lauantai 23. helmikuuta 2019

Oman elämän tarkastelu vuosi kerrallaan



Olen maannut muutaman päivän selän ja lonkat kipeiksi. Tauti nimeltä omituinen saapui sinnikkäällä kuvotuksella ja ykäololla, nousten siten aina vatsanpoltteen vuoksi suullisen verran kerrallaan röyhtäilyiksi ja lopulta kunnon kuumeeksi. Joka on muuten eri vänkä seuralainen näillä ikävuosilla. Siinä missä nuorena mittarilukemain laskiessa kolmekasista säädyllisiin, tauti helpotti kerrasta. Muutama vuosi(kymmen) myöhemmin olo on monta päivää kuin metron alle jäänyt. Mikä lie liioittelua, sillä metron alta harvoin kömmitään kertomaan olojaan ainakaan kovin yksityiskohtaisesti.


Miten paljon voikaan ihmistä heikottaa, huimata ja kaikki maistua metallilta? Ja mikä juttu on lihas – ja nivelkivut, joihin ei auta edes tuhti kuuri erimerkkisiä tohtorin määräämiä? Hauskinta, mies sairastui täsmälleen samalla kellonlyömällä, mutta jokseenkin eri tautiin. Hänellä huutaa keuhkoputket, minulla vatsa. Että josko tässä vielä viikoksi tauteja vaihdetaan?


Ellu + 40 kg "parantaa" makaamalla päällä. :D



Tänään piti mennä syömään hienosti kolmivuotisen taipaleemme juhlistamiseksi, joka tosin sai lukemansa ystävänpäivänä. Piti. Se vaihdettiin huomiseen brunssiin toiveikkaana sinkin, maitohappobakteerien ja positiivisen ajattelun voimalla. Saas nährä, sanois Juti. Mutta nyt siihen varsinaiseen asiaan. 


Jossain kohtaa täyttä ruokahaluttomuutta keksin aivoilleni mielekästä tekemistä. Olen näet jo vuosia kärsinyt seuraavanlaisesta irrationaalisesta ajatuksesta; en ole saanut elämässäni aikaan mitään. Tämä siis neljän lapsen, muutaman luetun ammatin, käsin raivatun tontin ja rakennetun talon, kolmannen pitkän parisuhteen ja ties monennenko muun uuden alun jälkeen ei muka tunnu yhtään naurettavalta väittämältä. Miete on kieltämättä typerä, mutta juontaa juurensa "olisi pitänyt" mallinnokseen. Tähän ikään mennessä olisi jo pitänyt…tehdä mitä? Siinäpä se. Saada valmiiksi jotain.

Keksin todistaa itselleni toisin. Otin kynää ja paperia ja aloin kirjoittaa elämäni tapahtumia vuosi vuodelta ylös. Nimenomaan ylös. Paperin alareunassa on syntymä ja siitä ylöspäin merkittäviä tapahtumia matkan varrelta. Ihan joka vuoteen en mitään mainittavaa saanut, siksi erityistä huomiota kiinnitinkin viimeiseen kymmeneen, joissa on sijainnut enemmän, kuin koko elämässä yhteensä! 

Koska pää on täynnä kaikkea turhaa, muisti rajallinen ja taipuvainen tehdä aukkojaan, keksin ottaa päiväkirjat ja muut kirjoitukseni avuksi, joita löytyikin läppäriltä aikajärjestyksessään kätevästi. Apua, mitä matkan varrella onkaan ollut! On sattunut ja tapahtunut ja ihan oikeastikin sattunut, mutta kaikesta tapahtuneesta huolimatta valmista ei ole tullut. Ja hyvä niin. Näen nyt kuitenkin kirkkaammin sen, mikä ennen peittyi johonkin epämääräiseen utuun. 
Aion jalostaa ajatusta vielä pidemmälle, jakaa elämää jaksoihin ja tarkastella elämää vaikkapa viiden vuoden pätkissä. Ei ehkä pelkästään hauskaa, mutta mielekästä. En yhtään ihmettele, miksi omaelämänkerrallinen kirjoittaminen on niin suosittua. Ja vaikka tästä ei nyt mitään jälkipolville näytettävää tulekaan, omalla kohdallani tapahtumien jäsentäminen yhdistelee irrallisia ja varsin tuulisia utuvuosia toisiinsa.



Antoisuudestaan huolimatta vanhojen tekstien lukeminen on ollut paikoin surullista. Mistä kaikesta ihminen voikaan selvitä! Säälin sinnikästä naista, joka neljän lapsen kanssa yksin antoi joka päivä parhaansa yli. Se selvisi siitä, ja loistavasti selvisikin! Tapu tapu olkapää, hyvin rekesi vedit, vahva käsivarsi.

Kai ne jossain jo järjestää itse-empatia kursseja ja elämänjanakirjoittamista alhaalta ylöspäin. Aikamatka elämääni oli kuitenkin tärkeä omakohtainen oivallus, vaikka jäikin vielä kesken. Kunhan tästä paremmin tokenen, aion kirjoittaa itselleni kirjeen noihin raskaisiin vuosiin. Täältä, vuosien ja tapahtumien takaa. Lohdullisen ja viisaan. Tai no, ainakin lohdullisen. Tai edes kirjeen.


Että eipä kai se hukkaan tämäkään selän ja lonkkien kipeäksi makuuttaminen mennyt. Kuten ei elämässä mikään. Joskus sen todistamiseksi tarvitaan kuumeesta toipuva tylsyys, pala paperia ja kynä. Siitä voi syntyä kartta, jana, kirje, referaatti, mollivoittoinen laulu tai vaikkapa värikäs maalaus. Mikä kellekin sopii. Oman elämän lempeä tarkastelu tekee hyvää kuitenkin, vähän kuten kevyt syöminen taudin jälkeen. 






Illalla tilataan kyllä pitsaa... 




P.s. 
Oletko koskaan kirjoittanut kirjettä itsellesi, joko tulevaisuudesta tai menneisiin vuosiin? Miltä tuntuisi ajatus omaelämänkerrallisesta kirjoittamisesta? Riittääkö huumoria ja lämpöä tarkastella menneitä tapahtumia empaattisesti, vai onko parempi säästää muistelot kiikkustuoliin? Olisi kiva kuulla juuri sinun ajatuksiasi näistä.







6 kommenttia:

  1. Oi ei sua, sairastelu on niin ikävää. Silloin tulee usein kaikkea mietittyä ja noh muutenkin, mutta sairastelussa omat ajatukset on monesti aika synkkiä kyllä.

    Täällä nyt migreeni, just vedin lääkkeet naamaan ja kohta täytyy huilia, nyt ei ajatus kulje, että jaksaisin miettiä elämän jaksottamista, mutta jotenkin se ahdistaakin. Koko ajan kyllä muutenkin hieman ahdistaa, että sitä on niin vanha, kunpa osaisin elää hetkessä. Kelailu on kyllä ihmisen surma, siis liika sellainen.

    Toivottavasti voit jo paremmin. <3 Halit. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, migreeni on kyllä niin syvältä! Pikaista säryttömyyttä sinne ❤

      Turha kelailu on kyllä niin...no...turhaa. Pitäisi vähät aikansa käyttää paremmin.
      Jostain syystä tämä vuosi vuodelta -ajattelu vähän poisti terävintä kärkeä "näin vanha, eikä mitään järkevää saanut aikaiseksi" - jutulta. Joka itsessään on perin tyhmää sekin.

      Hali viikkoosi! ❤

      Poista
  2. Sanataidekurssilla kirjoitimme kirjeen n. 10 vuotiaalle itsellemme sinne jonnekin lapsuuteen. Ei ollut helppoa. Eikä ole helppoa olleet muutkaan ns omaelämänkertakirjoitusharjoitukset (huh mikä sanapötkö), vaikkakin vain lyhyesti johonkin määrättyyn tapahtumaan liittyen. Se vaan jotenkin on niin henkilökohtaista. Vaikka sitä ei antaisi luettavaksi kenellekään, silti se on vaikeaa, ainakin minulle. Päiväkirjan kirjoittaminenkin typistyi muutamaan sivuun. Kirjoitakin kyllä mielelläni kaikkea muuta, esim runoja. Ainahan teksteissä kuuluu kirjoittajan oma ääni ja tunnelmat mutta mitään elämänkertaa ei ole luettavissa. Ehkäpä joku taitava lukija "lukee" enemmän kuin mitä sanat kertovat. Paranemisia sinne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, persoona tulee teksteistä läpi, ovat lajia mitä tahansa. Ja erityisen totta tuo, miten henkilökohtaista itselleen kirjoittaminen on! Siksi sen pitääkin olla vapaaehtoista ja itsestä (omasta tarpeesta) lähtöisin. Mieleen voi nousta kipeitäkin asioita.

      Runot ovat erään lajin päiväkirjoja kai nekin. Sidottuina aikaan ja kirjoittajaansa.

      Kiitos, olo on jo onneksi ihan normaali taas. Mukavaa viikkoa! ❤

      Poista
  3. Hei! Mielenkiintoista! Mä olin syksyllä omaelämäkirjoituskurssilla ja ajatus jäi vaivaamaan niin, että olen alkanut pikku hiljaa kirjoitella elämäni eri vaiheista tekstiä. Tai tunnelmista. Tai vaikeuksista. Ehkä kokoankin tommosen aikajanan, hahmottuminen helpottuu. Muutenkin kaipaan täsmätietoa asioista. Kurjaa, etten ole esimerkiksi koskaan merkinnyt muistiin esim. sitä, miilloin ostin ensimmäisen kännykän. Tai tietokoneen. Tsemppipä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika moni asia vain vajoaa johonkin muistin syövereihin. Tuntuu, että usvaputkessa on vuosia useita. Valokuvat ovatkin aika hyviä kiinnittämään tapahtumia aikaan. Niin siis ainakin silloin oli, kun kuvia vielä tuli kehitettyä.

      Kiitos kommentista ja tsemppiä sinulle hahmotushommiin! 😁

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!