sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Muuttuva (blogi)maailma


Kun aloitin ensimmäistä kertaa kirjoittamisen joskus muinoin 1800-luvulla, oli nettimaailman tola toinen. Kasvottomana, vailla kuvia ja liikkuvaa dataa ihmiselo ja siinä "ei niin kommelluksitta rämpiminen" jaksoi kiinnostaa vertaisryhmäänsä tietokoneen näytöltä lukien. Juurikin tietokoneen, älypuhelimia ei tuolloin vielä joka torpassa vielä ollut, ja huoli lasten lukutaidon surkastumisestakin teki vasta tuloaan. Blogit olivat lähinnä julkisia päiväkirjoja ja sellaisina kiinnostavia. Mahtoiko kukaan edes tietää, että kirjoituspuuhastelua voisi tehdä ammattimaisesti?

Nyt tietää. Eikä edes kirjoittaen, vaan puhuen, laulaen, soittaen, meikaten, askarrellen, korjaten pieniä sähkölaitteita tai mitä ikinä. Blogit kuivuvat, tubetus on Se Juttu. Mitä vähemmän tylsää tekstiä, mitä nopeatempoisempaa, sen viihdyttävämpää. Elämänrytmi on yleisesti kiihtynyt, keskittymiskyky kerrallaan lyhyt. Jos jokin hauska Youtube -video kestää yli kaksi minuuttia, se on liian pitkä – myös minulle (siunattu nopeutus -toiminto, ja videoita voi katsoa vielä nopeampaa!). Lapsuuteni lastenohjelmat ja nuoruuteni sketsisarjat ovat uusille tulokkaille puuduttavuudessaan ihan omaa luokkaansa. Ehkä siksi hankalaa minun on ymmärtää miten nuorisoni jaksaa seurata jonkun kanavalla jaarittelua päivästään tuntitolkulla. Aivan kuten hekään eivät ymmärrä, miten jaksan lukea kokonaisen kirjan. Ja vieläpä ilman kuvia!






Vastoin olettamusta, en pidä kirjoitetun sisällön muuttumista liikkuvaan (puhuttuun) muotoon mitenkään huonona asiana. Taustahöpötys on minullekin tuttu seuralainen kotoaskareiden viihdyttäjänä, kuuntelenhan Suplaa tai Youtubea lähes kaikki tylsät hetket läpeensä. Pyykit koneeseen, pyykit narulle, pyykit kaappiin. Samaan aikaan joku kertoo minulle asioita, joista voin oppia, joille voin nauraa, tai jotka vain jollain muulla tavoin auttavat sietämään toisintotyötä. Miksi ihmeessä radio olisi koskaan keksitty, jos ihmiselle riittäisi vain teksti? Tarinoiden kerronnan historia ulottuu paljon pidemmälle, kuin lukutaidon. Ehkä siinä mielessä tavallaan ympyrä on sulkeutumassa. Vähän toisella tapaa tosin, mitä kukaan koskaan kuvitteli. Tulevien polvien yleistynyt haluttomuus lukea kirjoja on kyllä sääli, mutta toisaalta äänikirjat ovat mielettömän käteviä! 



* * *



Elävä ylipäätään kuva on armottomampi, kuin painettu tai näppäilty kirjain. Vaikka aina löytyy niitäkin, jotka pelkkää pahansuopuuttaan tykkäävät ”lainata”, kommentoida, irrottaa asiayhteydestään tai muulla tavoin peukaloida kirjoitettua, jotta alkuperäinen saadaan näyttämään aivan muulta. Väärinymmärtämisen taito on miltei liikuttavaa. 


Jossain vaiheessa tyttäreni halusi palavasti aloittaa oman Youtube kanavan. Onneksi murrosiän epävarmuus sittemmin karsi halun ladata finnien ja huonojen hiuspäivien pilaaman elämän näyttämisen julkisesti. Mikä tavallaan on surullista, sillä touhu täällä ei ole vain täydellistä ja kaunista. Jonkun pitäisi sekin näille naperoille kertoa, ja kuka tai mikä sen taitaisi paremmin, kuin vertaistuki itse. Keski-ikäisen tylsäkkeen totuudet eivät näitä murkkuja ihan hirveästi vakuuta. Ja mistäs minä mitään tietäisinkään, kirjoitan sinnikkäästi blogia, vaikka kukaan ei enää lue, enkä ihmisenä ole erityisen persoonallinen. Toisaalta, blogia kirjoittava äiti on vähemmän nolo, kuin että siihen törmäisi tubettamassa jotain todella hämmentävää. Että sinänsä.


* * *


Jossain kohtaa haaveilin ammattibloggauksesta, onhan kirjoittaminen eräs intohimoni, valokuvauksen tullessa hyvänä liitännäisenä. Miksipä ihminen ei saisi haluta tehdä työkseen sitä mitä rakastaa? En kuitenkaan osaa / jaksa / halua kirjoittaa jollain tapaa erityisen kiinnostavasti, vaan tarkastelen ihmismieltä ja ilmiöitä edelleen sillä samalla omanapaisella julkisen päiväkirjan eetoksella, joka meni muodista jo muutama vuosi sitten. 

Olen maailman surkein mainostamaan, en osaa verkostoitua, tekniset kyvyt eivät yllä edes siihen perhanan Insta -kuvakkeen laittamiseen tuohon sivupalkkiin, vaikka yli vuoden olen sielläkin keikkunut. Ihailen ihmisiä, jotka ovat uudistuvia ja luovia, pysyvät ajassa mukana sellaisista tekosyistä, kuten ikä välittämättä. Jotka valloittavat uusia kanavia ja alueita, kokeilevat ennakkoluulottomasti välittämättä mikä on muodollisesti sopivaa. Itse tykkään seistä numeroiden takana piilossa. Että en mää enää… Sillä tavalla välttyy paljolta vaivalta elämässä (sarkastinen tirsk). Todellinen syy lojuu aivan toisaalla; antaa niiden tehdä, joilla on jotain annettavaa ja jotka osaavat. 








Ammattimaisen kirjoittamisen sijaan haaveilen edelleen railakkaan anonyymistä päiväkirjabloggaamisesta, sellaisesta jolla saisi purettua täysin pidäkkeettä kulloisetkin seikkailuni elämälandiassa. Minulla olisi nimi ja varsin hullu konseptikin jo valmiina. Estävänä tekijänä ei suinkaan sijaitse "kukaan ei enää lue kuvattomia ja kasvottomia rallatuksia noloista aiheista". Vaan aika. Haluan kirjoittaa edelleen tätä pienimuotoista, mutta tärkeäksi ajatustuuletukseksi muodostunutta yritelmääni. Haluan kehittyä piirtäjänä ja olen taas avannut yli vuosikymmennen tauon jälkeen tilaustyöpajankin. Haluan oppia valokuvaamaan. Haluan tehdä farkkulaukkuja ja kolmiulotteisia kortteja ja lopettaa päivätyöni ja luovailla kaiket päivät. Siinä on vain yksi ongelma, haluilla ei elä. Asia, jonka olen todennut omin silmin, vai pitäisikö sanoa; omin pikku kätösin sen yhden sateisen kesän aikana, jolloin virittelin pienimuotoista yrittäjyyttä "luovailun" ympärille. Sitä paitsi, ihmismieli on aivan liian kiehtova aihe erakoitua keittiön pöydän, ompelukoneen, värikynien ja läppärin muodostamaan yksinäiseen todellisuuteen. 




* * *


Bloggaaminen on todellakin muuttunut ihan muutamassa vuodessa. On hauska nähdä, mikä on se Seuraava Juttu. Toisaalta surullista, jos perinteiset blogit ”kuolevat” kokonaan. Tai ehkä ne vain vaihtavat muotoaan, kaltaiseni vanhat pierut muassaan. Yksi on kuitenkin varmaa. Kerronta – tavalla tai toisella – ei koskaan lopu.




6 kommenttia:

  1. blogimaailma on todesti muuttunut, toteaa tämäkin dinosaurus.

    Jossain elämäntaito-luovailu-mikälie oppaassa pyydettiin pohtimaan, mitä tekisi vaikka siitä ei maksetaisikaan; minä kirjoitan blogia.
    En osaa ajatella että kirjoittaisin kaupallisesti, myisin itseni tai sieluni - tosin voisin kirjoittaa sekä-ja-että.

    Totta sekin, että tarinat eivät maailmasta katoa. Nehän ovat meille keino sijoittua olemassaoloon, olla olemassa.
    Minä haluan tarinani mieluiten kirjallisena tekstinä, mutta onneksi kaikenlaisille tarinamuodoille löytyy tekijänsä ja kuluttajansa.

    (ps. oli muuten ihan älyttömän hyvä tuo edellinen postauksesi, mutta en ehtinyt ajatella kaikkia sen nostattamia ajatuksia vielä loppuun asti. En pysty siksi kommentoimaan :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinä ihana <3

      Olet niin asian ytimessä ja komppaan ihan täysillä. Luovailu, on se sitten kirjallista, kuvallista tai konkreettista käsillä tekemistä, on asia joka jatkuu tavalla tai toisella niin pitkään kuin henki pihisee - ainakin toivon niin.

      Ja hei, eläköön dinosaurukset! :D

      Poista
  2. Marikaa komppaan siinä, että tekstisi ovat niin mielettömiä, että tuntuu, että mitään mikä sanon ei ole riittävää, tulee niin paljon erilaisia puolia. Luen kaikki postauksesi kyllä ajatuksella.

    Olen vasta 5-vuotta pyörinyt blogimaailmassa ja ehkei tänä aikana ole tapahtunut hirveästi muutoksia, ehkä se liikkuva kuva on in, mutta itselle valokuvaaminen ja kirjoittaminen on aina se tärkein juttu.

    Tästä sinun blogista voisi tulla vaikka mitä, kirjasarja, näytelmä, menestys, olet huikea ja fanitan sua. <3

    Ihanaa viikkoa Nelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääk, en kestä mikä kommentti <3. Ihan nöyräksi vetää. Ja samalla jotenkin skitsoidinen olo. Että ei se nyt ihan noinkaan ole :D .

      Mutta ihanaa, kun luet ja jaksat kommentoida. Molemmat merkitsevät niin paljon.

      Poista
  3. Ja täällä kolmas fani. Blogitekstisi ovat kuin hyvä kirja, mikä ei päästä otteestaan. Aina oma ajatus ei tule valmiiksi, jotta kommentoimaan ryhtyisin, mutta aina on aikaa läpilukuun, joskus enempäänkin. Siis kiitos, jatka ystäväni, jatka kirjoittamista. Kyllä meitä dinosauruksia täältä löytyy, jotka uskollisesti antavat kiireisen arjen lomassa tilaa ajatustuulille.

    Iloa ja valoa tähänkin päivään ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, sinä! Niin kauan tässä ollaan kimpassa keikuttu, ihan mielettömän kauan. Mutta siitä kai se dinosauruus tulee? :D

      Kiitos, että olet. ❤️

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!