sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Murheet mittakaavoihinsa



Äärettömän raskas viikko takana. On asioita, jotka olisi helppo purkaa sanoiksi, mutta koska ne kaikki eivät ole omiani, en yksinkertaisesti voi. Ihmisillä on oikeus yksityisyyteensä – pienilläkin. Maailmankaikkeuden mittakaavassa murheeni ovat mitätöntä huminaa. Joskus ne asettuvat todelliseen kokoonsa omassakin mielessä, jonkun toisen kannettavaa ajatellen.






Tapasin viikolla henkilön, joka oli juuri saanut kolmikirjaimisen kuolemantuomion. Kyseessä on sairaus, johon ei ole olemassa mitään parantavaa hoitoa, ja jonka ennusteesta tiedetään ainoastaan "etenemisen päättyvän" keskimäärin noin 3-5 vuodessa. Toki oireita voidaan helpottaa lääkkeillä, ehkä kuristavaa ahdistustakin. Mutta loppu tulee sillä ikävimmällä tavalla, elleivät lääkärit ja morfiini armahda tietoisuuden tuolle puolen huilimaan ennen viimeistä henkäystä. Uskon – ainakin toivon – että hoito on Suomessa yhtä armollista ja tasavertaista joka puolella, kuin mitä eri lähteet antavat ymmärtää. Että sairastuneen ei tarvitse tuntea hätää ja kärsiä, vaikka omaiset niin joutuvatkin.


Mitä tekisi tiedolla, että toimintakyky heikkenee koko ajan, ja että joutuu lopulta luovuttamaan itsenäisen ihmisyyden rippeensä toisten käsiin, syömään letkun kautta, hengittämään koneella? Että kaikki aistit toimivat loppuun saakka, eikä ajattelukaan sammu? Ottaisiko kossupullon, unilääkkeet ja painuisi pakkasessa syvälle metsään vielä kun voi, vai syleilisikö jokaista mahdollista hetkeä rakastaa vaikka väkisin elämässä kiinni pitävällä ilolla, niin kauan kuin se vain suinkin on mahdollista?
Luulen, että itse valitsisin jälkimmäisen. Ihmiseen koodattu tahto pysyä hengissä on niin tavattoman vahva, mahdottomankin edessä.


* * *


On kamalaa sanoa löytävänsä toisten kurjuudesta keinoja käsitelläkseen omaansa. Mutta niin vain on. Juuri kun ahdistus solmi sisuksiani, juuri kun ajattelin että eikö tässä ole hetkeksi taas tarpeeksi ollut, asettuivat omat huoleni järkevään järjestykseen. On asioita, joista pääsee varmasti yli. On asioita, joista sentään voi päästä. Ja sitten niitä, jotka saavat harkitsemaan hankeen nukahtamista. Luojalle kiitos, omat ongelmani sijaitsevat kahdessa ensimmäisessä.

Tyttärenä minä vielä huolineni pärjään, mutta äitinä onkin välillä tekemistä. Poikasen kärsimys kertautuu emossa, joka kantaa pelot kahdella tapaa; lapsen ja omat. Silti. Siitä ja ihan kaikesta huolimatta on vain tehtävä se minkä voi, loppu on kohtalon tai minkä lie muun kourassa. Jonkin sortin fatalistina en pahemmin "miksi minulle" - kysele. Miksi ei juuri minulle?  


* * *


Eroni ja sen jälkeisten raskaiden hetkien ja pettymysten aikaan suuri pelkoni oli tulla lopulta elämälle kärttyisäksi vanhaksi muoriksi, joka pyytämättä viljelee viisauksia keinutuolin sylistä. Polkee jalalla kiukkuista vauhtia ja sihisee. Että helppohan se siinä on hymyillä, nuori ihminen, odota vaan kun elämä sinutkin nöyräksi opettaa… Olen ihmisenä kuitenkin tasaantunut. Ajattelin joskus nuorempana, että hellä silitys hioo ihmisestä kipeän terävät särmät. Ehkä niin, mutta vielä tehokkaammin sen tekevät vastoinkäymiset. Luopua, pettyä, hajota, jäsentyä uudelleen. Niistä vahvistuu pehmeäksi. Sillä pehmeä voi olla vasta, kun tietää ettei tarvitse olla kova
On varsin hankalaa muistaa ajatella elämää aivan erityisenä lahjana joka päivä. Kyky nousta aamulla ja käydä nukkumaan illalla vietettyään siinä välissä ihan kelpo päivän kuitenkin, on kuten hengittäminen ja sydämen jatkuva syke; itsestäänselvyyksiä suurimmaksi osaksi aikaa. Sitten on aina joku, jolle mikään näistä ei enää ole.


* * *


Miksi minä oikeastaan suren?  En sano, etteikö jokaisella olisi omat oikeutetut murheensa, itselleen mitoitetut, paikoin rajansa ylittävätkin. Sanonta "ei saa valittaa" on yksi tehokkaimmista käskyistä padota sisälle vihaa. Saa. Pitää! Kunhan ei valituksellaan myrkytä ympäristöään näännyksiin. Yleisesti ketään ei lohduta, että jollain toisella menee vielä huonommin. Joskus sen ajatteleminen kuitenkin asettaa omat aiheensa kokoisikseen. Niin kävi nytkin. Että joo, murehdin näitä, mutta vain niiden ansaitsemalla pieteetillä. Elämässä on niin paljon hyvää ja kiitollista. Tasaista ja sellaisena pysyväksi suotavaa.


Olen täällä tänäänkin. Elän terveenä ja täysin toimintakykyisenä, itsenäisenä. Teen jotain, joka  ilahduttaa. Sanon muutaman kauniin sanan. Halaan paikalla olevia, ja ajattelen heitä, jotka eivät ole.  

Millä muulla on lopulta juuri nyt merkitystä?




16 kommenttia:

  1. Taas kerran postauksesi kolahti ja kovaa! Lähes koko tekstisi, otsikkoa myöten osui niin kohdilleen, että melkeinpä voisin epäillä sinun eläneen viime viikon rinnallani kulkien. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta kun näin käy.

    Äärettömän raskas viikko takana minullakin. Blogissa en voi aihetta sen enempää avata, koska suojelen läheiseni yksityisyyttä. Tosin, en ole jaksanut edes postaamista ajatellakaan tässä viime viikkoina.
    Teimme kipparini kanssa äsken 1,5 tunnin kävelylenkin upeassa talvisäässä, jota itse hädintuskin edes huomasin.
    Tiedän että monilla muilla on vähintään satakertaisesti suuremmat murheet kuin minulla. Tiedän yhtä jos toista muutakin fiksua ja järkevää, mutta kun mikään ei nyt vaan tunnu juuri miltään, eikä juuri mikään kiinnosta. Itkettää, huoli jäytää mieltä ja sydän on pakahtua surusta.
    Kamala, kamalampi, ALS. Valitettavan tuttu sairaus minulle niin työn, kuin toissakesänä menehtyneen lähisukulaiseni kautta.
    Kiitos Nelina tästä pysäyttävästä postauksestasi ❤
    Luen noita viimeisiä lauseita yhä uudelleen ja uudelleen...
    Voimia tulevaan, toivottavasti myös valoisampaan viikkoosi ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä elinkin ja rinnalla kuljin. <3

      Tuo on niin tuttua! Ettei oikein huomaa aikaa ja paikkaa, kun koko ajan vaan epämääräisesti puristaa. Koko viikonloppu meni ainakin itselläni ohi.

      Muiden satakertaiset murheet eivät auta. Ne eivät vie palaakaan pois omasta, eivätkä tee päivästä yhtään sen helpompaa. Aina on myös niitä, joilla on sata kertaa helpompaa. Joskus tuntuu, että pitää vain yrittää selvitä kymmenestä minuutista kerrallaan. Tunti on oikein hyvä saavutus, päivä jo vallan mahtava. Sitten kun näitä erilaisia selviämisen määreitä pinotaan peräkkäin tarpeeksi monta, aika vaan kuluu. Se kuluu tosin pinoamattakin. Onneksi.

      ALS on pahinta kuraa ikinä! Ja nämä muutkin vääjäämättä etenevät. Olen niin pahoillani, että olet joutunut läheisenäkin sairautta seuraamaan.

      Vaikka en siis tuntenut tätä henkilöä sen paremmin, hänen kohtalonsa sai ajattelemaan, että vaikka omiani kuinka suren, en mitään noin graavia kuitenkaan. Kamalaa, tiedän.

      Lämmin halaus sinulle Ansku, koita jaksaa ystävä. <3

      Poista
    2. Lämmin halaus sekä jaksamista myös sinne sinulle ❤
      Olet ajatuksissani ❤

      Poista
  2. Voi Nelina ❤ voimia!

    Sä kirjoitat niin kauniisti. Juuri eilen luin sydämeeni ja koneelleni tallentamani kirjoituksesi rakkauden kieliopista - taas kerran. Kiitos siitä, kiitos että olet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä muista tuollaista kirjoittaneeni, ettei olisi jonkun toisen blogista tmv? :D :D :D

      Kiitos itsellesi, että olet. <3

      Poista
    2. Kyllä se oli Nainen, mulla on todistusaineistoakin!

      Poista
  3. Elämä sanoiksi puettuna, jaettuina tunteina ja kokemuksina. Siinäpä se, surut ja ilot samassa paketissa. Nyt en muuhun kykene, kuin jakamaan kanssasi kirjoittamasi ja rutistamaan sinua niin kovaa, kuin virtuaalisesti vain voin ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tuntui täällä saakka. :)

      Voimia ja haleja sinulle viikkoosi, ihana! <3

      Poista
  4. Voimahali. <3 Uskon silityksen voimaan ja myös kuuntelun, mutta mikään ei voi olla voimallisempaa, kuin toisen ihmisen kosketus. Olen pahoillani ystäväsi/sukulaisesi/tuttavasi puolesta ja vaikka tiedostan, että tämä on vain sanahelinää. Olen pahoillani tuskasi puolesta.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiia <3

      Ei mikään ole vain sanahelinää, ei missään tapauksessa! Olen niin kiitollinen näistä kommenteista ja nöyrän onnellinen jokaisesta kauniista sanasta. Tiedätkös, se ihan oikeasti auttaa. Myötätunto.

      Ja heti perään tekee mieli sanoa, että eihän tämä nyt mitään, ja kyllä tämä tästä ja onhan sitä ennenkin... lohduttaa lohduttavaa. :D

      Ihanaa viikkoa Tiia <3

      Poista
  5. Kauniisti kirjoitat, kirjoituksesi herättää ajatuksia. Elämä on niin hauras kaikin tavoin. Valoa varjojen keskelle. (Poluillaelaman.blogspot.com)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Valoa päiviisi sinullekin, ja kiva kun poikkesit.

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!