tiistai 1. tammikuuta 2019

Aika tasan oleva vaaka



Katsoin kerran dokumentin naisesta, joka muisti kaiken. Siis KAI-KEN. Tälle sangen kummalliselle tilanteelle on nimikin, hyperthymesia. Käytännössä henkilö muistaa päivämäärän, jopa kellon tarkkuudella elämäänsä vuosikymmeniä taaksepäin. Äkkiseltään tila kuulostaa aika kätevältä. Mutta että muistaisi ihan kaiken? Raskasta. Riippuu toki elämästä, heh.





Tunnustan. Minulla on ihan hirveän huono muisti. Tai tavallaan ja monesti se kyllä on lajia norsu, mutta päivittäinen elo tapaa puuroutua tasaisen harmaaksi massaksi, josta harvoin saa tarttumapintaa ihan kerrottavaksi asti. Aivot yksinkertaisesti suojautuvat liialta kuormitukselta. Siksi en esim. muista mitä tein toukokuun seitsemän armon vuonna 2018. Tuskin mitään erityistä päivän sijoittuessa viikosta kohtaan maanantai. Kävin töissä. Ehkä kaupassa kotimatkalla. Vein koiran ja pesin pyykkiä.

Paras muistia tukeva asia – ainakin omalla kohdallani – ovat valokuvat. Toukokuun seitsemäs olen ottanut kuvia ihan silmissä aukeavista pihlajanpuunlehdistä. Pystyn yhtäkkiä sijoittamaan itseni tilanteeseen. Muistan kameran, valon, heräävän vihreyden. Trampoliini oli kasattu juuri edellisenä päivänä, siitä kuului taustalla jousien narahdus ja maton läiskähdys, kun tytär heitti voltteja. Etuovi saattoi olla auki. Koira katsella portin takana. Ainakin päivä oli lämmin.







2018 oli harvoja, joista voisin heti innokkaasti viitata jotain mieleen jääneen muutakin, kuin työkseen kirjoittamisesta kipeät jännetupet. Vuosi on piirretty permanent tussilla mieleeni. Tapahtui hyvää, tapahtui pahaa. Tapahtui asioita, joita ei olisi koskaan suonut tulevan. Aloitin opiskelut, matkustin vihdoin Espanjaan, opettelin vetämään kaavakkeissa ruksin kohtaan "avoliitossa". Aloin piirtää, maalata, valokuvata, ottaa omaa aikaa sitä erikseen kerjäämättä. Minusta tuli kummi pienelle ja suloiselle. Tapasin ystäviä, kävin keikoilla, söin aivan liian monta palaa sushia. Lapsi aikuinen muutti pois, mutta kaksi koiraa menee näemmä siinä missä yksikin, tuoden tuplasti iloa. 












Niistä ikävistä pahin ei ollut jatkuva loppuunpalamisen partaalla horjuminen, unettomuus, migreeni tai edes kroonisena näyttäytyvä vitutus oman elämän jumiutumista kohtaan. Pahin oli puhelu, jonka unohtaminen vaatii pitkälle edelleen dementian. Siitä ja sen seurauksista en voi tässä mainita muuta kuin että erään sairaalan eräs poliklinikka on tullut kovin tutuksi hovikuljettajan ja rinnallakulkijan muodossa. Kohtuus ei kuulu Universumin Kohtalovastaavan toimenkuvaan. Meille annetaan, mitä annetaan. Sen kanssa on vaan sätkittävä. 


      

Elämässä on monta tasoa. Samaan aikaan voi kokea pohjatonta onnea ja riipaisevaa surua.  Vihaakin. Voi olla juurevasti vahva ja vain puhalluksen päässä kaatumisesta. Ihmisessä on voimia, joita ei tiedä olevankaan, ymmärrystä, jonka kasvamiseen tarvitaan Elämänmakuinen Elämä. Pitkään, ja monessa liemessä keitetty. 
Haurainta oli huomata, miten levollinen mieli voikaan olla. Alistunut on väärä sana, ehkä hyväksyvä pikemminkin. Kaikesta huolimatta, tai sen kaiken ansiosta. Minusta on tähän. Minä jaksan. 






Niin, mitä siitä vuodesta jäi käteen? Aika tasan oleva vaaka. Vaikka surua oli paljon, oli sitä iloakin. Olen joka vuodenvaihde päättänyt, että seuraavasta tulee The Vuosi! Oikein parhaista parhain. Täynnä hyvää, upeita juttuja, tilaisuuksia, onnea, menestystä, vuorenhuippuja ja kultahippuja. Mutta mitä elämää se sellainen on? Mitä opettaisi pelkkä onni? Voimista, rohkeudesta tai sinnikkyydestä? 

Kukaan ei luvannut helppoa ja tasaista. On jokaisen omassa kädessä päättää, millaista tarinaa itselleen ja jälkipolville kertoo. Uhrina, vai sankarina. 






Koska kulku täällä on kovin mäkistä joka tapauksessa, tulevalle vuodelle minulla onkin lähinnä yksi ISO ja aika monta pienempää kompensoiva. Universumin Kohtalovastaava, Luoja, kuka ikinä aikaa ja säitä säädätkään. 

Pliis, anna jo se lottovoitto!









10 kommenttia:

  1. Pitkästä aikaa olo oli niin seisahtanut, että jaksoin istua lukemaan blogeja ajatuksen kanssa, vain siten voi kirjoittaa kommentteja. Sitä edelsi lähes kolme kirjaa, joiden äärelle maltoin päättyvästä syksystä huolimatta keskittyä. Odotettua laatuaikaa.

    Tapasi kirjoittaa sykähdyttää edelleen, tekstejäsi lukiessa sydämessä kuplii ihanasti ja tuntuu siltä, kuin jakaisin elämääni oikeasti kanssasi! Tuokoon alkava vuosi elämääsi sylikaupalla iloa, valoa ja rakkautta sekä erityisen paljon rohkeutta tarpoa läpi korkeidenkin nietosten. Ajattelen sinua usein täällä hiljaisten sielujen maassa! ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinä ihana ja kaunis sielu! Toivon sinulle niin kaikkea hyvää ja enemmän.

      Ihanaa, että olet syventynyt kirjoihin. Keskittyminen ei ole ihan itsestäänselvyys sekään. Tiedän. Ja toivottavasti olivat hyviä. :D

      Hali ♥

      Poista
  2. Taisin juuri lukea jotain jollaista en tahtoisi lukea.

    Laitan tältä istumalta universumin kohtuullisuusvastaavalle viestin, että mietis mikä mielestäsi on kohtuullista.

    Et voi ymmärtää miten tarkeää minulle on ollut saada lukea jokseenkin selväjärkisen naispuolisen kirjoituksia kun oma järkeni on ollut vaarassa kadota.

    Universumin kohtuullisuusvastaava on nyt väärässä.
    Aion sanoa hänelle suorat sanat!

    -sohvasika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riippuu siitä mitä luit. Mutta kiitos, jos sanot tyypille suorat sanat puolestani. Hovikuljettajan ja rinnallakulkijan osa on tosin ollut yksinomaan kunnia. Jos kerran tällaista paskaa pitää tuulettimeen osua.

      Poista
  3. Kirjoitat aina niin kauniisti ja sielulla. Sinulla on sellainen taito kirjoittaa, etten muista samaa itseäni sykähdyttävää tyyliä lukeneeni. Kiitos siitä <3
    Tänään minua puhuttelee erityisesti lauseesi: "On jokaisen omassa kädessä päättää, millaista tarinaa itselleen ja jälkipolville kertoo. Uhrina, vai sankarina."
    Juuri näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kauniista sanoistasi, ihana! Tässähän vallan punastuu.

      Kaikkea hyvää vuoteesi. ♥️

      Poista
  4. Täällä toinen huonomuistinen! Olen joskus postannutkin aiheesta ja allekirjoitan tuon kaiken mitä muistin tukemisesta valokuvien avulla totesit. On se vaan huikean hieno tunne, kun muistaa tiettyä kuvaa katsomalla lukuisia jo täysin unohduksiin jääneitä asioita :)

    Kohtuus se pitäisi olla kaikessa, varsinkin vastoinkäymisissä. Onneksi sinusta löytyy ihailtavan paljon sisua sekä päättäväisyyttä ♥

    Onneksi viime vuonna tapahtui myös paljon hyvää ja huomasitko, että listauksesi alkoivat useimmiten sanoilla: aloitin, matkustin, opettelin, kävin, tapasin jne. Olet siis myös ihailtavan aloitekykyinen ja aikaansaava ♥
    Myös luovuuttasi ihailen ja "hieman" kadehdinkin ;)

    Olen joskus pohtinut, että olenko jollain lailla alistunut tai luovuttanut, sillä useimmilla on tälle juuri alkaneelle vuodellekin jo liuta suuria odotuksia ja toiveita listattuna. Itse toivon vain kaikille ystävilleni ja läheisilleni elämän jatkumista ilman vaikeita ja vakavia vastoinkäymisiä. Okei, myönnetään, että sitä iänikuista lottovoittoakin toivon yhä edelleen :D

    Uskon kuitenkin, että ilman kokemiani kolhuja, en olisi näin empaattinen ja nöyrä. En osaisi olla näin kiitollinen itse elämästä, kuin tänä päivänä olen. En ehkä olisi myöskään näin onnellinen ihan vaan siitä, että rakastan ja saan vastarakkautta.
    Kuten sinäkin totesit, niin ei ole liika hyvä hyvästä kellekään. Mitä tapahtuisi kiitollisuudelle ja onnellisuudelle?
    Niin tai näin, niin sinulle toivon tasaisempaa tietä tälle vuodelle, sekä iloa ja valoa askeliisi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloitekykyinen ja aikaansaava eivät tunnu kovinkaan tutuilta kuvauksilta, etenkään ilman etuliite "pakko" läsnäoloa. :D

      Mietin pitkään kommenttiasi, ja päätin että vastaus ansaitsee ihan oman postauksensa. Sen verran olen tuota nöyryyttä elämän edessä itsekin pohtinut.

      Kepeyttä ja iloa vuoteesi, sinä ihana empaattinen ja suloinen Ansku ♥

      Poista
  5. Juu kun lopetin sitku ajattelun ja sen, että milloin tulee tasaista, silloin helpotti. Tosin viime vuodet ovat olleet tasaisia siihen nähden, kun oli 7-vuoen helvetti. Hyvin kiitollinen tästä tasaisuudesta, jos tämä nyt tasaista on. Mutta pieni pelko jäi, että milloin romahtaa taas.

    En muuten muita mitään, joskus 30-vuotiaana vielä muistin kaiken, tämä unohtelu hieman harmittaa, mutta ei kait sitten vaan sinne aivoihin mahdu. ;) Jäinkin miettimään tuota naista, jonka aivot muistaa kaiken, että poksahtaakohan joku suoni siellä ennen aikojaan sitten, miten ne aivot kestää? Ai niin, mutta mehän käytämme vain miniosan aivoistamme, kestää ne.

    Sydämellistä sunnuntaita. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus unohtelu voi olla ihan armollistakin, mutta ei erityisen kätevää, jos unohtaa laittaa kalenteriin, katsoa kalenterista, tai unohtaa mitä ylipäätään piti laittaa kalenteriin katsottavaksi. :D

      Kai sitä aina tasaisen aikaan osaa epäillä romahdusta. Mutta toisaalta, tietää selviävänsä kuitenkin.

      Kun luin tuosta kaiken muistamisesta, siinä oli mainittu yhteys pakkoneurooseihin. Toisaalta, otanta on niin pieni ja pakkoneuroosit niin yleisiä, että yhteyttä voitaneen epäillä. Ihmisaivot ovat kyllä moninaiset. Siitä ei ole epäilystäkään.

      Hali! <3

      Poista

Kiitos sinulle ihana kommentistasi!