edelsi jokin uni tai pidempi mietepolku, en muista aivan tarkkaan. Mutta ajatuksen ydin kuului näin; mitä minä sitten teen?

* * *

Aina silloin ja tuolloin olen viipynyt saman kysymyksen luona. Mitä minä sitten teen. Mitä jos jään lasten kanssa yksin? Mitä jos en saakaa töitä? Mitä jos en pysty maksamaan vuokraa? Mitä minä sitten teen…
Aina olen kaikista josseista jotenkin selvinnyt, osasta jopa hyvin. Tällä kertaa kyseessä ei olekaan jos, vaan kun.

Mitä minä sitten teen, kun kaikki lapset muuttavat pois kotoa?


Tiedetään. Aivan järjetön miete joutilaan sunnuntaiaamun tulla. Tiedetään sekin, että olen aihetta aikaisemminkin täällä pureskellut, ainakin kevyesti näykkinyt. Mutta kun. 

Ensinnäkin, olen ollut kohta 23 vuotta äiti. Tulen olemaan sitä lopun ikääni, mutta tällä tarkoitan konkreettista ja kotona asuvaa äitiyttä. Minulla on kohta 23 vuotta ollut aina joku tai jotkut, joista huolehtia, joita ruokkia, joiden kuulumisia, tarpeita ja huolia varten olla. Näin on varmaan vielä ainakin kuusi tulevaa vuotta, mikä tekee lähiäitiyteni matkasta miltei kolmekymmentä yhtäjaksoista huolehtimisen vuotta. Pikkulapsiäitiyttä, isolapsiäitiyttä. Ja sitten loikka siihen, kun kukaan ei enää tarvitse.


* * *


Äitiys on valtava osa identiteettiäni. Harvinaiseksi tilanteen tekee se, etten juuri lapsistani ulkopuolisille juttele. Valinta ei ole tietoinen, luulen. Tai sikäli on, että johtaa juurensa aikaan, jolloin ihmisten ilmoille päästyäni halusin puhua tasan muusta kuin kakkavaipoista ja rikkoutuneista rinnanpäistä, tai kilvoitella siitä miten oma lapseni on se kaikkein fiksuin, nopein ja lahjakkain. Aikani näet kuuntelin hiekkalaatikon reunalla rotujalostuksen puitteet täyttävää kerskailua. Päätin, etten koskaan alennu samaan. Olen sisäisesti aivan valtavan ylpeä jokaisesta, se riittää. Miksi ylpeyttä pitäisi kahvihuoneessa kuulutella? Jos lapsi kouluttautuu korkealle, tai etenee jo hurjan nuorena urallaan, se ei ole minun saavutukseni. Ylpeyteni on enemmän liikutuksen lajia, koskee ihmisyyttä ja sitä mitä kukin on nahkojensa sisällä. Että se pelasti siilin kivittäjiltä ja koiran jäämästä auton alle. Otti rattijuopolta avaimet. Tarjoutui maksamaan tuntemattoman ostoksista puuttuneet eurot pienistä viikkorahoistaan. Sitä paitsi ihminen, jonka ainoa annos keskusteluun on meidän Matti sitä ja meidän Teppo tätä, on kuolettavan tylsä. Vähän niin kuin se raskas tuttava, joka puhuu aina ja vain ainoastaan sairauksistaan.






* * *


Mitä minä sitten teen, kun viimeinenkin muuttaa pesästä? Ajatus on täysin musertava ja sellaisena myös hiukan yllättävä. Enhän edes pidä perinteisistä mutsitöistä! Eikä kyse ole tarpeellisuudesta. En ole olemassa vain siksi, että saan lämmittää valmislaatikon arkisin kello 17. Mutta kun…minun tulee niitä niin ikävä!


Olenko ollut tarpeeksi? Läsnä ja lämmin? Olenko antanut tarvittavat eväät elämään? Näitä olen koko matkan ajan miettinyt. Mietin edelleen. Koska aina olisi voinut tehdä paremminkin, parhaastakin yli. Se kouraisee syvältä, pelottaa, ahdistaakin. 
Mitä jos pääni ei yksinkertaisesti kestä tyhjää kotia? En tarkoita vapautuvaa aikaa, ajan määrä on aina vakio, eikä sitä koskaan ole riittämiin. Tarkoitan emoilua, tarvetta tuntea poikastensa lämpö ja hengitys, läsnäolo, kysyä mitä kuuluu ja miltä sinusta tuntuu. Tänään, huomenna. Se kaikki on minussa niin syvälle kirjoitettu. Vielä sittenkin, kun pienet kädet lakkasivat kietoutumasta kaulani ympäri.

Vanhemman tehtävä on osata irrottaa. Jos lapsi ei sitä itse oikein taida, vanhemmaan pitää hellästi tuupata. Se tuntuu samalta, kuin pitäisi hypätä silmät auki kymmenestä metristä altaan syvään päähän; jokainen lihas pistää vastaan, vaikka pää sanoo nyt! Ei saa jäädä roikkumaan ihmisiin. Ei isoihin, eikä pieniin. Pitää luottaa ja luovuttaa, uljas lapsi eteenpäin elämälle. 

Selviän. Totun ajatukseen hiljalleen. Rakennan uuden identiteetin, varmasti. Suren tänään tyhjiä vuoteita, ja kun huomenna ovat isilästä palautuneet, ärtyilen lojuvia reppuja ja pöydälle unohtunutta juustoraastetta. Koska on maanantai ja kaikilla väsy ja nälkä.


Toivottavasti kuusi vuotta kuluu hitaasti! 



 

4 kommenttia:

  1. <3!
    aivan samoja pohdiskelen, vaikka en osaisikaan sanallistaa sitä noin kauniisti.
    Ensimmäinen keikkuu kotipesän reunalla, levittelee kohta siipiään.

    Mitä minä sitten teen?
    Kenelle olen ja mitä?
    Toisesta päästä pukkaa ikäihmistä tilalle, pieni kapinallinen minussa huutaa: antakaa mun olla edes hetki rauhassa, ilman yhtäkään jokapäiväistä murhetta syömisestä, juomisesta, olemisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän!

      On tämä kyllä melkoista mylläämistä, tämä naiaen elämä. Muistan joskus heikkoina hetkinä miettineeni, että sitten kun ne kotoa muuttavat... ei!!!

      Hali sinulle Marika ❤

      Poista
  2. "Olenko ollut tarpeeksi? Läsnä ja lämmin? Olenko antanut tarvittavat eväät elämään?"

    Kerrankin helppo kysymys johon minäkin osaan vastata.
    Vastaus kuuluu "ihan taatusti".
    Mistäkö tiedän? Kas, välinpitämätön mutsi ei vaivaudu esittämään itselleen moisia kysymyksiä. Toinen juttu on lapsi joka viikkorahoistaan antaa puuttuvan lantin tuntemattoman ostoksiin. Mistäs lapsi olisi välittämisen taidon oppinut jos ei kotoaan.

    Niin ja mitäs sinä sitten teet kun prinsessakin muuttaa kotoaan? Tuota... sinulla on neljä lasta. Mikäli ovat tulleet vanhempiinsa niin siinä vaiheessa lahkeissasi tai helmoissasi roikkuu lauma lastenlapsia... ööh jos nyt ei ihan joka päivä niin melkein. Joten älä nyt ihan ensimmäiseksi unohda miten niitä vaippoja vaihdetaan, äläkä myöskään kiristyksen, lahjonnan ja uhkailun jaloa taitoa.
    Kun äitiytesi hellittää niin mummous kutsuu.
    Tosin leikkaan kieleni poikki mielummin kuin alan kutsumaan sinua mummeliksi.

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jälleen yksi todellisuuteen palauttava kommentti sinulta, monin tavoin. Kiitos!

      Totta, lapsenlapsia voi sitten taas halia, toivottavasti saan sellaiset miniät, että antavat. Tyttären lapsiin on toivottavasti vielä aikaa...

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!