Kirjoituksia vakavasta ja keveästä. Ja kaikesta siltä väliltä.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Ajatusten voimaa, toiveiden ja toivottomuuksienkin



Missä kulkee nöyryyden ja luovuttamisen raja? Onko suurien odotusten kutistuminen käytännön tasoisiin alistumista vai kokemuksen mukanaan tuomaa viisautta? Näitä vailla sarvia ja hampaita hämmästelen. 






Olen lukenut paljon ajatusten voimasta, toivosta ja positiivisuudesta. Toki myös kulttikirjan Salaisuus. Olen pelännyt pelkojeni käyvän toteen, ainoastaan ajattelemalla niitä. Olen nähnyt merkityksiä ja yhteyksiä sielläkin, jossa niitä tuskin on sijainnut. Olen saanut työpaikan ilmoittamalla haastattelussa, että tulen muuten teille töihin ja tämä on sitten se eläkevirkani. Olen raskaasti kyseenalaistanut vetovoiman, sen että ajatukset ja toiveet ovat energiaa, joita laitat eteenpäin, ja joita vedät puoleesi. Että toistuva murheessa vellominen tuo murhetta lisää, ja vastaavasti hyvät asiat tapahtuvat, kun niihin tarpeeksi uskoo. (Taika on nimenomaan jälkimmäisessä. Ei riitä, että toivoo jotain, pitää elää kuten se mitä haluat tippuisi syliin kuin käsikirjoituksesta. Siten, jos et saavuta jotain, et ole vain uskonut siihen riittävästi.)

Kuten ennustukset ylipäätään, ajatukset alkavat usein toteuttaa itseään, vaikka taikasauvana nekään eivät toimi. Josta minulla on antaa yksi erityisen hyvä esimerkki. 
Neljä raskautta pelkäsin keskenmenoa hysteerisesti. Se ainoa josta en, päättyi punaisina puroina reisiä pitkin jokaisella askeleella, jotka otin yliopistosairaalan parkkipaikalta päivystykseen. En ollut ehtinyt pelätä potkujen hiljentymistä. En "meillä on teille huonoja uutisia". Tarrasukat ja vauvaliima irtosivat jo viikolla 8. Miksi? Koska sellaista sattuu. Koska ajatukseni eivät saaneet kohtua kouristamaan eläväksi tarkoittamatonta pois. Sillä jos niin olisi, aborttia ei maailmassa tarvittaisi lainkaan. Ja toisaalta, jos ajatukseni vetäisivät puoleensa asioita, olisin tappanut miltei kaikki läheiseni. En ilkeyttäni, vaan pelokkuuttani.





Tavallaan uskon – tiettyyn rajaan asti – että voimme vetää puoleemme asioita. Työpaikka on paljon helpompi saada, jos haastattelussa luottaa siihen, kuin että pessimistinen puhekupla painaa hartiat kumaraan. Onko kyse vetovoimasta, mikroeleistä vai yksinkertaisesti siitä, että on taustaltaan ja persoonaltaan mitä parahin vaihtoehto? Tilaisuuksia voi jäädä käyttämättä puhtaasti siksi, ettei usko tai uskalla niihin. Mutta että jäisivät kokonaan tapahtumatta siksi, ettei keksi edes toivoa?

Ihana Ansku kirjoitti kommentin aikaisempaan postaukseeni, jota jäin kovasti kompaten miettimään. Ennen minullakin oli liuta suuria odotuksia ja toiveita listattuna. Joskus jopa kirjaimellisestikin. Lapsilleni vielä toivon erityisen onnekkaita polkuja, rakkautta, turvattua toimeentuloa, merkityksellistä elämää. Olenko siis alistunut tai luovuttanut, kun itselle ja muutoin läheisille toivon terveyttä ja ettei sitä kuraa sataisi niskaan ihan niin suurella suuttimella? Vai onko liikoja kurkottelemattomuus nöyryyttä elämän arvaamattomuutta kohtaan, kiitollisuutta jo saadusta hyvästä ja ymmärrystä, että vaikeudet ne nyt vain kuuluvat elämään
 – salaisuudella tai ilman?







Kääntää voitot tappioiksi, vai tappiot voitoksi. Jälleen ja kerran, paras ikinä lukemani lause kuuluu näin; on täysin turha miettiä, onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä, täytä se lasi! Jos sattuu syntymään kuvitteelliseen risukasaan, vieläpä maanantaina (kuten minä), voi olla ihan järkevää kaivaa jokaisesta menetyksestä se hyvän itunen. Kartuttaa ymmärrystä ja oppivarantoaan. Mutta positiivisesti ajatteleminen ei yksin ja tutkitustikaan vielä auta. Tarvitaan lisäksi tekoja, ei pelkkiä parahiksi selityksiä. Maanantailapsi ei käänny Onnettaren Lemmikiksi selittämällä tappiot voitoiksi. Vasta näkyvät voitot todistavat tuuleen kääntyneen. Voiko siis pelkällä uskolla ja toivomuksilla saada mitään aikaan, vai pitäisikö vain pistää ns. tossua toisen eteen asioiden tapahtumiseksi?

Väite 1. Ajatukset eivät ole energiaa. Ne eivät vedä puoleensa yhtään mitään. Et voi ennustaa peloillasi, aivan yhtä vähän kuin voittaa lotossa vain sinnikkäästi niin uskoen.

Väite 2. Toiveet voivat toteutua, jolloin ne ovat todiste ajatusten energiasta. Ja jos eivät toteudu, todiste epäilystä.

Väite 3. Voit saada tapahtumaan asioita vakaasti päättämällä. Joitakin. Sillä kaiken sanelee lopulta sattuma, kohtalo tai jokin muu muuttuva tekijä. Et voi olla liian nöyrä elämän edessä, ja jos olet, et saa mitään.




Okei. En siis usko pelkkiin ajatuksiin. Toisaalta en uskalla olla täysin uskomattakaan. Alitajunta onkin sitten asia erikseen. Kun olin eroni jälkeen marinoinut itseni kyllin monessa parisuhdesopassa, ja käynyt läpi erinäisiä ei enää näitä tyyppejä, päätin yksinkertaisesti kirjoittaa paperille ajatukseni ylös millaisen miehen haluan. Ja jos en sellaista saa, olen ilman. Realistiset toiveet, ei mitään älyttömyyksiä, täydellisyyttä tai yliampuvaa. Lista oli eräänlainen aikuisen naisen hatara usko keijuihin ja taikapölyyn, tai sittenkin analysoitava todiste alitajunnan olevan käännytettävissä kunhan sille tarpeeksi järkeviä juttelee. Parivalinta ei näet ole tunnetusti tietoista puuhaa, joskus onni osuu kerralla myötä, joskus kuin ampuisi kärpästä haulikolla.  

Kirjoitin siis itselleni tärkeät ominaisuudet ylös. En uutena vuotena tai tiettynä taitekohtana, vain erään totaalisen kyllästymisen seurauksena. Laitoin listan visusti talteen ja luin aina silloin ja tuolloin läpi. Niiden lyhyiden viikkojen aikana, kun sitä vähiten odotin, se eniten tapahtui. Kohta tulee kuluneeksi kolme vuotta ensitapaamisesta. Mies, joka ei ole mustasukkainen ja mykkäkouluinen, jota ei tarvitse tulkita, joka pitää lapsista ja koirista ja...

Ajatusenergiaa? Sattumaa? Vai alitajunnan tietoinen valinta?

Olen minä toisenkin listan joskus kirjoittanut. Elämäni Suuret Suunnat. Ihan vaan itselleni muistilapuksi, ei mitään höpöhöpö -juttuja, (tirsk). Yksikään kohta ei ole todistettavasti täyttynyt, vaikka kuinka näin jo itseni täysin minulle räätälöidyssä todellisuudessa.

Että se sitten siitä kai. Sattumaa tai Universumin sarkastista lottoa. 




En taaskaan tehnyt lupauksia rikottavaksi. Syön suklaata ja juon viinaa, jos siltä tuntuu. Yleensä ei tunnu. Salilla käyn läpi vuoden ja joka ikinen päivä koirat on lenkitettävä. Uskon hyvään ja sen laittamiseen eteenpäin, joten läheisiäkin tulee kohdeltua sen mukaisesti. En siis luvannut mitään, mutta että en edes toivonut?
Perhana. Mihin tässä nyt enää uskoo. Mitä jos mikään vuosi ei tuo sen suurempia voittoja, koska ei enää odota juuri mitään? Miksi ei odota? Koska pessimisti ei pety, vai koska se piru pettyy aina kuitenkin?

Minulla ei ole vastausta tähän. En yksinkertaisesti osaa päättää millä mekanismilla täällä mitään jaetaan, tiedän vain sen, että joskus toiveet toteutuvat, mutta harvoin ihan sellaisenaan. Ja vaikka joka vuosi olen toivonut läheisille terveyttä ja kevyttä rekeä, ei sekään vaatimattomuus ihan nappiin mennyt. Elämä tekee nöyräksi. Ehkä sopeutuvaksikin. Pitäisi vissiin alkaa uskoa satukirjaloppuihin, ja vähän varuiksi kirjoittaa se toivelista. Olenhan jo pitkään nähnyt auringonsäteitä risukasassa ja maanantai on sitä paitsi ihan hyvä päivä syntyä. Voisihan sitä vissiin alkaneelta vuodelta jotain muutakin odottaa, kuin vähän vähemmän vastoinkäymisiä. 









Uskotko sinä ajatusten vetävän asioita puoleensa? Uskallatko toivoa tarpeeksi isosti? Ja jos et, niin miksi? Onko sinulla omia kokemuksia alitajunnan suunnan kääntämisestä?






8 kommenttia:

  1. Hyvä teksti :) Minä olen jossain määrin kyllästynyt siihen, että "kun tarpeeksi uskoo, niin saa haluamansa". Tai että "hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita". Kyllä, joskus. Mutta ei aina. Ja ns. pahoillekin ihmisille tapahtuu hyviä asioita tässä elämän lottopelissä.

    Tavallaan voisi varmaan ajatella niin, että kun suuntaa ajatuksensa johonkin asiaan ja toivoo vaikkapa jotain uutta ammatillista suuntaa itselleen, niin alkaa tietenkin kiinnittää enemmän huomiota siihen liittyviin asioihin, mainontaan jne. Ja sen myötä voi huomata sieltä jonkin itselleen sopivan jutun, pyrkii mukaan ja - tadaa - voi vaikka päästäkin. Sitten ehkä saattaa kuvitella (osin virheellisestikin), että ihan vain koska minä tätä asiaa tarpeeksi tahdoin ja ajattelin, niin sain sen :D

    Kiva blogi sulla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kuin myös. :)

      Näinhän se juuri on, komppaan sinua täysin.
      Silloin kun yritti saada lasta, kaikkialla oli vain raskausvatsoja. Kumma kyllä, näin vuosia ja vuosia myöhemmin, raskausvatsoja ei tule juuri enää bongalitua. Ja vaikka syntyvyys onkin laskenut, ei se ihan niin paljon kuitenkaan.

      Tasan täällä ei jaeta onnea, eikä hyville ihmisille tapahdu pelkästään hyvää. Kaikkea ei voi hallita, eikä onneksi tarvitsekaan. Sen kun oppii ymmärtämään, on helpompi kohdata niitä nurjiakin asioita osana omaa tarinaa.

      Kiva kun poikkesit, Tuula. <3

      Poista
  2. Hyvää pohdintaa! Ja tuttuakin tutumpaa, kun kaikenmoisia asioita tulee tässä umpiluisessa pääkopassa pyöriteltyä harva se päivä.
    Tasan ei mene nallekarkit, sen olen joutunut toteamaan lukuisia kertoja tähänastisen elämän aikana, ja varmasti tulen vielä vähintään yhtä monesti toteamaan....
    tosin salaa toivon että loppusuora, se joka jo horisontissa häämöttää, olisi edes hitusen tasaisempaa ;)
    Ei auta uskominen, ei harras toivominen, ei ajatusten suuntaaminen, ei unelmakartat, eikä mitkään muutkaan vippaskonstit. Itse asiassa olen tehnyt parikin unelmakarttaa, mutta lopulta alkoi vaan ahdistamaan se, kun joka päivä näin edessäni kuvina, mitä kaikkea haluaisin vielä tehdä, nähdä ja kokea, mutta rahaa ja aikaa ei vaan ole riittävästi.
    Olen siis vaihtanut unelmiani :D Oman, sekä läheisteni onnellisuuden kannalta erinomainen ratkaisu.
    Olavi Uusivirran laulun sanoin: "Mä voin suunnitella mun koko elämän, vaimon ja viran ja talonkin. Mut kaikki menee toisin, joku suunnittelee mua paremmin. On niin helppoo olla onnellinen, kun tyytyy siihen mitä on."
    Yksinkertaiselle ihmiselle yksinkertaista elämää, sitähän sä kysyit? ;)
    Ihana sinä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän mä kysyin. :D

      Elämä olisi jokseenkin paljon helpompaa, jos siellä umpiluisessa pääkopassa ei pyörittelisi niin paljon, ja etenkin kaikkea ennestään turhaa.

      Unelmakartta. Sinä olet sentään yrittänyt.
      Ostin jo sen kirjan, luin, en tehnyt karttaa. Miksi? Ei harmainta hajua. Kirjassa oli tehtäviä - osa varmasti ihan hyviäkin - eikä suoraan rynnätty The Unelmakarttaan. Ehkä siinä se ongelma sitten olikin. Ajatus päämäärättömästä väreillä leikkimisestä kynttilänvalossa ja ehkä lempimusiikin tahtiin unelmia houkutellen tuntui teennäiseltä. Että tälle aukeamalle nyt sitten lempimuotoja ja kivoja värejä.
      Jokin valuvika minussa on, kun ei nuo mielikuvaharjoitteet oikein ikinä ole nauramatta onnistuneet. "Ajatukset ovat ilmapalljoa, päästä irti niistä yksi kerrallaan..." Ei. Minun ajatuksiin ei ole puhallettu heliumia. Ne jäävät ihan tasan kinttuihin pyörimään. :D

      Kiitos tästä, komppaan ja ymmärrän sinua niin kovin!

      Hyvää viikonloppua ihana Ansku ♥

      Poista
  3. Minäkään en allekirjoita täysin. Kummasti on nähty, miten pahat ihmiset saa jatkaa pahuuttaan ja miten heille hyvää annetaan. Samoin toisinpäin, hyvätkin saa paskaa niskaan.
    Tuulan tapaan mä uskon siihen, että kun sinnikkäästi ajattelee uskovansa johonkin, siihen alkaa kiinnittää huomiota ja jollakin tasolla pyrkimään kohti sitä...ja sitten voi napata.
    En tiedä, henkimaailman asioita nämä. Siihen uskon, ettei ainainen surkuttelu johda mihinkään, eikä asioita paranna, vaan huonontaa niitä. Oman pään kunnolla ja sillä, miten asioista ajattelee, on suuri merkitys. Hyvin hyvin suuri. Mutta senhän sä myös tiedät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on juuri näin. Ainainen surkuttelu pukee päälle uhrinviitan, eikä sen alla mikään koskaan muutu. Vaikka pää ei olisi aina kunnossakaan, voi kuitenkin ihan tietoisesti tehdä päätöksen, millä näkökulmalla lähtee asioita pohtimaan. Ihminen ei olisi ihminen, ellei välillä kurjuudessa velloisi, mutta että sinne jäisi vapaaehtoisesti vatvomaan?

      Paino sanalla "jäisi".

      Kiitos kommentista ja hyvää viikonloppua ♥

      Poista
  4. Ehkä alitajuinen ajattelu saa toimimaan tavoitettaan kohti, siihen uskon. Voin kuvitella, että keskenmeno on iso tragedia ja suru, oli molemmissa raskauksissa verenvuotoa ja paniikki iski molemmilla kerroilla. En tiedä miten tälläistä sattumanvaraisuutta edes itselleen selittää. Otat askeleen vasemmalle tai oikealle ja voit muuttaa koko elämän, kohtalon oikkuja, mutta toivottavasti tai ainakin lohdullista ajatella, että niissä on jotain johdatusta. En vaihtaisi elämääni kaikkine vastoinkäymisineen ja olen varmasti oppinutkin tuskasta ja surusta jotain ja siksi olen kuka olen, joten jälkikäteen pystyy kyllä lohduttautumaan monen asian suhteen, että tällä oli tämä tarkoitus. Se on juuri ikävän asian kääntämistä positiiviseksi.

    Mikä lakko, no alkoholia en juo muutenkaan, mutta sukulaatia menee laatikkotolkulla.

    Sydämellistä viikonloppua Nelina. <3 ja hassua sinulta juuri tuli kommentti omaan blogiini. <3 Yhteys meillä selvästi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jouskaritelepatiaa. :D

      Ongelmat ja surut saavat mittakaavat elettyä elämää myöten. Esimerkiksi tuo keskenmeno oli tuolloin aivan valtava suru, josta ylipääseminen oli vaati parin muunkin surun perusteellista penkomista. Mutta näin 16 vuotta (apua!) myöhemmin sillä ei ole enää mitään muuta merkitystä, kuin korkeintaan että osaan ymmärtää saman kokeneen tuskan - itse asiaa mitenkään vähättelemättä.
      On paljon muitakin vastoinkäymisiä, joista on tullut osa elämäntarinaa ihan positiivisessa mielessä ja niin sen kuuluu mennä. Näin meitä muokataan juuri tällaisiksi kuin olemme.

      En usko lakkoihin. Uskon hyvää elämään. Monessakin muodossaan. ;)

      Halaus viikonloppuusi. ♥

      Poista