lauantai 16. helmikuuta 2019

MIten se nyt sillain meni?



Olen myötäsuremisen mestari. Imen tunnetiloja, eläydyn ja vaikutun varsin empaattisena ihmisenä. Liikutun usein, vaikka itkenkin harvoin. Siksi yllättävää ei ollut kollektiivisen murheen avokämmen kasvoille uskomattomalta kuulostaneen uutisen saavutettua minunkin ymmärrykseni kesken arkista työpäivää. Olli Lindholm on kuollut. Oikeasti?


En aio kirjoittaa suuria sanoja hänestä. Se olisi jotenkin tekopyhää, koskemattoman hangen pilaamista jonkun toisen jäljillä omiksi väittäen. Enhän minä tuntenut häntä, en edes koskaan tavannut. Kappaleensa kyllä kuuntelin puhki. Eput ja Yö, siinä nuoruuteni airuet, Dingon hypetykselle olin hieman liian nuori.
Tuntemattakin unelmia ja tekemisen draivia täynnä olevan, ja vielä nuoren ihmisen lähteminen täältä vetää hämmentyneen apeaksi. Kesken kaiken. Paino jälkimmäisellä.

Miten se nyt sillain meni?


Hetken elämä on taas haurasta ja arvot kohdallaan. Tai olivat ne ennenkin, ja rakkaus yhtä lumivalkoinen. En mitenkään voi väittää surevani vierasta ihmistä, olisi väärää sanoa niin. Tämä suru on ymmärrystä luopumisesta, miten voimattomia me kaikki olemme Suuren Tuntemattoman edessä. Lähteneellä ei ole enää mitään hätää, mihin, en tiedä. Mutta jääneiden vaikea tehtävä on ymmärtää miten kesken kaikki jää. Eikä mikään kai kuitenkaan.  


* * * 


Mahanpohjasta nipistää. Jännitys kouraisee pallean nyrkkiinsä, vääntää vatsalaukkua kaksi kierrosta itsensä ympäri ja jää sydämen päälle lepattamaan. Huimaa. Verenpaineet tai niskat? Nyt ryhdistäydyt nainen, pitäisi tehdä isoja ratkaisuja! Sellaisia järkevästi punnittuja ja kauaskantoisia. Pitäisi vissiin alkaa elää kuten opettaa. Mitä jos päätökset sotivat järkevyyttä vastaan? Hitto että on vaikeaksi tehty ihmisen elo, vaikka sitä kuinka ohjastaisi oikein, valjakko voi tyynelläkin kaatua.


Lähteä vai jäädä. Onko jääminen enemmän rohkeutta, kuin lähteminen? Ja ei, en nyt puhu parisuhteesta. Siinä on lähtijänä enemmän kokemusta, tähän päätin tahdostani jäädä. Mutta että ne muut päätökset? Työt ja toimet ja urautuvat ajatukset ainakin. Kuinka pitkälle säännöllinen palkka riittää sanelemaan aikani sisällön? Ahdistaa työt. Ahdistaa jäädä pois. Mitä jos en koskaan löydä omaa tilaani? Ahdistuksen määrä on vakio, vain aiheet vaihtelevat. 

Jostain syystä olen nukkunut hyvin, paitsi sen yhden kun aloin vatvoa illalla viimeiseksi. Virhe! Älä päästä mietettä lakanoiden väliin, älä ankaraa pohdintaa patjoihisi pyörimään. Pimennysverhoissa väijyy pessimistinen pelko ja kelloradion punaisissa digitaalinumeroissa ilkkuva aamuyön huoli. Ja vaikka nukkuisi, pää on väsymyksestä raskas.

Ajattelen tai ei, päivistä tulee viikkoja ja viikoista vääristynyt tiimalasi. Sen ympärillä valuu hiekka, mutta sisällä ei liiku mikään. Tee päätös, pysy siinä! Hyppää loikka ja peruuta askel. Jämähdä paikoilleen. Ravista itsesi liikkeelle. Tee edes jotain, elä, toimi, nauti, ime aistisi täyteen ja ymmärrä aikasi rajallisuus! Mutta ei ihminen toimi niin. Se junnaa samoissa ongelmissa, kokeillen samoja ratkaisuyrityksiä, tuloksetta.

Minäkin.


* * * 


Yhtäällä on ymmärrys. Toisaalla vakava huoli.Turvallisuushakuisuudesta tässä on kai pohjimmiltaan kyse. Niin helposti sitä alisuoriutuu, ei usko kykyihinsä, eikä ainakaan elämän kantavan, koska uskoo turvaan enemmän. Siksi on pakko kuljettaa itsensä niin syvälle epämukavuusviidakkoa, ettei löydä takaisin vaikka reitti tatuoitaisiin ihoon. Koska joskus turvallisuus on vankila. 
Lähden tai jään, molemmat tuntuvat yhtä pahalta. Jääminen, koska se sotii arvojani vastaa. Lähteminen, koska sekin tekee niin.

Entten tentten… Sinä tiedät mikä on parasta ja oikein, et vain vielä tiedä, mitä tiedät.


Kenen tahansa suhteellisen nuoren ihmisen äkillinen kuolema pysäyttää, koska se muistuttaa vallitsevan pysymättömyydestä ja varmuuden epävarmuudesta. Tänne synnytään ja täältä lähdetään. Väliin pitäisi mahtua koko elämä.
Aika on määräämätön, mutta aina rajallinen. Se ymmärrys edellä pitäisi mennä. Pitäisi kai pitää huolta, mutta ei kantaa sitä. Tai ainakaan liiaksi ja koko aikaa. 


* * *


Niin, en aio kirjoittaa suuria sanoja Lindholmin Ollista. Enhän edes tuntenut miestä. Tunnen vain suurta nöyryyttä tapahtuneen vuoksi. 

Perhanan elämä, jos kesken jäät.  




4 kommenttia:

  1. Juuri samoin ajattelen ja aika monta oman ikäisen kuolemaa nyt ihan viikossa. Tämä ilman muuta rikkoo omaa turvallisuutta, kun viereltä lähtee saman ikäisiä ja kun ovat julkkiksia, niin he ovat jollain oudolla tavalla iättömiä ja siksi se järkyttää.

    Prinsessa Dianan kuolema oli aikanaan iso shokki, toki olin ollut teininä iso fani, mutta jotenkin verrattavissa Marilyniin ja Elvikseen. Kun niinkin ikoninen hahmo ei ehdi vanheta, säilyvät he mielissämme aina nuorina ja kukkeimmillaan, kuten olivat julkisuudessa.

    Sydämellistä viikkistä Nelina. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli oikein hyvin sanottu, omanikäisten lähtö rikkoo juurikin omaa turvallisuutta. Se on myös ikävä muistutus siitä, että kaikki on lopulta päättyvää, ja se lopulta voi olla ihan koska tahansa. Eihän sitä ihminen alati muutoin mieti, kuolevaisuuttaan.

      Prinsessa Dianaa minäkin shokkeilin, että juuri kun elämä hymyili, niin... vai hymyilikö se sitten jo aiemmin ja mitä tekemistä hymyllä on koko asian kanssa ylipäätään. En tiedä. Sen sijaan olen monta kertaa miettinyt ensihoitajia siinä tilanteessa. Potilas kuin potilas, aina parhaansa varmasti tekevät, mutta miltä tuntuu tietää että tässä on yksi maailman seuratuimmista ihmisistä käsieni alla? Varmaan ihan tyhmä ajatus ja varmasti voisi tämänkin nyt taas tulkita täysin väärin. Että eihän se kirurgikaan ajattele kenen aivoihin kätensä työntää. Työ on tehtävä erikseen tunteilematta. Mutta kuitennii... Jääkö ihmisille jossittelulle sijaa?

      Kello pysähtyy siihen mihin pysähtyy ja ihmisestä tulee mielissä iäti samanikäinen. Jollain tapaa siis kuolematon.

      Halaus sunnuntaihin <3

      Poista
  2. Olen aina ajatellut etten ole hyvä missään. Nyt vasta tajusin, kun luin tämän postauksen ensimmäisen lauseen, että olenhan minä ainakin yhdessä asiassa todella hyvä. Ehkä jopa liiankin.
    Olen herkkä, ikuinen itkijänainen, ja ehkäpä myös hieman liian empaattinen.

    Omissa suruissa ja murheissakin olisi jo ihan riittämiin, mutta ei, kun pitää vielä ottaa toistekin taakat omille harteille kannettaviksi. Onneksi on leveät ja vahvat hartiat ;)
    Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas tälläkin kertaa, että rohkeutta toivoisin omaavani huomattavasti enemmän. Turvallisuushakuisuus on kirous. Pitäisi uskaltaa vielä niin monta asiaa ennen kuin koittaa se "ikuinen yö"
    ja pahinta on kun takaraivossa jyllää vahva tietoisuus elämän rajallisuudesta. Miten tämä elämä on yhä niin keskeneräinen? Aikaa ja resursseja kun piti olla vaikka ja mihin...
    Huolettomampaa huomista jos tähän loppuun nyt kuitenkin toivottelisi :) Halaus ja lämpöisiä ajatuksia luoksesi ihanainen ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olet erityisen hyvä ainakin (!) yhdessä asiassa; ihmisenä olemisessa! Olet niin lämmin ja rakastava, se tulee ja tihkuu sinusta läpi kaikessa mitä teet ja kirjoitat.

      Se, että olet hyvä taakankantaja on surullista. Mutta valitettavasti myös totta. Empaattisten ihmisten juttu imuroida muidenkin murheet omikseen. Tuntea vahvasti ja myöden. Pitäisi osata myös säästää itseään. Ehkä sen oppii joskus.

      Ja juuri tuo rajallisuus! Aaaargh! Vaan ei se auta, kuin yrittää yksi ajatuskahle kerrallaan käydä läpi, mitä voisi katkaista. Mikä estää elämästä, kuten haluaisi, ja mistä pinttyneistä mietteistä voisi päästää irti.

      Hali! <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!