maanantai 14. tammikuuta 2019

Vessakyykky ja roskapussiteoria



Viimeistä viedään - onneksi!



Tammikuu, salit täynnä ja pian myös sietokyky lihaskipua, hikoilua ja kaikkea muuta kuin työpäivän päätteisen sohvan ja hyvän kirjan symbioosia. Jokavuotiset joulusuklaaöverit painavat omallatunnolla ja syöpöttely vyötäröllä. Ilman uudenvuoden lupauksiakin on aloitettava tai jatkettava maallisen temppelin huoltotoimenpiteitä. Koska...niin pitää tehdä, jos haluaa pysyä terveenä ja edes jokseenkin hyvissä voimissa. Vuorokaudesta on vaan revittävä tunnit työhön, liikuntaan ja palautumiseen. Niin ja tietenkin parisuhteelle, perheelle, jokaiselle lapselle erikseen omaäitiaikaa, omaa aikaa, aikaa ystäville, muille harrastuksille, meditoinnille ja kaiken tavan itsereflektoinnille. Niin ja koirille. Laadukasta unta olisi hyvä kiskoa 8 tuntia, sitä klo 4 torkkumaan herättyä ei sellaiseksi lasketa. Siihen päälle vielä opiskelu ja sen tuomat puuhat. Titityy, sanoo tämän naisen kalenteri, meni ja vaipui kuolioon jo tammikuussa. 

Mahdoton on suhteellista, sanovat. Ei. Mahdoton on mahduttaa 30h askareet yleisesti hyväksyttyyn vuorokauden mittaan. Seikka josta en enempää jatka, sillä päivän teema on vessakyykky ja roskien vapaaehtoinen vieminen


 * * * 

Vuosi sitten päätin tehdä kaksitoista kyykkyä joka kerta kun käyn työpäivän aikana vessassa. Lause saattaa kuulostaa typerältä, mutta se juontaa juurensa melko staattisiin työasentoihin, joihin kuuluu paikallaan seisomisen (sentään taivaallinen keksintö, sähköpöytä!) lisäksi paikallaan istuminen. Jos onni on myötä, päivän aikana tulee useampikin askel kopiokoneelle, mutta muutoin liikuntapiirakasta ei täyty edes pohjamurut.  

Arkiliikunnan lisääminen tunnetusti kannattaa kaikilla mittareilla. Käytä portaita hissin sijaan, työmatkapyöräile, jää bussista pysäkkiä aikaisemmin, blaablaa. Entä jos ei ole työpaikkaportaita, eikä bussillä pääse töihin? Pitää keksiä luovempia tapoja lisätä liikuntaa, tai ainakin muuttaa ajattelutapaa. Yksi "upeimmista" liikuntaa koskevista oivalluksistani koskaan näet liittyy toteamaan; vie roskat.


* * * 


Käsi pystyyn, kuinka moni tunnistaa täyden roskapussin vitkuttelu -ilmiön? Kerrostaloissa nyssykät väliaikavarastoituvat kätevästi vaikka parvekkeelle, kun taas rivi - ja omakotitaloissa roskapussitapahtumaa voi siirtää ulko-oven pieleen hamaan harakoiden ja varisten pihalle levittämään katastrofiin asti. Roskia ei tietenkään jaksa viedä erikseen. Roskat viedään sitten kun muutenkin mennään roskisten ohi. Kätevintä olisi asettaa jokin vaijeri asunnosta jätepisteelle. Mielellään kauko-ohjattu. Ja tässä meillä juuri piileskelee liikuntarasistinen ajatus. Roskien vieminen ei ole oikeaa liikkumista, ainoastaan ärsyttävä ylimääräistapahtuma, etenkin jos se tapahtuu pukemista edellyttävinä vuodenaikoina. "Roskapussi" voi olla mikä tahansa muukin askare, joka sijaitsee viitsimisen takana. Paperinkeräyspisteen, häkkikoppien ja postilaatikon ollessa kyllin kaukana voi matka kasvaa yllättäväksi esteeksi spontaanille vartavastaiselle lähestymiselle.


Mitä jos veisi roskat ihan sillä ilolla, että jokainen otettu askel, jokainen kannettu esine, jokainen kumarrettu, noukittu, kurotettu, väännetty, ojennettu ja nostettu on ihan oikea rakkauden tekoa itseään kohtaan, arkiliikuntaa, jolla todellisuudessa ostetaan parempaa omaatuntoa, kuin kerran päivässä kolmanteen kavutut portaat hissin sijaan?

Aika villi ajatus.


* * * 


Asumme kaksikerroksisessa miniatyyriasunnossa, jossa yleensä jokaista kotoa poistumista edeltää ravatut portaat. Se tarvittu tavara kun sijaitsee toki aina väärässä kerroksessa. En minäkään kerrosten väliä huvikseni juokse, sillä pyrin aikataloudelliseen toimintaan lähdöissäni. Vähintään kello jää makuuhuoneen yöpöydälle tai sukat unohtuu napata narulta mukaan, joka aamu jotain. Tietenkin ärsyttää rampata kahta kerrosta. Mutta ärsytyksen sijaan yritän ajatella turhaa porrasta "ilolla". Tämäkin ON liikkumista. Ilman kuukausimaksuja, ilman itseruoskintaa kaikista tapahtumattomista salikäynneistä, ilman jumppakassin ulkoiluttamista työpaikalle ja takaisin poistumatta koskaan pukuhuoneeseen siinä välissä. Ei korvaten, vaan täydentäen. Jokainen kävelty porras, jokainen vasiten viety tai haettu liikuttaa kehoa. Sitähän liikunta pohjimmiltaan on. Kehon liikuttamista eri tavoin.


Ja vielä, jos joka päivä kävelisi ihan tarkoituksella erikseen tuonne postilaatikoille, se tarkoittaisi vuodessa 365 täysin ylimääräisenä tehtyä miniatyyrilenkkiä. Askelmäärä huomioiden melko vaatimaton päivätasoinen ponnistus, mutta kun vuositasolla lisätään kaikki muutkin arjen touhut, alkaa tapahtumaan. Kyse on enemmän mentaalipuolen jutusta, kuin ajankäytöstä. Vuoteni sähköjäniksenä säntäillessäni pitkäksi venyneen pikkulapsivaiheen aikana ympäri asuntoa milloin kaatuneen maitomukin, milloin matolle oksentavan piltin vuoksi, ainakin yritin ajatella että tämäkin persiinnosto se on minulle hyväksi. Siis yritin. Aina en onnistunut. 


* * * 


Ne kyykyt sitten? Ihmisellä kestää usein ihan tolkuttoman kauan siirtää ajatus toiminnan tasolle. En tee tässä poikkeusta. Psyykkasin itseäni, että hei 12 kyykkyä. Ei paha. Kaksi viiva neljä kertaa päivässä. Kuukaudessa kyykyistä kertyisi keskimäärin 756, vähän työpäivistä ja vessareissuista riippuen. Vuositasolla ansaitsisin mrsteräspakara46 –käyttäjätunnuksen Instagramiin. Täysin ilmaiseksi.
Kyykyille kävi, kuten ”teen vatsalihasliikkeitä ja venyttelen iltaisin, kun katson televisiota”. Ne olivat kyllä ihan kaunis aie, mutta lopulta vain ajatus, josta ei kasvanut toiminnan rutiini. Miksi?

Uuteen ruokaan tottuminen vaatii noin 20 maistelukertaa. Tapojen muuttamiseen menee hyvinkin sama määrä toistoja, ellei enemmän. Kyse ei ollut laiskuudesta tai kiireestä. Minä yksinkertaisesti unohdin lisätä kyykyt päiväohjelmaani. Toki olisin voinut liimata käsivarteen keltaisen liimalapun muistutukseksi. Mutta vaikka olisin kirjoittanut ”kyykkää 12 kertaa!” tussilla vessan peiliin, olisin oppinut kurkkimaan jakaukseni paikkaa jostain toisesta kohtaa kuvajaista. Ihmisestä tulee niin kumman helposti valikoivan dementoitunut, kun pitäisi ryhtyä johonkin mukavuusalueensa ulkopuoliseen uuteen. Pää pistää kovasti hanttiin. Ja kroppa tulee hyvänä kakkosena. 


* * *


Vuosi siinä meni. Nyt kyykyistä on tullut yhtä luonteva osa vessakulttuuriani, kuin käsienpesu. Mitä tapahtui? Sen kun tietäisi, purkittaisi pilleriksi ja myisi hyvään hintaan. Ajatus vaan jotenkin muuttui toiminnaksi yhä useammin, ja toiminnasta tuli tarpeeksi usein toistuttuaan rutiini. Siinä tarina lyhykäisyydessään.

En ehkä koskaan oppinut tanssimaan samalla, kun siivoan. En puristamaan pakaroita puhelimessa ollessani. Lantiopohjan jumpan liitän arkirutiineihini varmaan sitten, kun tuolilta nouseminen saa laskemaan alleni. Mutta olen pienesti ylpeä, että opin sentään yhden keinon taistella kehon väistämätöntä jäykistymistä vastaan. Sillä jos opin yhden, opin toisenkin.


Näyttävätkö nämä sinustakin ihan salmiakkinameilta? 


* * * 

                                                                                                            
Jokainen voi keksiä oman vessakyykkynsä. Tai viedä heti roskat ja hakea posti erikseen. Mitä sinä voisit lisätä arkeesi?





8 kommenttia:

  1. Ihanaihanaihana. Tää voisi mun kohdalla jopa toimia! Liikunnan ollessa kyseessä, juuri joku tällainen puolivahingossa ja vähääkään pakottamatta salakavalasti mun arkeeni hiipivä juttu voisi olla pop! Ei sillä, etteikö tämä vaatisi sitä muistamista ja motivaatiota opetella, mutta silti...tässä ei kukaan -edes minä itse- pakota, syyllistä tai saarnaa.

    Sama asiahan tämä on, kuin posiajattelun opettelukin, josta on jo tullut arkea. Kai mä nyt tähänkin pystyn!?

    Kiitti Nelina!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyt! 😂
      Salakavala hiipiminen todella toimii paremmin, kuin pakotettu "nyt niskasta kiinni ja tunnin spinning". Tai en minä paljon muusta tiedä, kuin mukavuudenhaluisesta jääräpäisyydestä. Kohdallani ainakin.

      Poista
  2. Vessakyykyt! Wau, innostuin mukaan kyykkäämään! Kiitos :)

    VastaaPoista
  3. Oot paras, ihan huippu idea tuo vessakyykky ja jokaisella voi olla tosiaan omansa. Ennen aina kävelin portaat, se oli hyvää hyötyliikuntaa, mutta nyt omakotitalossa pitäisi keksiä juuri jokin vessakyykkyhommeli tännekin.

    Ihanaa päivää Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, jokaisella on omat "vessakyykkynsä". 😁

      Riemullista viikonloppua Tiia-ihana ❤

      Poista
  4. Loistava idea! Kaikki liikkuminen on tietenkin hyvästä, ja jo pienillä valinnoilla voi saada liikuntaa lisättyä jokaiseen päivään yllättävänkin paljon.
    Hoitotyössä tulee otettua aika monta askelta, varsinkin 10,5 tuntisen yövuoron aikana. Työkaverilla oli tässä hiljaittain ollut askelmittari taskussa ja saldona oli 18 000 askelta. Lisäksi käyn koirien kanssa lenkillä, mutta se ei enää nykyään ole ihan jokapäiväistä, koska en vaan yksinkertaisesti aina jaksa vuorojen vaihtelun ja lyhyiksi jääneiden yöunien takia lähteä kävelemään. Jalat ovat aika kovilla lähes kokopäiväisestä liikkeelläolosta, ja kyllä niitä kyykkyjäkin tulee töissä tehtyä kun auttaa kuntoutujille sukkia, kenkiä ja housuja jalkaan. Ja koko henkilökunta käyttää pelkästään portaita ihan jo hyvänä esimerkkinä ja motivointina kaikille kuntoutujillemme :)

    Tätä tasapaksua keskivartaloa ja käsiä olisi syytä treenata sitäkin enemmän! Vahvuus on valttia, eikä kiinteytyminenkään olisi pahitteeksi, vaan mistäpä löytyisi tarvittava energia ja into? Pitäisiköhän myydä tuo ihanan pehmeä ja aivan liian mukava sohva pois? :D

    Virkeyttä, voimaa ja valoa viikonvaihteeseesi ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, ei! Älä missään nimessä myy sohvaa! :D Katsos, kun palautuminen on se päivän sana...

      Haaveilen isosta olohuoneesta. Tai erillisestä tilasta, jossa olisi TV:n edessä kuntopyörälle tilaa ja muillekin välineille. Toisaalta, kuntopyörästä tulee kuulemma helposti vain yksi epäkäytännöllinen ja tilaa vievä teline. Saapi kai sitä haaveilla? Toisaalta kuntopyörän kun saisi tuunattua television virtalähteeksi. Voisi sitten hetken kuluttua myydä sen tarpeettomana. Television, tai kuntopyörän.

      Sinulla on kyllä niin fyysinen työ, että ainakaan askelia ei tarvitse vahtia niiden vähyyden vuoksi. Hyvin ymmärrettävää, ettei pitkät koiralenkit erityisesti päivän päälle nappaa. Minulla kun ne hankaavat vastaan ihan ajatuksenkin tasolla joka päivä, vaikka askelia ei voi asiasta syyttää. (Onneksi on pakko lähteä, muuten en ulkoilisi arkisin yhtään.)

      Virkeydestä ja voimasta en niin tiedä, mutta onneksi valo on sentään lisääntynyt!

      Aurinkoista viikonloppua Anskuinen ihananainen. ❤

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!